Mehustusaika

Sammatissa on meneillään omenasavotta. Tai oli. Oli aika korjata talteen omenat, ne jotka rastaat ja Eevan sukulaiset ovat jättäneet armollisesti jälkeensä. Purkittaa, hillota ja mehustaa. Vähän viime tippaan on jäänyt tämäkin urotyö, sillä työhaipakkaa on riittänyt niin etten edes Sammattiseuran Elojuhlille kerennyt. Nyt hellittänee.
Romaani on lähtenyt kustantajalle arvioitavaksi. Pian kuullaan sekin, tuleeko tuotos ulos ensi kesänä eli ei. Lapin sodassa ja Jäämeren rannalla onkin tullut seikkailtua varsin tiiviisti viime aikoina, ja häkäpöntöt ja kansanvallan pilkeuutiset alkavat käydä liiankin todellisiksi. Heräsin eräänäkin aamuna kuvitellen, että omistamaani perheautoon pitäisi laittaa Kytö-niminen pilkekaasutin ja mietin herätessäni, että josko Kytö vai kuitenkin Aimo, kun en millään muistanut mennäänkö hiilellä vai puulla (Kytö puulla, Aimo hiilellä).
Hyvä on siis pitää pientä paussia.

Hyvä on etteivät työt lopu eikä pääse silkkoutumaan. On valmistumassa eräskin Mankeli. Se on Indiefilmsin tuottama, Jan Anderssonin kanssa ohjaamani animaatioelokuva. Nyt alkaa olla värimäärittelyä, äänitöitä ja kurkkulaulantaa vaille valmis. On hienoa tehdä töitä lahjakkaiden ihmisten kanssa. Hyvänen aika! Ja vaikka oma viimeaikaisen panokseni vähyys nolottaakin, en silti voi olla hieman ylpeilemättä. Rahoitus oli puutteellista ja työ venähti monivuotiseksi -joidenkin kun täytyy tehdä työtä elääkseen. Kaukana ovat Mika Waltarin 20-luku, jollon tämä lähestyi kustantamoaan WSOY:tä kirjeitse: ‎"Olisiko mahdollista, että Werner Söderström O.Y. haluaisi ottaa julkaistavakseen seuraavan kokoelmani ja suorittaa siitä etukäteen 3000:- tai mikäli mahdollista 4000:-. Pyydän anteeksi, että näin häiritsen, mutta olisin sydämestäni kiitollinen, jos haluaisitte tässä asiassa puhua puolestani. Tuota ulkomaanmatkaa olen ...jo kaksi vuotta haaveillut ja kaivannut. Näin se kävisi mahdolliseksi." Jaa-a. Kyllä pieni ulkomaanmatka tekisi itse kullekin hyvää, vaikkapa tuossa marraskuun tienoolla. Malediivit, Mallorca tai vaikka Haaparanta, samma saken, kaikki kelpaa kunhan muutosta syntyy.

Tällä hetkellä olen varsin tyytyväinen Vares-Kantolassa. Jostain syystä jaksan emmeillä uudestaan ja uudestaan sienisadosta ja tietysti tuosta Luojan puuviljasta. Sekin tähän mainittakoon etten lajikkeista mitään tiedä. Joka tapauksessa. Omenakirjosta syntyi viime vuonna kymmeniä litroja hilloa, pakastimen täydeltä piirakkaa ja tietysti maailman parasta sunnuntaimehua. Hävettää itseäänkin edes innostua moisesta, mutta tulkaa Lapista niin näette miten se innostaa. Ja masentaa, kyllä luomakunnan antimiin pitäisi perusteellisemmin suhtautua. Tämän vuoden omenasavotta meinasi mennä harakoille siitä syystä että muistin edellisvuoden pitkät hilloillat ja aloin lannistua jo ajatuksesta. Sitten reipastuin, pistin Eevan puutarhahanskat käsiini ja kävin töihin. Vaalirahoituskohut ja perussuomalaisten hölmöilyt tuntuivat kovin triviaaleilta nokkosten seassa mönkiessä. Huomenna on aika raahata omenasaavit Sammatin maanmainiolle mehuasemalle, jollei sitten selkäranka mene poikki raahauspuuhissa (kiitos mahuaseman mainioille naisille jo etukäteen!).
Toinenkin syksyn merkki on ilmaantunut -nimittäin keittiön astiakaapin alle. Hiiret ovat palanneet. Papanaa ja vikinää on ilmaantunut kaikenlaisista yliäänitaajuksin toimivista hiirenkarkottimista huolimatta. Kuten edellisvuonnakin, olen useaan otteeseen pyytänyt niitä neuvottelemaan elintilasta, huonoin tuloksin. Ilmeisesti jyrsijöiden kanssa on turha käydä kauppaa edes niiden hengestä. Odotettavissa on siis jälleen jonkinlainen joukkosurma, jota suorittamaan saapuu yksi koiraeläin ja yksi lihava kissa. Ja mikä minä olen pahuutta tekemään. Saisivat hiiret puolestani astiakaapin alla elelläkin, jos lupaisivat pysyä poissa ruuista. Sellaisten lupausten pitäminen ei vain taida kuulua jyrsijän luonteeseen, ja niin käydään jälleen taistelua herkät taiteilijat vastaan nälkäinen ja sikiämishaluinen luonto. Terapiaan tässä vielä joutuu, kuten viime vuoden loukuttamisoperaatioihin osallistunut runoilijaystäväni manaili. Saas nähdä miten tänä vuonna käy.

Ketunkalloja

Sammatissa on taas syksy. Kurjet ovat menneet menojaan, pihakoivu varisee ja joka paikassa tuoksuu mätä ja lahoava kesä. Satelee. Autojen ääniä ei paljon kuulu, saunan jälkeen pihanurmella maatessa näkyy Linnunrata. Kovin on rauhallista pääkaupunkiseudun kirjasyksyyn verrattuna. Siellä olisi joka illalle kissanristäistä, julkistamistilaisuutta, lukuiltaa ja mitä vielä ja jos kaikissa tahtoisi ravata, täytyisi pian myöntää olevansa osa-aikainen kirjailija ja päätoiminen kulttuuritantta. Kaikenlaista hyvääkin tietysti esiintyy. Kaunokirjallisia ja interkontinentiaalisia seikkailujaan ovat suorittaneet muunmuassa Nuoren Voiman Liiton, FILIn (Suomalaisen kirjallisuuden esitämiskeskus) ja Goethe-Institutin kutsumat saksalaisprosaistit, joiden käännettyjä tekstejä voi lukea nyt uudesta Nuori Voima -lehdestä, ja tapaaminen siitäkin vänkä, että suuri osa kirjailijoista on ponnistanut berliiniläisesti LCB -kirjailijatalosta jossa itsekin olen ollut stipendiaattina. Nyt esitellyistä kirjailijoista ovat tutustumisen arvoisia esimerkiksi Hanna Lemke ja David Wagner. Lemkeä luin muuten Prosak-tapahtumassa Helsingin Dunbrovnikissa 14.9. Hienoa tekstiä, harmillista vain ettei itse luku mennyt aivan namiskaan. Olen monesti saanut kuulla lukevani liian nopsakasti ja hätäisesti. Nyt ajattelin ottaa vahingon takaisin ja lukea hitaasti hitaasti hitaasti. Harmillista vain, että olin beta-salvannut itseni niin perusteellisesti että hyvä kun sain kielen liikkumaan. Verkkaisaa oli siis luenta, mutta kovin kiltisti yleisö silti kuunteli. Ja onpa saatu kyldyytriä Sammattiinkin. Nuoren Voiman Liiton ja Kiilan hallaituksen kulttuurialan työläiset saapuivat Vares-Kantolaan puhumaan, saunomaan ja suunnittelemaan. Antoisaa oli. Etenkin Kiilan johtokunnan jäsenten kanssa mietittiin järjestön tulevaisuutta ja toimintaa. Kiilan 75-vuotisjuhlavuonna järjestetään muunmuassa kymmenen hienoa, monialaista Kiila-klubia, luvassa ainakin proosaa, animaatiota jazzia ja räpätystä.
Olo on silti helpottunut siitä, että tällä viikolla ehtii keskittyä kirjailemiseen. Samaan aikaan on käynnissä omenasavotta. Lapin lapsena poden jonkinlaista ontologista tuskaa ajatellessani ettei kaikkea puuviljaa kuitenkaan saa kerättyä talteen. Tähän mennessä omenoita on kerätty nelisenkymmentä litraa, mutta rutkasti yli puolet on keräämättä -tätä varten virittelen kutusverkkoja sinne sun tänne ja houkuttelen pahaa-aavistamattomia kaupunkilaistaiteilijoita juurevan maalaiselämän ja syysidyllin varjolla. Todellisuudessa tämä tietysti tarkoittaa työleiriä omenanpoiminnan, lampunvaihdon, saunanlämmityksen ja rapunkorjaamisen nimissä. Suppilovahverosaalista saa nyt niin paljon kuin poimia kerkeää. Tämän lisäksi kallion alta löytyi kaluttu täysikasvuisen ketun kallo. Saattaa olla, että se on emo tai uros keväällä ylärinteeseen ilmestyneestä kettupeerheestä. Joka tapauksessa osa poikueesta ainakin on selvinnyt. Istuin taannoin romaanituskissani polttamassa tupakkaa, kello oli puoli viisi aamuyöstä mutta näkyvyys suhteellisen hyvä, pihalamput kun valaisevat pimeälläkin. Ja kukas siitä ohi jolkottaakaan jollei kettu! Välimatkaa oli tuskin puoltatoista metriä. Repolainen huomasi minut ovensuussa ja jatkoi matkaansa sen kummemmin säikähtämättä. Ryntäsin sisään hakemaan kameraa, mutta tottakai häntäläinen oli jo mennyt menojaan.

PS: Onneksi olkoon Miina Supiselle ja Riikka Pulkkiselle romaanien hienosta vastaanotosta!

Evakko

Sammatin evakkokuukausi alkaa olla ohitse. Joenpellon sukulaiset ovat saaneet nautiskella Vares-Kantolan rauhasta, ja toivottavasti ovat niin tehneetkin. Viinimarjaa, kirsikkaa ja mustikkaa jäi runsaasti poimittavaksi. Minulle pakkoevakuointi on merkinnyt pitkittyneitä sukulaisisvierailuja, matkustelua ja töiden ujuttamista sellaisiin nurkkiin joihin ne eivät olisi kuuluneet. Kuukauden aikana olen ehtinyt käydä Jäämerellä ja Rovaniemellä, osallistuttua pääkaupunkiseudulla erinäisiin kirjanjulkistamisjuhliin ja niiden jälkeisiin ja Oulussa suomalais-ugrilaiseen kirjallisuuskonferenssiin. On tullut istuttua terassilla ensimmäistä kertaa kesässä, tai sen lopussa. On tullut kirjoitettua muutama kolumni. On tullut luettua tuhatkunta tekstiä Martti Joenpolven novellikilpailun tuomarointia silmälläpitäen -neljä valtavaa postilaatikollista kirjekuoria ei ole ilahduttanut kanssa-asujiani laisinkaan. Vaan minkäs sille voi, työt on hoidettava. Se, miten paljon ja hartaasti suomalaiset kirjoittavat, ei tullut yllätyksenä. Vaan raskaaksi kävivät nuo kaikki harmaan ja mustan eri sävyt, kuolema, insesti, alkoholismi, haikeus, muutokset, pelot, työttömyys ja kauna. Onneksi on myös paljon hyvää, ei suomalaisuus niin synkeänä ilmene. Novellin muoto on niin lyhyt ja tiivis, että se tietysti houkuttaa jännityksen luomiseen ääritilanteiden kautta. Parhailta tuntuvat monesti ne, joissa tunnetiloja ei kovastikaan tyrkytellä, vaan annetaan lukijan itsensä ymmärtää Yhden novellin kohdalla piti mennä oikein vessaan vetistelemään, ja hienoja ovat varsinkin vanhemman väen kuvaukset. Niissä luonto kutsuu, veri vetää riiuulle ja välistä koetaan suurta rakkauttakin. Mielessä ovat pyörineet toistuvasti Leevi And The Leavingsin laulun Itkisitkö onnesta sanat: ”Olen pahoillani kaikesta /mua turha pahalla on muistella /Vastaantulijoiden kaistalla /on vittumaista luistella...”
Samaan aikaan pitäisi toteuttaa omia romaanikirjallisia pyrkimyksiään, vaan kun Eevan kirjaston ovet ovat olleet suljetut. Onneksi minulla on tukikohta nykyään myös Eirassa, tosin merinäköala ei liiemmin rohkaise irtautumaan nykyhetkestä Jäämeren äärelle. Muutenkin hirvittää koko romaanin kohtalo, kustannustoimittajan lähtö WSOY:ltä pisti mietteliääksi. Yksi tärkeimmistä ihmissuhteista uhkaa katketa, tekee mieli pistää pää peiton alle ja olla ajattelematta asiaa, Vaan ei auta ja saas nähdä miten käy. Johonkin tätä uutta lehtolastaan pitäisi tyrkyttää ja saada sen jonkun omakseen ottaman. Seuraavaksi on vuorossa kirjasyksy kaikenlaisine kyldyyrillisine kissanristiäisineen, kulttuurijärjestö Kiilan ja Nuoren Voiman Liiton hallitusten vierailu Vares-Kantolassa, mutta ennen kaikkea romaanin saattaminen kustantajan hyppysiin. Sekä tietysti valtava omenasavotta, joka täytyy aloittaa heti takaisin Sammattiin päästyään.