Yllä kuumaisema ja Sammatin Vares-Kantolan tunnusmerkki eli vares.

Tervetuloa Katja Ketun ja WSOY:n hallinnoiman Eeva Joenpellon kirjalijakodin blogiin.
Näillä sivuilla kirjailija kertoo seuraavat kolme vuotta työstään ja havainnoistaan kulttuurin saralla, mutta säilyttää silti jonkun tolkun paljasteluissaan.

maanantai 22. helmikuuta 2010

Mahdolliset maailmat


Maanantain aloitti niskakipu ja turhautuneisuus. Kirjoitus ei luistanut, taas piti palata siihen ja siihen vaiheeseen Lapin sotaa, tarkistaa tuhat yksityiskohtaa, jotka muuttuivat tarkoituksettomiksi sitä mukaa kun selvisivät. Romaanini Kätilön muistelmat käsittelee saksalaisen mukaan lähtenyttä suomalaisnaista ja saksalaisten vankileirejä. Tietoa on yllättävän vaikea saada, vaikka Lapin sodasta onkin kirjoitettu varsin riittävä määrä kirjoja. Saksalaisten vankileirit Suomessa ja raja-alueilla on sen sijaan melko tutkimaton aihe. Yksi hyvä yleisesitys on Lars Westerlundin Saksan vankileirit Suomessa ja raja-alueilla 1941-1944 ( Tammi, 2008) Norjassa aihetta on tutkittu paljon enemmän, ja näihin lähteisiinkin on tukeuduttava ja pienen kirjailijan norjaa takellettava, sillä saksalaisten leirit Pohjois-Suomessa olivat osa kenttäleirijärjestelmää, johon kuului leirejä myös Varangissa jne. Ei noista asioista kirjoittamisen vaikeus silti liity tiedonvajeeseen, etsivä löytää. Syynä vaikeuteen on tuska ja ahdistus, joka syntyy maailman epäoikeudenmukaisuudesta ja julmuudesta lukiessa. Sitä pahoinvointia ei soisi lukijoilleen eteenpäin siirtävänsä, ei ainakaan sellaisella verikauhalla ja päälärillä kuin se siitä kirjoittavaan sammoituu. Tämä minun Sammatin maailmani ja vuoden 1945 Jäämeren ranta ovat ne todellisuudet joissa kaikista mahdollisista todellisuuksista tällä hetkellä elän. Joskus auttaa, kun
Menin kirjastoon ja koetin nähdä ulos ruutua pidemmälle ja romaaniin seuraavaa lausetta kauemmas. Lunta sakkasi ikkunaan vakaasuoraan ja romaanin pisteenjälkeinen todellisuus tuntui valkoiselta, käsittämättömältä autiudelta. Giordano Bruno, jota pidetään joskus vapaan ajattelun isänä, poltettiin roviolla vuonna 1600. Bruno sai kärsiä kerettiläisestä ajatuksestaan, että maailmankaikkeus on ääretön. Inkvisitio ei välittänyt Brunon todistuksesta, jonka mukaan hän ei koskaan ollut kirjoittanut mitään merkittävää eikä täten tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt perua.
Mietin väittämää: Tehtyä ei saa tekemättömäksi ja sitä, onko se mahdollinen kaikissa mahdollisissa maailmoissa. Tässä minun Sammatin maailmassani se on ainakin tosi. Joskus heikkona hetkenäni unohdan olevani Jäämeren jumala ja vielä todempi on väittämä: Ajateltua ei saa tekemättömäksi. Aina kun mieli keksii uuden kauheuden Jäämerelle vuoteen 1945, siitä tulee jo totta romaanissa.
Onneksi on kirjasto ja kirjastossa tuhat kirjaa. Piikkimatolla maatessa voi antaa periksi yhdelle mahdolliselle maailmalle. Veijo Meren runoja lukiessa mieli tasoittuu, oma maailma hiipuu taka-alalle, niskakipukin lakkaa:

”Tuoli istuu, pöytä seisoo, sänky makaa.
Ikkuna on halpaa seinää,
se neliöi pyöreän maailman.

Kirjan sivuille mahtuu
kolme metriä kirjoitusta,
pieneen romaaniin viisi sataa.
Kävelen sen matkan
kuudessa minuutissa
mielessä kaikki.”

torstai 18. helmikuuta 2010

Valkoinen maanantai



Herätessä säikähdin. Jotakin outoa oli tekeillä. Ensin luulin, että kyseessä oli ääni. Sitten ymmärsin kuuntelevani hiljaisuutta. Lumi on saartanut Vares-Kantolan niin, ettei autojen melu kantaudu alhaalta tieltä. Tuuli ei ulvo eivätkä tähdet tipahtele taivaasta, seinät eivät sähise. Hieman surullisena ymmärsin, että ainoa hengitys tässä valtavassa talossa kuuluu minulle.
Tassuttelin keittiöön ja sain päivän ensimmäiset sähköiskut jääkaapin ovesta, vesihanasta ja pistorasiasta. Jostain syystä Eeva on ottanut tavakseen tervehtää minua aamuisin näin. Sähkönepparit sattuvat, mutta saavat aikaan se, että teepannu tulee laitettua tulelle ja verhot vedettyä ikkunoista. Ja kelpaakin katsella pihalle. Joka puolella on valkoista eikä saunapolulla ole sitten viime pyryn liikkunut kenkään. Viime viikolla siellä liikkui työmiesten keralla jokin suuri eläin -tätä Börsta kävi reippaasti nimittämään ilvekseksi ja nimesikin sen Dannyksi. Itse naureskelin pihapiiriin tuppaavalle ilvekselle halveksivasta, kunnes Suomen Luonnosta lukaisin artikkelin, jossa kerrottiin ilveshavainnoista juuri näillä kulmin. Hyvä on sitten, voi ollakin.
Tänään ei näkynyt jälkiä, ei edes viherpeippoparvea. Niitä on hellitty lyhtein ja lintulaudoin, vaan onko kelvannut? Ei ole, ei enää muutamaan viikkoon. Innostuin piirtämään tinteistä sarjakuvaakin. Sen nimeksi tuli Järkipeippo, tuo lintulautojemme nahkea tukari. Pidin itseäni hauskana ja ideaa hyvänä, olisivathan linnut pihapiirissä koko talven. Vaan nyt ne ovat kadonneet, hallako sitten lie vei. Olen vienyt pihalle houkuttimeksi talipalloja ja jotakin erikoissekoitusta, johon kauppias vakuutti lintujen hullaantuvan. Niin tai näin, jatkan tarkkailua, sillä kirjoitusestoista kärsivälle kirjailijalle ei tee hyvää tuijottaa liikaa päänsä sisään. Kannattaa katsella ulos. Vaarana on, että sielläkin odottava valkeus muuttuu autiudeksi, jota päänsisäiset aatokset käyvät kansoittamaan ajatuksenmentävää kinosta ja luovuuden umpihankea. Surulliseksi tyhjyys piirtyy tietysti etenkin silloin, kun sitä tarkastelee yksin.

sunnuntai 7. helmikuuta 2010

Oi Yleisradio, osa I

Oi Yleisradio. En oikein ymmärrä niitä kulttuurialan ihmisiä, joitten mielestä television katsominen on osoitus pitkälle kehittyneestä degeneraatiosta ta älyllisestä vajavaisuudesta. Televisiokanavien päättäjät sen sijaan saattavat edustaa jonkinlaista vaikeasti määriteltyä Yleisradion viime joulukuussa lanseeraama ostokielto dokumenteille ja lyhytelokuville täyttää edellä mainitut rodullisen heikentymisen tunnusmerkit, samoin kaupallisten kanavien jatkuva YLE:n toiminnan haittaaminen ja yhteistyöstä kieltäytyminen.
Tietysti kirjailijan pitää väittää katsovansa TV:stä lähinnä asiaohjelmia ja dokumentteja. Jossain seurassa voi mainita sellaiset viihdykkeet kuin Naisia kaupungilla ja brittiläinen Toimisto, mutta sitä ei saa myöntää, että liikkuvan kuvan lumovoima olisi jokseenkin ylivoimaista melkein mihin tahansa muuhun toimintoon verrattuna. Täällä Sammatissa helvetinkone siirrettiin juuri pois kirjastosta, sillä se napsahti kummasti päälle aina illan viihdekimaran alkaessa ja keskeytti romaanikirjailun. Nyt se tönöttää yläkerran etukammarissa mahdollisimman hankalassa asennossa. Olen luvannut itselleni, että TV saa olla auki niin kauan kun puntti tai takapuoli nousee lattiasta. Tätä iloa toteutin lauantaiehtoona lattialla kontaten ja takaraajojani ilmaan nostellen. Televisiosta tuli lotto. Ja kylläpä se oudolta näyttikin ja kylläpä alkoi perusturvallisuus rakoilla. Miksei lotto ole enää lotto, vakavahenkinen arpajainen, kansakunnan pyhä saunanjälkeinen rituaali? Tahdon tuntea haikean virkahien ja rylkreemin tuoksahduksen, kun virallisen silmä vaanii urheasti pyhää toimitusta, tahdon tuntea separaatioahdistuksen kourivan nivusiani, kun yhtä onnekasta kansanjäsentä hilataan vinssillä taloudellisen ja sosiaalisen arvoasteikon huipulle - Raha-automaattiyhdistyksen siivin me yksi kerrallamme poistumme herrain kirkkauteen. Vaan ei. Nykyään lotossa seikkailee humoreski ja arvovallaltaan epäkesko Jokerimies, numeroita luettelee luihun oloinen hiippari, josta ei tiedä että kenen puolella se on ja puhuuko se ennen kaikkea edes totta. Ei köyhän haave kuulkaa ole mitään leikkipeliä. Alkoi oikein sapettaa siinä samalla kun hikiset tassut tarrautuivat karvalankamattoon ja lainakoira nylkytti ja astui pontevasti jokaista tukiraajaa vuoronperään. Eikä edes tullut pottia.
Yleisradion tehtävä on toimia kansakunnan muistina, ja välittää tarinoita siitä lumetodellisuudesta, jonka edelleen voimme mieltää Suomeksi ja suomalaisuudeksi. Ihan totta, kyllä sellainen tehtävä vielä on olemassa. Siksi Ylen ohjelmia pitäisi pystyä katsomaan etenkin ulkomailla, sillä siellä tuota kansakunnan kuvitteellista turvasilmää kaipaa eniten. Vietimme Börstan kanssa marraskuun Sloveniassa, Novo Mestossa. Siellä katsoin Ylen Areenalta mm. paraolympialaisia ja sienikoulua sekä sitä puoltatoista jaksoa Reinikaista, jonka interneetti suostui välittämään. Näistä YLE:lle kumminkin kerran kiitos ja hei, varsinkin sienikoulu pelasti pahimmalta koti-ikävältä. Joku voisi tietysti kysyä, eikö Sloveniassa riittänyt koettavaa. Kyllä riitti. Autolla ajettiin rallia lumisessa metsässä, oli tarjolla luolakiipeilyä ja bosnialaista pomppuheviä paikallisessa baarissa. Kokemisen ja tarkkailun väliseen dilemmaan en tällä kertaa puutu sen syvemmin. Sanonpahan vain, että Slovenian päivä on lyhyt ja sikainfluenssa kurjaa sairastaa missä vain. Ja marraskuu nyt on marraskuu vaikka voissa paistaisi.

maanantai 1. helmikuuta 2010

Naapuriapua

Aina ei kirjailijakaan kaikkea osaa. Sellaisia asioita kohdallani ovat englantilaisen purkinavaajan käyttö ja rallipelien pelaaminen, mutta jos jostain olen pitänyt kiinni, niin Lapista ollaan eikä pakkasta säikytä. Minua on aina kummastuttanut tapa, millä eteläinen Suomi sekoaa lumentulosta. Ikään kuin se joka ikinen vuosi tulisi yhtä suurena yllätyksenä. Uutisissa väläytellään kauhukuvia erilaisista poikkeusoloista. Tänä vuonna on turvauduttu pakolaisten apuun lumen luonnissa ja armeijan kutsumista harkitaan. Vaan myöntää täytyy, ettei ilo ole ylimmillään, kun itse joutuu lumen saartamaksi. Ja kun se auto on kinoksessa niin siellä se pysyy (kts. edellinen merkintä). Odottamaton onni kohtasi tiistaina , kun remonttimiehet vetivät auton hangesta suitsait sukkelaan ja naapurin setä aurasi pihan. Kiitos! Tässä kohtaa mainittakaoon, että arvostan naapuriapua nykyään hyvin korkealle. Ei se niin itsestään selvää ole. Osataan täällä kuitenkin elää, sano. Kylille voi yrittää, vaikka lunta tuppaisikin sisään korvista ja sieraimista eikä kukaan ole ambulanssia hälyttämässä vaikka varpaita palelee. Toisin on toisaalla. Asuin joitakin vuosia sitten Englannissa. Siellä lumentulo sai kokonaisen kansakunnan kaaokseen ja poikkeustilaan ja ihmiset hamstrasivat säilykkeitä maailmanlopun pelossaan. Ei ollut naapuriapukaan samanlaista kuin Sammatissa. Naapurin pennut heittivät kivellä ikkunaan ja yrittivät sytyttää asunnon oven alta tuleen kun uskaltautui oman ulko-oveensa avainta penäämään. Minä ja Pihtiputaan mummo, tuo aulis hengenheimolaiseni, olemme sitä mieltä että ovet säppiin ja laput silmille. Kotoaan kenenkään kannata mihkään lähteä.

KATTO HALKEAA


Kolmisen viikkoa sitten halkesi salongin katto. Tai oikeammin, hirsien alle pingotettu ja koristekuvioitu pahvi tuli rytisten alas. Lueskelin sattumalta parastaikaa silminnäkijöiden kertomuksia Siperian Tunguskaan vuonna 1908 iskeytyneestä meteoriitista (lisää mm. http://www.astronetti.com/astro/tunguska.htm ):

"Lentävä tähti tulisen hännän kera; sen häntä katosi ilmaan."
Salongin katon repeäminen tuntuu kirjailijasta helposti jotenkin merkitykselliseltä. Ei siksi, että olisi pelkoa talon sortumisesta ja pakkasen armoille joutumisesta -ainoa todellinen huolenaihe koitui muutamasta peilistä ja kristallikruunun alas saamisesta. Sitä vain on tottunut työssään merkityksellistämään tapahtumia ja samaa piperrystä tulee helposti toimittaneeksi tosielämässäänkin. Keksittiinpä siinä allegoriaa yhteiskunnan kahtiajaosta ja kaikenlaisista päidenylisistä repeytymisistä, joita muisteltiin jo Raamatun Tuomaan ilmestyksissä ja Kalevelassakin. Ihan liikuttui omasta viisaudestaan. Myöhemmin olo on ollut vähemmän kirjallinen. Katon repeäminen on näes kurjaa eritoten siitä syystä, että em. katon korjaamisesta aiheutuu kaikenlaista hässäkkää. Se sotkee sellaisen päivärytminkin, jota ei aiemmin oikeastaan ole päivärytmiksi mieltänyt.
Palailin maanantaina lumipyryssä Sammattiin. Olin hakenut itselleni seuraksi lainakoiran Kontulasta, sillä Börsta ja Nuuli ovat pidempiaikaisella komennuksella pääkaupunkiseudulla ja aina on mukavampaa, jos talossa hengittelee yhden sijasta kaksi elävää olentoa (Eevan haamua ei lasketa, koska se on astraaliolento eikä hengitä). Ihan kuin kohtaloa ivatakseni ehdin matkalla mietiskellä, miten mukavaa kotiinpaluu on sen jälkeen, kun on viettänyt villiä elämää päivätolkulla ja ajellut holtittomasti taksolla ympäri Helsingin yötä. Sellaisen jälkeen käpertyy mieluusti takkatulen ääreen kirjaston sohvalle romaanin pariin. Mutta kas, perillä minua odotti monta iloista yllätystä. Lunta oli satanut sen puolisen metriä, mutta sitä olin osannut odottaa. Jätin auton alas kolatakseni tien auki pihalle ja viedäkseni koiran sisään. Talolla huomasin, että remonttimiehet olivat sopimuksen mukaan saapuneet salongin kattoa korjaamaan (kiitos ja kunnia heille!). Ovet oli huolellisesti lukittu -myös se ovi, mihin minulla ei ole avainta. Sain tietenkin aikaan yleishälytyksen ja vain nuoruusperäisten kavalien murtomiehentaitojeni ansioista pääsin sisään ikkunoita rikkomatta (Noh, ehkä hieman liioittelen, mutta en tahtoisi totta totisesti soittaa turvamiehille enää kertaakaan, varsinkaan, kun suoritin edellä mainitun manööverin heti ensimmäisenä iltanani). Laskin koiran sisälle ja lähdin itse kolaamaan auki talolle johtavaa tietä. Siinä vierähtikin tovi, sillä lunta oli tullut reippaat puolisen metriä. Olin aluksi ajatellut jättää auton portin viereen alaparkkiin, mutta jostain syystä sain päähäni, että hyvä onneni ikään kuin jatkuisi ja kannattaisi yrittää autoa pihalle saakka. Lähdin siis optimistisesti sutimaan perheautoa sysipimeään ylämäkeen, ja kiveenhän se meni. Ja siinä pysyy. Jos jotakin positiivista haluaa löytää tilanteesta, niin onnekasta on, etten ajanut lainakoira Lulun päälle peruuttaessani -se oli nimittäin päässyt sisältä ja rientänyt renkaan taakse häntää heiluttamaan, ja mäyräkoiraa on taustapeilistä lumipyryssä hankalampi havaita. Siitä olisi sitten varmaan tunnelma lopullisesti mennyt pilalle. Vaan ei, tuossa se elävä makkara hinkkaa takapuoltaan vastapestyyn mattoon ja vikisee tyytyväisenä. Yritettyäni kolme tuntia irrottaa autoa lumesta luovutin ja päätin antautua remonttimiesten hilpeyden kohteeksi seuraavana aamuna. Jokaisen ihmisen pitäisi muuten kerran elämässään yrittää murtautua taloonsa hälytysten huutaessa korvissa ja irrottaa autoa hangesta lumipyryssä. Ei sen takia, että se kasvattaisi, vaan sen takia, että minä jouduin tekemään niin maanantaina ja joku roti ja oikeus tässäkin maailmassa.
Tosin hätä ei edelleenkään ole tämän näköinen. Koira on elossa ja sisällä lämpötila on selvästi plussan puolella. Nyt jos koskaan laittaisin tulet kirjaston kakluuniin ja joisin kuumaa rommia. Harmi vain, että kirjaston ovikin taitaa olla lukittu.