Pimiä

Pimiää on. Ja mie piän siitä. Joka vuosi huomaan, kuinka nautin kaamosajan alusta. Sammatissa on maa kuurassa, metsä mustana ja tähdet kaukana kaikkeudessa. Kesävieraat ovat aikaa sitten kaikonneet, ponteva sienestys ja omenanpoiminta vaihtunut takkatuleiluun ja karjalanpiirakkaharjoitelmiin. Muutenkin on hyvä olla yksin. Lumi karkottaa maantien äänet, ollaan Eevan haamun kanssa keskenämme. Kettu käy pihassa aamuyöstä tervehtämässä, saunassa ja ullakolla lepakot ovat ryhtyneet vuotuisiin horrosriippujaisiinsa. Jos yhtään noudatettaisiin luonnollista rytmiä, olisi aika painua talviunille. Tulee mieleen edesmenneen Veikko Huovisen romaani Hamsterit (WSOY, 1957). Pimeänkierron lisääntyessä alkaa elimistö erittää melatoniinia, unohormonia. Ruumis koettaa hellävaroen ilmaista, että olisi syytä vetää peitto korville ja mennä talviunille. Tai ainakin siirtyä uunin ääreen mussuttamaan kesän aikana kerättyä satoa, hillottuja hilloja ja hörppimään kuumia juomia.
Jostain kumman syystä ei silti osata rauhoittua. Ihmisten maailma jatkaa pauhaamistaan pääkaupunkiseudulla järjenvastaisesti. Tätäkin kolumnia kirjoittaessa tiedostan, että kohta on kiire. Pitäisi kolata piha, putsia auto lumesta ja lähteä kylille kokoustamaan ja edustamaan. Ei huvittaisi. Ei sellainen reutominen ole hyvästä.
Useimmat ihmiset ahdistuvat pimeästä. Itse en. En ole koskaan kärsinyt nyktofobiasta eli pimeän pelosta. Biologi voisi sanoa, että olen siinä mielessä epäonnistunut yksilö. Samuli Paulaharju väittää kirjassaan Kolttain mailla (SKS, 1924), etteivät kolttalappalaiset näe laisinkaan pimeässä. Heiltä puuttuisi kokonaan hämäränäkö ja pimeässä he ovat muiden, tosin varsin terävien vaistojensa varassa. Pimeän pelko on pohjimmiltaan pyrkimystä järkeistää vaistoa, joka varoittaa kuolemanvaarasta. Kun tärkein aisti eli näkökyky on poissa pelistä, on ihminen turvaton. Itse koen niin, että ainoastaan valon ja pimeyden rajakohdat ovat vaarallista seutua. Valossa ihminen on altis ja suojaton. Milloin tahansa taskulampun tai tulenkajon reunaan voi avautua silmäparin mentävä aukko. Metsänreunassa saattaa seistä joku tuijottamassa juuri valopiirin rajamailla, niin että vain kengänkärjet sivaltavat näkökenttää.
Minua ei pelota pimeä metsä, ei pimeä kartano jossa nyt asun. Minusta on mukavaa sammuttaa valot ja hiiviskellä ympäriinsä salongissa ja ulkona saunan nurkalla. Talon ja metsän äänet kuuluvat selvemmin pimeässä. Ullakolla liikkuu jokin isompi talvehtija, jonka epäilen olevan noin viisisataakiloinen hilleri. Kesälomilta palanneet metsähiiret rapistelevat salongin nurkassa. Metsiä koluavainen ja asutuksia kaihtavainen ystäväni Lapista totesi taannoin, että pimessä on turvallista, irstaileminen ja pahuus vaativat valoa. Pimeässä tehdään lempeyden töitä, siellä rakastetaan kuiskaten ja näppituntumalla. Niitten, joita pimeä ahdistaa, kannattaa muistaa runoilija viisaat sanat: ”En minä pimeää pelkää. Valossa varjot vasta näkyvät.”

Kirjallinen esterata

Olen huono häviäjä. Silti minulla on vahva kilpailuvietti. Se on kurja yhdistelmä. Lapsena tuppasin osallistumaan kaikenlaisiin hiihtokisoihin ja jumppakärpäsiin, vaikka olin pullava kömpelys. Liikunnanopettajakin tähdensi, etten millään voi voittaa -vuosi vuoden perään. Katteeton optimismi kostautui sitten tietenkin trampoliininalisena ja ladunvierustaisena nyyhkeenä, kun jumppapuku ratkesi haaroista ja kanssaoppilaat sivakoivat ohitseni toisten kiljuessa: ”Anna läski latua!” Tällaisten traumaattisen kokemusten pitäisi karaista ihmistä ymmärtämään, ettei kannata kilpailla jollei voi voittaa. Mitä vielä! Pelaan pokeria, sököä, kasinoa, venttiä ja marjapussia. En kuitenkaan rahasta, sillä olen kaikessa muussa paitsi kasinossa surkea. Häviäminen Alias -sanaselityspelissä tahi Trivial Pursuitissa saa minut raivon valtaan. Monopolia en tohdi pelata lainkaan. Kun Suomi hävisi Kanadalla jääkiekkokultaa muutama vuosi sitten, kuljin siipi maassa viikkokausia. Enkä edes ymmärrä jääkiekon päälle. Silti otteluiden katsominen on yhtä piinaa ja tappio karvastelee mielessä pitkään. Ylipäänsä tahtoisin katsoa vain sellaiset pelit, joista tiedetään jo lopputulos, tietysti hyvä sellainen. Jännittäminen olisi näin jollakin kansankotimaisella tavalla turvaisaa.
Eniten mieltäni innoittavat kuitenkin erilaiset sanaratkaisupelit joissa pääsee älylliseen mittelöön itsensä kanssa. Saatan kuluttaa tuntikausia internettilässä ratkomassa sana-arvoituksia ja yhtälöitä. Älykkyystestejä on myös mukava tehdä, ainakin jos sattuu pärjäämään. Sitä paitsi, kun kilpailee itsensä kanssa, on helppo huijata. Näin ainakin, jos on kirjailija ja näin ollen jonkinlainen ammattivalehtelija. Suomalaisesta Mensan testistä en niinkään perusta, kun taas ruotsalaisesta Mensan testistä sen sijaan tykkään huisisti, koska sen läpäisen kirkkahasti.
Kilpailuhenkisyydestäni johtuen olen vältellyt ammatteja, joissa suoritusta mitataan numeroin ja diagrammein. Näin ainakin olen itselleni uskotellut. Kirjoittamisessahan ei tietenkään ole kyse myyntiluvuista tai suosiosta, vaan puhtaasta hengen palosta ja sanan vietistä, suorastaan luomisen vimmasta ja rakkaudesta kieleen ja kulttuuriin. Niinpä niin. Vai olisiko kyse itsensä huijaamisesta, kun kansansuosio ei taivaita hivottele. Vaikka tietysti pitäisikin. Joskus kuitenkin tuntuu kuin kirjailijasta olisi tullut jonkinlainen kulttuurialan helppoheikki joka puhuu, paljastaa, markkinoi, pukeutuu, esittelee vaatekaappinsa ja salarakkaansa parempien myyntitilastojen toivossa. Kirjallinen kenttä on esterata ja kirjailija kilpailija, joka hoipertelee esteiden välissä ja koettaa könytä niiden yli. Tässä lajissa doping on sallittua, samoin kanssakilpailijoiden mustamaalaaminen ja kampittaminen. Ja onhan se houkuttelevaa. Kilpaileminen nimittäin. Helsingin Sanomain Nobel-kirjailija-arvausleikki lienee monelle tuttu, mutta osataan sitä voittajaa veikata koto-Suomestakin. Viime keskiviikkona minun piti kirjoittaa edistää romaania ja kirjoittaa kolumni. Sen sijaan löysin itseni laatimassa tovereineni eräänlaista bingo-henkistä listaa seuraavana aamuna julkistettavista Finlandia -ehdokkaista. Siinä sitä törötettiin ja jännitettiin kuin paremmankinlaatuisissa urheilukisoissa. Kisa muuttui astetta kiinnostavammaksi, kun sain kuulla että mukana on entinen avomies ja elämänkumppani. Tietysti tällainen taideteosten arvojärjestykseen asettaminen on absurdia ja kyseenalaista toimintaa. Sanoisinkin ”hyihyi” moiselle touhulle, tai sanoisin. Jollen olisi osunut niin arvauksineni niin oikeaan. Jollei pannahisen kilpailuviettini olisi pannut minut antamaan piutpaut oikeamielisyydelle ja kirkasotsaisuudelle ja keskittymään olennaiseen, eli itse kisaamisen iloon. Vauhtia kynään! Paras voittakoon!

PS: Kiitos kaikille onnittelijoille, mutta kenenkään Finlandia-ehdokkaan osakkuus ei enää nykyään kosketa omaa talouttani. Ei sillä ettenkö etenkin Rimmisen, Pulkkisen ja haahtelan ehdokkuudesta olisi iloinen!

Prinsessan kirjeet ja messujenjälkeinen masennus

Kotona Sammatissa. Pitkästä aikaa aikaa istua portaalla, kuunnella rapinoivaa syysyötä ja lukea uunituoretta kirjallisuutta. Käsissäni olevan teoksen nimi on Prinsessan kirjeet, tekijää emme saa kannesta tietää. Varmaa on vain, että sen on julkaissut tänä syksynä Teos ja teksti nirhaisee suoraan sydämeen ja sellaiseen tunnelihakseen jota ei tiennyt omaavansakaan. ”Olemassaolo on murtumista. Ja jokaisen ruumis on murtuman laajuus.” Suosittelen lämpimästi itseään tunnevammaisina pitäville ja kyynikoille sekä tietysti prinsessoille.
Minulle käy usein niin että jokin kirja tai elokuva vaikuttaa mielialaan siinä määrin että teoksen maailmasta tulee pelottavalla tavalla todempi kuin itse todesta. Mitä paljaampi ja hauraampi mieli on, sitä syvemmälle vereslihaan teksti iskee.
Nyt podetaan kirjakansallista messujenjälkeistä masennusta. Liesuttu ja mesottu on. Helsingin Kirjamessujen täyteinen viikko sai taas inrovertin taiteilijan miettimään, että miksi näin, miksei toisin? Miksi menin, miksen jäänyt (esimerkiksi Sammattiin)? Miksi tuppautua tänäkin vuonna noihin jokavuotisiin karjanäyttelyihin, joissa karjaa ovat niin yleisö kuin esiintyjätkin ja näytteilleasettajat kurjassa karjatilan omistajan asemassa. Tai sorkkiakseni jo valmiiksi tympeää kielikuvaani, jonkinlaisena rodeokuuluttajamaisena helppoheikkinä joka laiduntaa valiokarjaansa lavalle ja sieltä pois.
Huono omatunto johtuu tietysti tekemättömistä töistä. Olisin hyvin voinut jäädä kotiin ja istua Eevan seurana kuistilla rapinointeja todistamassa. Olisin voinut latoa kiuaskivet uusiksi, ruopata kompostin, huilia kalliolla, perkata kellarin ja hissuttaa hiljakseen alamäkeen kohti talvea, myöhään heräten ja paljon valvoen. Vaan ei, piti lähteä, ajella itsekiristämillään renkailla puutteenalaisena ensin Werlanderintietä Turunväylälle, siitä Pasilan liittymään, kääntyä oikealle Malminkartanoa kohti, viistäen vasemmalle, siitä alikulkua pitkin kehälle, tuusulansuuntaan, mekeliininkadunsuuntaan, ja a vot, kirjailijahan on messuilla!
Minussa asuu yksi kirjamessuja vihaava persoona ja kaksi sitä rakastavaa. Kaksi jälkimmäistä ovat voitolla silloin kun ei itse tarvitse olla lavalla posmottamassa ja pätemässä ja uskomassa luulevansa tietävänsä jotakin (tai tietävänsä luulevansa jotakin ja puolitiedostomattomasti peittelevänsä sitä, kuten kaikissa kirjailijahaastatteluissa näytti olevan tendessinä). Ongelmahan on siinä, tokikin, että kirjailija itse uskoo tehneensä hyvää työtä ja varsinkin taustatyötä ja itse asiassa olevansa jonkinlainen alan asiantuntija. Vaan kun sitä ei saisi näyttää. Hyvänen aika, istuttu on Kansallisarkistossa ja ties missä instanssissa nuuhkimassa menneitten aikojen katkua, tai sitten ollaan kovin älykkäästi haastattelututkimusta tahi muuta penkomusta ja ainakin itselleni on kovin kovin vaikeaa olla sellaisesta leuhkimatta. Tänä vuonna siihen ei ollut tilaisuutta ennen kuin messujatkoilla, joilla sitten taas päästelikin suustaan monenlaisia ja varsin ennenaikaisia profetioita omista tekeleistään ja katuu sitä nyt.
Kuitenkin messureissu kääntyi voiton puolelle. Mukaan tarttui Samuli Paulaharjun Kolttain mailla, Pentti Saarikosken suomennos Matteuksen evankeliumista, muutama runoteos ja tietysti Prinsessan kirjeet. Anonyyminä pysyttelevä kirjailijatar on tehnyt senlaatuisen teoksen, että toivoisi kustannusyhtiön löytävän keinoja sen markkinoimiseksi siitäkin huolimatta, että se lienee haasteellista näinä kirjailijakuviin ja tekijöihin painottuvina aikoina. Luvussa X todetaan: ”Paljastumisen tai menettämisen pelko tahtoo sanella tylsiä tai estoisia juttuja. En välitä. Silkkaa suojausta ja valhetta. Viileällä äänellä. Etäältä.
Tämä tulee läheltä.”