Vaellus

Kävin vaeltamassa sisareni kanssa Karigasniemen ja Kevon luonnonpuiston laitamilla. Matkaa taittui jalan surkeat 40km. Alku aina hankala. Ensimmäinen päivänä kahdentoista kilometrin taivallus tuotti lahonneita kengännauhoja, huonoa sisarusverta, loputtomasti kylmiä kaula-aukkoja ja tuohtumusta siitä, että Inarin Siida-keskuksen täti nimenomaan kehui ruskaa tuolla alueella. Ei ollut hienoa ei. Jokin pistikääriäinen tahi koivunujakka oli syönyt ruskan siinä määrin että jäljellä oli vain vaivaiskoivujen takkuista rankaa. Tuuli vihelsi poroaidoissa ja tunnelmaa pilasi poroerottajien mönkijä, joka runttasi maastoa vastatunturilla aikaistettujen erotusten vuoksi. Tuohtumusta hillitsi tieto Nellimin alueella tekeillä olevista pakkoteurastuksista, jotka eivät sinänsä tuolle alueelle liittyneet, mutta huolestuttivat.
Trangia sentään pelasi. Kauan ylistettäköön sitä laiskuria, jonka mielestä avotuli ei ole ainoa järkevä tapa keittää saikkaa erämaassa. Sen lisäksi elämystämme lisäsi eräs seikka: siskoni on värisokea. Sain tilaisuuden luonnostella maisemaan värikylläiset kurut, punaisen ja violetinkarvaisen varpuloiston, hyytyvän oranssin illan jonka läpi vaelsimme. Ei sisko sitä uskonut, mutta leikki kiltisti mukana.
Yövyimme Ruktajoen erämaakämpällä.
Muita huomioita: Räntäsateessa ja märillä puilla nuotion paras sytyke on tampooni. Se häpeällinen naistenväline, jota ei Paavalin kirjeiden mukaan olla olemassakaan. Poronkarvan tai tupaksen kaltainen kuiva synteettinen villa, joka roihahtaa siksi siunatuksi silmänräpäykseksi kun saat kaivettua maasta lastun, joka antaa seuraavalle kipinälle mahdollisuuden. Tuli on ahnas eläin, aluksi pelokas vain. Sytytimme sillä kertaa nuotion yhdellä tikulla.

Jäämeri:
Uin.
Ja tapahtui, niin kuin aina: Jäämeren tuuli kampaa karvaisen sieluni sileäksi. Edes hetkeksi. Edes siksi viideksitoista minuutiksi tai tunniksi kun en muista, mikä elämässä olikaan vialla. Siksi ajaksi, kun näen maiseman vaihtuvan kurusta putoukseen, poronkallot, liian pienissä kanooteissa ähkivät kalaturistit. Raudankellertävä putousvesi, joka alla sekoittuu turkoosiin. Hitaaksi käyvä hengitys, kun pitäisiylittää raja vaikkei mitään muodollisuuksia edes ole. Joka kerran se tapahtuu, ja joka kerran vilpittömästi hämmästelen, mikä tämä tunne on. Se on syytön, vailla tarkoistusta. Sillä ei ole merkittävää paikkaa tässä maailmankaikkeudessa. Mutta nimi sillä on, ja se on ilo.



Helsinki seuraavalla viikolla:

Hyviä asioita:

Sain käsiini vihdoinkin Kätilön. Siitä otetaan uusintapainos jo viikon sisällä. Olen siis ainakin kahden painoksen kuningatar. Pitää tai pitäisi iloita. Pääsen Maikkarin aamuteeveeseen. Pääsen naistenlehteen. Pääsen Uutisvuotoon ja vieläpä kansakunnan piparkaakun Jari Tervon pariksi. Viikonloppuna ovat Turun kirjamessut, jossa esiinnyn Tuomas Kyrön kanssa. Arvatenkin olemme vaivaantuneita, koska kumpikaan ei ole lukenut toistensa uusimpia romaaneja, Tuomas prosentuaaleisesti enemmän minun kuin minä hänen, mikä johtuu puhtaasti siitä, että Tuomas on julkaissut enemmän. ”Mielensäpahoittaja” nimenä myy. ”Kätilö” ei niinkään.

Tori Amosin keikka lapsuudensytäväni äidin keralla.

Ikäviä sattumuksia:

Sammatin Vares-Kantolan kaivon pumppu on hajonnut, ei tule vettä. Olen siis evakossa. Samaan aikaan ns. Eiran näköalahuoneistooni sataa sisään sekä keittiöstä että makuuhuoneesta. Isännöitsijätoimisto ei ole kiinnostunut asiasta. Ei myöskään talonmies. Vuokranantajankin näkökulma tähän mennessä on ollut, jotta sataa sisään vain. Kyllä se merinäköala kaiken korvaa.
Onneksi Sammatissa Putki-Nurmen pojat huolehtivat asioista.

Ensimmäinen arvio

Romaanin valmistuttua koittaa tyhjyyden hetki. Kuka lukee romaanin? Tuleeko palautetta? Joskus kritiikkejä saa odottaa kuukausikaupalla. jotkut romaanit eivät saa niitä laisinkaan. Minua onnisti:

Tällainen ilmestyi 20.09.2011 Turun Sanomissa. Sen jälkeen oli mahtavaa vaeltaa Lapissa ja käydä Jäämerellä kampaamassa karvaista sieluaaan:

"Katja Ketun Kätilö on vaikuttava lukukokemus

Hätkähdyttävän hieno romaani

Heti aluksi on todettava, että Katja Ketun Kätilö on hätkähdyttävän hieno romaani. Se sommittelee paikoilleen kaikkea, mitä vavahduttavalta lukukokemukselta toivoo.

Kieli kiehtoo verevällä vieraudellaan, rakenne pysyy mielenkiintoisena monimutkaistumatta liikaa, henkilöt ovat moniulotteisesti kuvattuja. Romaanin luettuaan haluaa lukea sen heti uudelleen, sillä ratkaisuihin viereen viemisen sijaan teos jättää paljon arvoituksellista.

Kätilön vaikuttavuus syntyy luonnollisesti myös aihepiiristä, Lapin sodasta, saksalaismorsiamista ja saksalaisten vankileiristä. Syksyn yksi kirjallinen ilmiö onkin, että nuoret naiskirjailijat ovat tarttuneet sota-ajan kuvaamiseen. Vihdoinkin, voisi todeta, sillä uusia näkökulmia tarvitaan.

Katja Ketun romaania voi kutsua rakkausromaaniksi, joka on asetettu erityisiin Lapin sodan historiallisiin kehyksiin. Moraalinen ja humaaninen asetelma teoksessa on poikkeuksellisen vahva, sillä rakkaustarinaan siivilöityy niin natsi-ideologiaa kuin sotavankien epäinhimillistä kohtelua. Taustalla vaikuttavat täsmällisemmin Ukrainan Babi Jarin vuoden 1941 joukkoteloitukset.

Romaani tematisoi nimihenkilön valtaamaa niin väkevää rakkautta, että moraalin ja omantunnon käskyt ja kuiskaukset sivuutetaan. Vikasilmäksi haukuttu kätilö rakastuu saksalais-suomalaiseen SS-upseeriin Johann Angelhurstiin, jolle nainen on Villisilmä, kaikista muista naisista poikkeava luonnonvoima.

Heidän välisensä rakkaus sananmukaisesti ylittää biologiset rajoitukset, polttaa poroksi Laestadiuksen saarnakirjan ja kestää kuolemaan saakka.
Menneisyyden valta

Kettu rakentaa romaaninsa keskushenkilöiden päiväkirjamaisista merkinnöistä. Puhujan osan saavat Kätilö, Johannes/Johann, sekä myös salaperäinen Kuollut mies, jonka henkilöllisyys selviää hiljalleen. Kuolleen miehen kautta romaaniin hiipii mukaan vastarintatoimintaa ja vakoilua.

Näistä merkinnöistä rakentuu Kätilön ja Johanneksen vuosille 1944–45 ajoittuvan rakkaustarinan juoni, mutta merkinnät vievät kauemmaksi menneisyyteen valottaen henkilöiden historiaa. Tapahtumat paikantuvat lähinnä Petsamon Parkkinaan, Titovkan vankileirille sekä niin sanotun Kuolleen miehen vuonolle, syrjäiselle ja kirottuna pidetylle paikalle, jonka tarkkaa sijaintia ei voi määrittää.

Luonnonvoimat ovat vahvasti mukana kerronnassa muutoinkin kuin Kätilön voimakkaassa naishahmossa. Kätilö tuntee parantavat yrtit ja erilaiset juomasekoitukset, pystyy hoitamaan onnistuneesti vaikka kuinka vaikeita synnytyksiä. Oma halu seksuaalisuuteen ja äitiyteen syntyy vasta Johanneksen myötä, ja silloin se syntyy ensisilmäyksellä ja voimakkaampana kaikkea muuta.

Rakkaus vie naisen Johanneksen perässä vankileirin sairaanhoitajaksi. Siellä olojen raaka todellisuus paljastuu vähitellen. Historiakirjoista tutut Operaatio 1005, vangeilla tehdyt kokeet ja vankileirin käytännöt tulevat Ketun kerronnassa vakuuttavasti esiin.

Johanneksen henkilöhistorian kautta avataan näkymää syyllisyyden raastamaan sotilaan sieluun. Kaikki keskushenkilöt kamppailevatkin omalla tavallaan menneisyyden kanssa. Johannes Ukrainan tapahtumien ja Villisilmä oman halveksitun perhehistoriansa parissa. Rakastamalla väkevästi ei historiaa voi poistaa, ei edes unohtaa.
Kielen voima

Romaanin juonirakenne on monipolvinen, ja lukuisat keskeiset henkilöhahmot risteilevät tapahtumien polttopisteissä. Niistä avautuu useita sivulinjoja. Kettu hallitsee huomattavan hienosti merkityksellisiksi kehkeytyvät yksityiskohdat ja pitää rankan juoniverkkonsa hyvin koossa.

Ketun aiemmista teoksista tuttu pohjoisen kieli on vieläkin vahvempaa, aistillisuutta hyökyvää ja havainnollisuudessaan myös hauskaa. Konkreettisuudessaan se tuo hajut ja lemut, maut ja aromit suoraan koettaviksi, tekee Villisilmän ja Johanneksen välisen seksuaalisen voiman hehkuvaksi.

Kätilö ei luo pelkästään erityisen syviä henkilöhahmoja ja jännittävää sekä koskettavaa tarinankulkua, vaan se irrottelee ja ilottelee tavallaan kertoa. Kätilö on kertakaikkisen hieno lukukokemus.

KAISA KURIKKA"

Kiitos kriitikolle!

Olisit sinäkin hauskempi, Katja!

No niin. Tänä syksynä tapetilla ovat naiskirjailijat, jotka kirjoittavat historiasta. Ja se on sitten ihme se. Mutta olen tyytyväinen, mikäli aiheistani puhutaan. Naisista sodassa, Suomen osuudesta Lapin vankileireihin, asevelisuhteiden katkeamisesta ja Lapin sodasta 1944-1945. Kirjailijalle ei mikään ole suurempi kammotus kuin hiljaisuus. Mitä sitten, jos kukaan ei ole ottamassa vastaan viestiä? Sen muistin taas, kun olin Taiteiden yönä puhumassa kirjastani WSOY:n Bulevardin kirjakaupassa. Paikalla ei olisi ollut ketäään ilman muutamaa ihanaa ystävääni, jotka olivat raahautuneet minua katsomaan. Kiitos söpöläiset!
Myöhemmin menimme ystävä/kirjailijaporukalla syömään venäläisravintola Kynsilaukkaan. Blini maistui ja palvelu oli altista, sillä osa tarjoilijoista oli itsekin opiskellut kirjallisuutta yliopistolla (siitä taas muistin, kuinka onnekas olen kun saan tätä ammattiani harjoittaa). Jotenkin ikävä tunnelma sen sijaan sikisi, kun nimeltä mainitsematon esikoiskirjailija halusi haastaa minut. Miksi historillinen romaani? Eikö se ole pakenemista mielikuviin ja epätarkkoihin faktoihin? Miksen halua kirjoittaa nykyisyydestä? Mikä vaivaa, kun haluan piiloutua keksittyjen hahmojen ja tilanteiden taakse? Ei sellainen ole todellista. Miksen halua tehdä kaupunkiromaania, vaikka lappilaisen pakkomuuttajan silmin? No niin. Mielestäni juuri historiasta kirjoittaminen avaa näkökulmia nykyisyyteen, sillä historiaa kirjoitetaan aina tästä päivästä käsin, ja siinä heijastuvat nimenomaan oman aikamme moraaliarvot.
Kenties palaan seuraavaksi tuttuihin ja hyväksi koettuihin esikois/naiskirjailijoiden teemoihin, kuten: ”Mulla on/oli erikoisvaikeaa (koska olen erikoinen).” ja : ”Lapsuuteni oli aika paska.” Kelläpä meistä ei olisi ollut hankalaa. Itsellänikin on/oli. Olen toimittamassa ensi kevääksi antologiaa naisiin kohdistuvasta seksuaalisesta vallankäytöstä. Siinä jos missä on kysymys ajankohtaisesta aiheesta: nyky-Suomesta ja 70- ja 80-luvun kasvattamamista naisista. Jos se ei nyt sitten ole tarpeeksi ajankohtaista ja viiltävää, niin en sitten tiedä millä tätä naukuvaa kirjallista kansaa tyydyttää.
Ja sitten vielä nämä kirjojani lukemattomat tahot, jotka ovat valmiiksi ottaneet asenteen, että olisit vähän hauskempi. Et aina valittaisi. Kieltäni on sanottu tummaksi. Ei se kieli tummaa ole, se on elävää, rajua, lihallista ja mielestäni hauskaakin. Aiheet ne tummia ovat, sillä mitä rankempi aihe, sitä enemmän lukija tarvitsee aiheita nauraa. Alkaisin kutsua itseäni tummien vesien tulkiksi, jollei Hotakainen senkin olisi varastanut. Niin kuin hautakiveeni niitattavan lauseeen: ”Oli ilo elää, mutta vaikea vaieta.” Löytyy Hotakaisen Klassikko-romaanista.
Onneksi WSOY on vanha ja kunniakas kustantamo. Sillä on varaa mennä moneen suuntaan. Sinne mahtuu Kätilön kaltainen romaani, joka kertoo historiallisiin kehyksiin istutetun rakkaustarinan. Ja rakkaus on universaalia ja ajatonta. Ei sitä keksitty 1800-luvulla romantiikan aikakaudella ja porvariston lisääntyneen vapaa-ajan vuoksi, kyllä sen voi lukea Raamatun Korkeasta veisusta, Gilgameshista ja Kreikan tarustoista.

Sitten on tietysti vielä tämä tekninen puoli, johon ei liity lempi ei leiskunta. Nyt pitää enää tarkistaa: Miinanraivaus Lapissa. Kuinka monta ammusta löydettiin Pohjois-Norjasta? Suulien levinneisyys, korppien esiintyminen Petsamossa. Entä villi-inkiväärin levinneisyys, rätvänän kukinta-aika. Milloin pesikään varhaisimmillaan tiira ja käyttikö kansa 4o-luvulla ilmaisua allergia ja sanontaa ”jäitä poltellessa”? Jossain vaiheessa pitää ymmärtää hellittää. Ainakin siinä vaiheessa, kun aamuyö kello kolmen soitto ei-niin-hyvälle ornitologiystävälle tuntuu ihan relevantilta ajatukselta ja hyvältä tavalta edistää romaania. Varsinkin siinä kohdassa kannattaa mennä nukkumaan, kun romaani alkaa muistuttaa tekstin vasemmassa yläkulmassa esiintyvää scrable-lautaa.
Kiitos ystävät kun jaksatte! Kiitos kustannustoimittajalle ja graafikolle, jotka jaksavat! Nyt vielä viimeinen työyö ja sitten romaani painoon.

PS: Tiistaina paluu Sammattiin. Siellä alkaa sitten omena- ja sienisavotta ja paikkojen hiljainen laittelu talvikuntoon. Hyvä päästä kotiin taas!