SAMMATIN KETTU

Sammatin talvi

2012-01-15T15:17:00.000-08:00

Sammatin talvi. Putket ovat jäässä ja postilaatikko samaten. Sinne se Hesari humpastaa päivittäin, ja laatikon luukkua runkuttaessaan voi vain pohdiskella, mitä suuressa maailassa tapahtuu. Presidentinvaaleja siellä puuhastetaan, arvatenkin. Itseänikin pydettiin puheliaaksi peräti kahteen eri ehdokkaan tilaisuuteen. Toiseen menin, Lauri Viitaa lainaillen:

Nuoren, riuskan urosluteen
mieli paloi vapauteen.
Kutsuttuaan heimojoukon
juhlasaliin sängynloukon
urho päästä olkipylvään
lausui julki aatteen ylvään:
"Kansalaiset, silmät tässä
surkastuvat pimeässä,
niinkuin tähden laiskuutemme
kuihtuvat jo lentimemme.
Ahtautta isänmaamme
hävetä me raukat saamme,
syntyväisyys painuu lamaan!
- Luteet, veljet, valloittamaan
ryhtykäämme Seinämeri!
Inhottava ihmisveri
olkoon ruoka täin ja madon,
jalomman saa lude sadon!"
Kymmenkunta kuuliaista
sai kuin saikin seuralaista.
Illan tullen viime kerta
juotiin tilkka ihmisverta
sitten riviin sängynlaitaan,
hyppy alas matonraitaan,
siitä yli kirjokuteen
urhoollisen urosluteen
johtamana seinään asti
jonossa ja joutuisasti.
Alkoi uljas nouseminen,
pysty, mutta voitollinen -
kunnes, kun jo katto hohti,
julma käsi syöksyi kohti.
Juostiin sivuun, taakse, eteen -
sama tulos: likaveteen,
käsi poimi yhden tyhmän
villitsemän luderyhmän.
Surullinen tapaus -
sellaista on vapaus.

Tällä en kylläkään tarrkoittanut ehdokkaan omaa habitusta tahi pyrkimyksiä, päin vastoin tahdoin tuoda ilmi millaisia surullisia tapauksia ja ehdokkaita luo yhteiskunta, jossa elämme. Hesarissa on, sikäli mikäli kun minä mistään jäätyneen postiluulluni tautta tiedän, on pahoiteltu Hesarin vaalikoneen käyttäneille sitä, että kyselyn perusteella pääehdokkaaksi tuntuu muodostuvan vihervasemmistopiipertäjiä kuten Paavo Arhinmäki tai Pekka Haavisto, vaikka ilmeinen tulos pitäisi tietysti olla Niinistö. Asia lienee jo korjuussa, vaikka mistäpä itse tietäisin.

Joulukuusi sentään tuli sahattua ja pilkottua ja sillä sauna lämmitettyä. On sillä puulla eroa, totisesti. Paljon höyryisemmät löylyt saatiin aikaan kuin ikinä ennen, ja tuoksu omaa luokkaansa. Havuja, perkele, on tietysti nyt koko kartano päntiönään. Miten ne neulaspirulaiset onnistuvatkin piiloutumaan matonreunoihin ja . Löysin yhden juuri hammasharhjastani, joka sentään sijaitsee kartanon toisessa siivessä. Muuten ei valitettavaa. Hiirisota on edelleen käynnissä, vesi juomakelvotonta ja myrskyn kaatamista puista kuivuu polttopuuta vasta ajan kanssa. Pitäisi ostaa se moottorisahakin. Nyt mennään kiukulla ja käsipelillä. Muuten Sammatissa kaikki hyvin. Kun täällä vain saisi rauhassa kirjoitella, niin mikäs siinä. Olisi vain eräs päätoimittamani antologia, elokuvakässäri ja muutama muu teelmä teelmöimättä.

Nyt menen nukkumaan. Huomenaamusta paikalle pölähtää Lapin Kansan, Kainuun Sanomien ja Pohjolan Sanomien haastatteluretkue kyselemään, mikä jätkä jätkä oikein on ja onko jätkä joku summajajätkä ( legendaarinen kysymys eräälle bändini nykyiselle vakiokuskille). Alan kolumnoida edellä mainituissa lehdissä, Aamulehdessä, Kaltiossa, Kirjailijaliiton lehdessä sekä tietysti jatkan Länsi-Uusimaan lukijiden piinaamista.

Hyvin alkaa vuosi, vaikka talviunta kaipaisi tämä kettu nyt kovasti. Vaikka eiväthän ne ketut talviunille mene. Karhu menee, ja supikoira ja mäyrä. Muut saavat kärvistellä tuolla ulkona kylmissään ja voi vain toivoa, että saavat rauhassa pesiä kylki kyljessä ja nuuhkia toisiaan ilman, että ihminen niitten olosojoja käy liiaksi moottorikelkoin ja ties minkä mönkijöin hätyyttämään.

Kiitos blogisteille!

2012-01-03T04:55:00.000-08:00

Hyvää Uutta Vuotta! Lainaanpa tässä nyt Hesaria ja kiitän kaikkia blogisteja kunnianosoituksesta:

Kirjablogistit ovat äänestäneet Katja Ketun romaanin Kätilö vuoden 2011 parhaaksi kotimaiseksi kaunokirjaksi. Blogistanian Finlandia -nettiäänestyksessä sai ääniä kaikkiaan 44 kirjaa.

Kärkisijoille yltivät myös Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis, Katja Kaukosen Odelma, Miika Nousiaisen Metsäjätti, Ville Tietäväisen Näkymättömät kädet sekä Marja Leena Virtasen Kirjeitä kiven alle.

Suomalaiset kirjablogit julkaisevat vuosittain useita satoja kirja-arvioita ja tavoittavat satojatuhansia lukijoita. Blogeja pitävät sekä kirja-alan ammattilaiset että lukuharrastajat.

http://www.hs.fi/kulttuuri/Katja+Ketun+K%C3%A4til%C3%B6+on+blogistien+suosikkikirja/a1305552606524

Mummoa katsomassa

2011-12-16T10:32:00.000-08:00

Viime aikoina on taas kauhisteltu vanhusten huonoa kohtelua. Lööppien mukaan mummot kuolevat nälkään vanhainkodeissa. Olen aina ollut ylpeä siitä, ettei meidän suvussa tuupata mummoja ja pappoja vanhainkotiin, vaan asiat hoidetaan perinteikkäämmin eli kolme sukupolvea ahtautuu saman katon alle kinastelemaan. Kun pappa aikanaan halvaantui, olin minä pappaa hoitamassa muutaman kesän. Muut kaverit ravasivat rokkifestareilla, me ompelimme papan kanssa niittejä nahkatakkiini ja kuuntelimme Lamaa ja Olavi Virtaa vuorotellen. Pappa oli tuolloin monasti pahapäinen ja minua kiukutti, kun en päässyt maailmalle resuamaan. Aamuisin joimme teet ja sumpit ja keskustelimme pihan kiukkuisesta oravasta, joka jahtaa pikkulintuja laudalla. Papan kunnia-asia oli se, että linnut pysyivät piharuokinnassa ympäri vuoden.
Nyt ajatellen nuo kesät olivat korvaamattomia. Sain kuulla papan nuoruudesta ja sota-ajoista. Ilman pappani ja mummoni kertomuksia olisin tuskin tullut kirjoittaneeksi uusinta romaaniani, joka sijoittuu Jatkostaan ja Lapin sotaan. Kun pappa kuoli, sain perinnöksi pelikortit ja kärpäslätkän, kun pyysin. Taloa en halunnut ja tuskin olisivat antaneetkaan. Parempiakin ottajia oli. Viime kuukausina papan luona asuivat eno perheineen ja pitivät huolen papasta. Paras perintö oli kuitenkin kertomaperinne.
Seuraavaksi taitaa olla menossa minulta mummo. Kun mummo joutui sairaalaan, läksin kovalla kiireellä kohti pohjoista. Jäivät kirjat signeeraamatta. Kalevala-kotiin oli mummon laitettu. Eikä siellä vaikuttanut siltä, että nälkään tapettaisiin. Ongelma vain on siinä, että jonot ovat kovat eikä mummolle vakituista huonetta. Kovin oli pieni ja hento mummon käsi. Sellainen linnunsiipi, ihan läpikuultava. Johan tässä on tallattu, lohdutti mummo kun alkoi itkettää. Maa vetää puoleensa. Jatusteltiin mummon kanssa puolitoista tuntia. Sinä aikana käytiin läpi uudestaan ja uudestaan se, mitä kullekin suvussa kuuluu. Sellaisen asian tajusin yksinäisyydestä, että on hyvä että on olemassa edes joku tai joitain ihmisiä, jotka siellä jossain kaukana elävät. Eivät muista soittaa joka päivä, tuskin kerran kuussa. Siellä jossain ovat kumminkin. Mummo kyseli ja kyseli, kellä on kaveri eli elämänkumppani ja meneekö elämässä hyvin. Onko minulla sienikaveria, saunanlämmittäjää. Sitä joka hakkaa halot ja lukee iltasadun silloin kun koira on kuollut. Ei ole, tunnustin. Siitä mummo masentumaan. Miten kävi sille pullevalle runoilijalle, joka voitti Finlandian? Hyvin kävi, tosin ei minun kanssani. Asiasta ei tietystikään ole mukavaa puhua, ei varsinkaan mummon kanssa. Ehkä onni onkin, ettei mummon muisti myöskään ole mitä parhain. Kuudennetta kertaa asiaa puidessamme aloin valehdella kaiken parhain päin. Kyllä kyllä, rakkaus roihuaa ja naimisiin ollaan menossa. Tästäkös mummo riemuamaan. Häät ensi juhannuksena! Siviilivihkimys sen saman pihlajan alla synnyinkodin nurkalla kuin mummokin aikoinaan -se olisi mummon unelmien täyttymys. Oi kun vielä siihe saakka saisi elää. Vaan maa vetää, vetää kovasti puoleensa. Vähän aikaa piti nieleskellä ja järsiä itsetuomiaan kettukarkkeja ja olla haistamatta, että vaipat pitäisi kohta vaihtaa. Vaan ei vielä. Mummo piristyi uudesaan ja ryhtyi penäämään jälkikasvua. Kun ei ollut tähän mennessä kuin yksi lapsenlapsenlapsi saatu aikaiseksi. Suloinen tämä Inkeri, sellainen ämpyläinen ja tittana ettei voinut kuin syrän syrjällään olla. Hyvin oli toimittajapariskunta toiminut, ammattimaisesti ja akateemisten mallien mukaan (Mitä ihmettä, mentiinkö nyt jo 30-luvun eugeniikan puolelle vai mistä tämä rodunjalostuksellinen eetos sikisi). Mummo kävi synkeäksi. Yksi Inkeri oli aikaansaatu vaan ei sen kummempaa. Me muut taas, minä ja serkkuni, mikä siinä on kun tuommoisia ruspamunia ja ritsakohtuja on siunaantunut? Nappasin lisää kettukarkkia ja päätin, eetä kaikenlaisten totuuksuen aika alkoi olla ohi. Aloin läpikäydä suvun tapahtumia uudelleen. Kaikilla hieno työ, maisterin- ellei tohtorinpaperit taskussa. Parisuhteet kukoistavat. Omat myyntilukuni hipovat taivaita. Finlandia-voitto on käytännössä varmaa. Ja siitä lisääntymisestäkin olisi iloista kerrottavaa. Lapsia tulossa, jollei yksi niin sitten peräti kaksi. Runoilija on asiasta niin innoissaan, että on lakannut päihteitten käytön ja mennyt opettamaan yliopistolle. Serkkuni ei enää olisi ainoa, joka osaa hoitaa hommansa oikein ja järjestyksessä. Olemme hakeneet asuntolainaa ja muuttamassa kartanoon ( tässä vaiheessa olin jo niin valheitteni pauloissa etten muistanut itse asiassa asuvani kartanossa ihan oikeastikin.) Joka tapauksessa ydinperhettä pukkaa ja rauha ja onni päällä maan. Tässä vaiheessa mummo alkoi muuttua epäluuloiseksi ja tuhajata, että itku pitkästä ilosta ja kyllä se ryppy suurempaankin rakkauteen saattaa tulla. Sitten mummo unohti koko asian ja tahtoi alkaa laulaa Miljoonasateen Marraskuuta. Siinä päivät niin kuin varisparvi raahautuu, ja siltä mummosta monesti tuntuu. Kalevala-kodin henkilökunta kävi uteliaana kurkkaamassa sisään siinä vaiheessa, kun hoilotimme kaljakorien kilinästä ja palaa beibi takaisin, mutta mummolla oli hauskaa ja mieli kääntyi hetkeksi iloisempiin asioihin.
Mutta mikä oli tarinan opetus? Mietin etelään ajellessani, jotta onko minusta siihen sitten kun aika tulee. Laitanko isän ja äidin laitokseen vai ryhdynkö omaishoitajaksi. Helppoa on niin kauan, kun vanhus ei tarvitse ympärivuorokautista ammattiapua ja jos hommaan ryhtyy, ei paljon muulle elämälle jää sijaa. Monet ovat senkin tehneet, jättäneet työnsä ja ryhtyneet saattohoitoon. Kaikille se ei ole mahdollista. Vanhuksille on taattava ihmisarvoinen elämä loppuun saakka. Kaikilla ei ole varaa kalliissiin yksityislaitoksiin tai kotisairaanhoitajaan. On surkeata, jos hieno ihmiselämä saa päätöksensä vuodeosastolla ilman tunnetta siitä, että elämäntyötä ja -kokemusta arvostetaan.

Olennaisen äärellä liikkuu hän

2011-11-23T14:37:00.000-08:00

Syksy on ollut niin hetkinen, etten ole paljoa ehtinyt blogia päivittämään. Pahoittelut lupaukseni rikkomisesta -alunperinhän lupasin päivittää blogia joka viikko. No, syvät kansanrivit tuskin ovat tästä mieltään suuremmin pahoittaneet. Nyt meneillään on tiukka rutistus antologian paketoimiseksi. Siinä sivussa on ollut vain iloittava siitä, kuinka hienosti Kätilö on vastaanotettu ja kiitettävä niitä kaikkia ihmisiä, jotka siitä ovat antaneet palautetta.
Minkäänlaiseen julkisuuteen tottumattomana ihmisenä olen myös joutunut uuden ihmeen ääreen. Joku haluaa ihan oikeasti haastatella ja painaa lehteen ajatuksia kirjastani. Se on hienoa. Mutta sitten: mitä kirjailijalta saa kysyä? Ja toisaalta: mihin kannattaa vastata? Siinäpä on ollutkin opettelemista nyt uuden kirjan äärellä. Yksi toimittaja kysyi, voisinko teurastaa poron. No totta maar. Miksipä ei, vanhana kasvissyöjänä purisin hirvaan pallit irti tuosta vain. Yleensä kysymykset koskevat asiallisesti romaania tai muuta seikkaa, johon itse haluan puuttua. Mutta tietysti on oma syy, jos alkaa liian avomieliseksi. Miltä tuntuu kun on rastat? Ei ole rastoja. No miltä tuntuu kun ei ole rastoja? Jaa-a. Miltäs se nyt sitten tuntuu. Kevyeltä, muusta osaa tässä vaiheessa sanoa. Ei kai muiltakaan kirjailijoilta kysellä, miltä tuntuu kun on hiukset/kalju? Tai ehkä muut kirjailijat ovat fiksumpia eivätkä esittele hiusasioitaan lehtien sivuilla. Jos jotain asiaan pitää sanoa, niin ainakin tahdon ottaa revanssin siihen puolalaiseen uimahalliin, johon en taannoin päässyt sisään rastojeni takia. Olimme bändin kanssa kiertueella ja teki mieli virkistäytyä. Unipaikan vieressä sattui olemaan uimahalli. Ei kun pulikoimaan siis! Kaikki muut bändin jäsenet pääsivät sisään, minä en. Olisi pitänyt pistää uimalakki päähän eikä se mahtunut. Istuin sitten pukuhuoneessa sillä aikaa kun muut lotrasivat sydämensä kyllyydestä ja siirtelin jalkojani kun puolalainen mummo luutusi lattioita ja huuteli minulle ilmeisiä hävyttömyyksiä ulkonäöstäni. Sinne menen vielä uudestaan ja uin niin kauan että ihon tilalle kasvaa suomuja ja kasvatan kidukset. En tiedä, minkämuotoinen kosto tämä tällainen on, typerä luultavasti.

Nyt hyvää yötä. Huomenna juhlitaan!

Valekirjailija

2011-11-01T10:53:00.000-07:00

Miltä nyt tuntuu, kirjailija? Tai oikeammin: miltä tuntuu, kun vihdoinkin on kirjailija? Tämmöisen kysymyksen esitti eräs toimittaja ja jotenkin hämmästyin. Kas, olin luullut olevani kirjailija jo kauan aikaa. Olin kirjailija jo esikoiskirjan ilmestyttyä ja varmaan varsin pontevasti jo kauan sitä ennen. Useimmat ovat kirjailijoita monta vuotta ennen kuin kirjoittavat ensimmäiset rivinsä. Jotkut ovat kirjailijoita vaikkeivät kirjoita koskaan. Sellainen on kunnioitettava saavutus. Mutta mikä sitten kolmannen kirjan kirjoittaneesta tekee kirjailijan? Minua sivumennen sanoen on epäilty usein valekirjailijaksi. Junavaunuissa, ravintoloissa ja vieraissa pöydissä olen erehtynyt tituleeraamaan itseäni kirjailijaksi vastoin Kari Hotakaisen opetuksia. Hänen mukaansa kannattaa nimetä itsensä metsuriksi, taksikuskiksi tai tapauksessani vaikka kieltenopettajaksi kuin mennä puhumaan kirjailiudesta. Sellainen on omiaan aiheuttamaan närää ja epäluuloa. Ei ole kyllä oikea kirjailija tuommoinen rastapää. Aivan liian nuori. Ei muistuta yhtään Väinö Linnaa eikä Jari Tervoa (jota sivumennen sanoen kaikki vastasyntyneet puolestaan muistuttavat). Pikemminkin vaikuttaa joltain elämäntapahipiltä, jota tekisi mieli ravistella (aiheesta enemmän Suomen Kuvalehdessä 11/2011). Vetäköön huovutetun perinnepoppanansa syvälle päähänsä ja menköön muualle viisastelemaan. Viimeksi näin kävi, kun olin matkalla vuotuiselle Jäämerenmatkalleni. Välillä Helsinki-Rovaniemi eksyin kulkuneuvon ravitsemusostolle, jossa iloluontoinen herraseurue liittyi seuraani. Oltiin ruskamatkalle menossa, tunnelma ja tavoitteet korkealla, vaikka epäilinkin herrojen päätyvän Leville Hulluun Poroon pitkää viikonloppua viettämään. Monelle eräretkeilijälle on niin käynyt eikä siitä ketään sovi soimata. Lupsakkaasti keskustelimme Lapin historiasta ja nykytilasta, Norjan eittämättä komeammista vuonomaisemista ja harmittelimme norjalaisten nuivaa suhtautumista salakalastukseen. Vaan annas olla, kun tuli puhe ammateista. Jotenkin se vain pääsi suusta lipsahtamaan. Että vallan kirjailijoita tässä ollaan. Ei mennyt läpi. Sitten millään. Epäluulo ja suoranainen vihamielisyys alkoi kaihertaa herraseurueen mieltä. ”Valekirjailija se on!” Kuiskaus kiiri läpi ravintelivaunun. Valekirjailija! Sitten alkoi tenttaus. Montako kirjaa olen julkaissut (Kolme. Lasketaanko antologiat mukaan?) Minkä nimisiä? Ei kai vain rakkausromaaneja? Mitä aiheita käsitellään (…No tuota enimmäkseen…)? Kuka on kustantaja (WSOY)? Monessako lehtijutussa olen esiintynyt (En tiedä, äiti tietää)? Olenko ollut telkkarissa (Joskus kyllä…)? Olenko ollut Uutisvuodossa? Viimeiseen kysymykseen pääsin vastaamaan kyllä. Tämä ja ainoastaan tämä teki vaikutuksen herraseurueeseen. Ai että ihan Uutisvuotoon. Ja vielä Jari Tervon pariksi. No sitten! Hieman kursaellen myönnettiin, että jollen suoranaisesti vielä olekaan oikea kirjailija vaan kirjailijan alku tai ehkäpäparemminkin naiskirjailija, niin tuotantoani kannattaa tulevaisuudessa seurata. Aiheesta enemmän mm. teoksissa Klassikko (Hotakainen, WSOY, 1997) sekä Valekirjailija (Ranivaara,WSOY, 2011).

Tänään valekirjailija on huhkinut kaksi tuntia Sammatin metsissä. Poiminut sinä aikana sangollisen suppilovahveroita, antanut kaksi puhelinhaastattelua ja juoksuttanut lainakoiraa, joka söi kilon toffeeta ja palan jotakin tuntemattoman eläimen jalkaa. Pisarat tihkuivat naavasta. Istuin kannonnokassa ja odottelin, kuinka taas uusi suppilovahveroesiintymä aukeaisi silmien eteen. Samalla vastasin haastattelijan kysymykseen, onko mukavaa olla kirjailija. Mietin sitä niin kauan, että puhelu alkoi jo pätkiä (15min maksimiaika, minkä Sammatin suojamuurit minullemyöntävät). Saa asua Sammatissa ja tehdä sitä mitä eniten rakastaa, eli kirjoittaa. Elää sillä mitä eniten rakastaa. Siinä jäävät syöminen, juominen ja naiminen pahasti jälkeen. Huusin juuri ennen puhelimen katkeamista: Kyllä! Kyllä tämä mukavaa on.

Ajasta

2011-10-13T10:51:00.000-07:00

Ihmisellä on paitsi tarve nitistää sekuntiviisari nykyään, myös peilata menneisyyttä. Historiankirjoitus kertoo nimenomaan tästä ajasta. Tänä vuonna on ilmestynyt paitsi muutamia hienoja toiseen maailmansotaan sijoittuva romaani, myös Ville Suhosen Jäämeren marssi, joka muuten esittelee mm. lohjalaisen kaivosjohtajan edesottamuksia venäläisten vankien riistossa. Mikä ei sinänsä ole mikään hämmästelyn ja kummastuksen aihe. Ryssäviha oli sotien aikaan ihan yhtä yleistä kuin junttius lokeilla.
Tätä taustaa vasten ei pidä ymmärtää väärin seuraavaa. Toisesta maailmansodasta ja sen jälkiseuraamuksista puhutaan uusin sanoin ja näkökulmin. Yhteiskunta on sitä terveempi, mitä avoimemmin historiasta ja sen kipupisteistä keskustellaan. Kätilö-romaani on saanut hyvän vastaanoton sekä lukijoiden että kriitikoiden parissa. Sitäkin arvokkaampaa on tuki ja arvostus, jota olen saanut kustannusyhtiöltäni. Kustannustoimittajani Lari Mäkelä ja markkinointipäällikkö Kaisa Hyväri ovat tehneet hyvää työtä kanssani ja puolestani. Kaisalla on ollut aikaa pikkumaisille ongelmilleni kautta linjan ja Lari on sekä pukannut Kätilöä kanssani synnytyslaitokselle että minut bussiin ja taksoon, kun kirjailija selvästikin on liian väsynyt juhlimaan mm. Turun kirjamessuilla. Lukijapalaute on ollut niin hyvää, etteipä tässä muuta voi kuin hissukseen hyristellä ja olla onnellinen. Viesti on lähetetty ilmaan ja ilmeisesti siitä on joku saanut kopin.
Aika romaanin kirjoittamisen jälkeen on outoa tyhjäkäymistilaa. Vaikka tulevaisuus turskii käsikirjoittamista, antologian kokoamista, uutta romaania ja kaikenlaista muuta, hiippailee sielun syvissä sopukoissa jokin onttousolio ja vaatii vielä kerran palaamaan Jäämeren rantaan lokakuussa 1944. On pakottauduttava luopumaan maailmasta, jonne on voinut luiskahtaa kesken tympeiden ihmissuhdekeskustelujen, ahdistavan kokousjaanauksen ja järjestön tiliselvitysten.

Kaikkein hankalinta on palata normaaleihin päiväkäytäntöihin. Romaanin kirjoittamisvaiheessa aika jakaantuu lukuihin ja liuskoihin, jotka pitää saada valmiiksi tiettyyn kellonlyömään ja päivämäärään mennessä. Työtä voi tehdä öin ja päivin, mutta se on tavallaan mukavaa ja turvallista olemassaolon aikaa. Kätilön kohdalla vietin suuren osan valveillaolostani fyysisesti salongin lattialla kontaten, henkisesti Jäämeren rannalla, luetteloin lääkeannoksia, mietin SS-unovormuja ja piikkilanka-aitoja mutta myös rakkautta, joka romaanissa on kantava teema. Sellainen on puhdistavaa. Jokainen tunnistaa sen irtaantumisen lukiessaan hätkäyttävää kirjaa, katsoessaan elokuvaa tai urheiluottelua. Se on unelmien ja mahdollisuuksien aikaa. Toki se on toiselta nimeltään valhetta ja eskapismia, joka tyhjentää mielen todellisuuden taakasta. tässä tapauksessa erona tietysti on se, että pakomatka on luotava itse sana sanalta ja lause lauseelta. Koko ajan tietää, että täältä on pian lähdettävä. Jossain tuolla velloo se maailma, joka pakottaa syöksymään raitiovaunuihin ja toiset niiden alle, siellä tehdään ja saadaan koliikkivauvoja, jaetaan kasvatusohjeita ja puidaan budjettiriihiä. Se on se maailma, johon lopulta on hyvä palata. Se on maailma jossa on kaunis syksy, sienimetsiä ja vaellusta Lapissa. Mutta samalla se on maailma, jossa pitää olla läsnä, hiukset suunnilleen oikein päin aseteltuina, sanavalmiina ja reippaana. Siinä, tai siis tässä maailmassa -täällä vaaditaan paksua nahkaa. Loukkaantua ei saisi oikeastaan mistään. Ja kaikkein pahinta tietysti on, jollei heti ole itse tasoissa ajassa olemisessaan. Menee sopimaan asioita päälletyksin ja muka tyystin syyntakeettomasti. Minun piti esiintyä Sammatin kirjastossa keskiviikkona. Siitä oli mainos lehdessäkin ja etukäteen olin intoillut, että vihdoin pääsen kotikulmille esiintymään. Vaan ei. Kustannusyhtiö oli sopinut minut Ouluun ja Kuopioon kirjakauppaesiintymisiin. Ja kyllä, olin lupautunut sinnekin epähuomiossa. Nyt kyllä kaduttaa. Ketään ei toki naurata se, että olin mekko ojossa suuntaamassa Lohjan Suomalaisen Kirjakaupan kirjalliseen iltamaan kuukautta ennen oikeaa päivämäärää. No niin. Oma syy, osta kalenteri, palkkaa sihteeri ja aikuistu. Ja anteeksi Sammatin kirjastolle, joka näki vaivaa esiintymiseni tähden. Seuraavan kerran paikalle vaikka pää kainalossa.
Vaan kokonaisuudessaan elämä näyttää hymynaamaansa. Maikkarin Huomenta Suomi kävi jututtamassa ja kuvaamassa kuinka harhailin pitkin Joenpellon kartanoa Sammatti-seuran teemuki hyppysissäni kaikesta mumelluksesta huolimatta voinemme olla ylepitä tästä: osasin kävellä pirtistä salonkiin ja kirjastoon ihan itse ja kertaakaan kaatumatta.

PS: Nyt on käyty kirjavierailulla Oulussa ja Kuopiossa. Olisi jäänyt menemättä, jos WSOY:n ystävällinen henkilökunta ei minua sinne olisi ohjeistanut. Kuopiosta lähtiessä meinasin astua Kreikan koneeseen. Olisi ehkä kannattanut.

Vaellus

2011-09-28T17:24:00.000-07:00

Kävin vaeltamassa sisareni kanssa Karigasniemen ja Kevon luonnonpuiston laitamilla. Matkaa taittui jalan surkeat 40km. Alku aina hankala. Ensimmäinen päivänä kahdentoista kilometrin taivallus tuotti lahonneita kengännauhoja, huonoa sisarusverta, loputtomasti kylmiä kaula-aukkoja ja tuohtumusta siitä, että Inarin Siida-keskuksen täti nimenomaan kehui ruskaa tuolla alueella. Ei ollut hienoa ei. Jokin pistikääriäinen tahi koivunujakka oli syönyt ruskan siinä määrin että jäljellä oli vain vaivaiskoivujen takkuista rankaa. Tuuli vihelsi poroaidoissa ja tunnelmaa pilasi poroerottajien mönkijä, joka runttasi maastoa vastatunturilla aikaistettujen erotusten vuoksi. Tuohtumusta hillitsi tieto Nellimin alueella tekeillä olevista pakkoteurastuksista, jotka eivät sinänsä tuolle alueelle liittyneet, mutta huolestuttivat.
Trangia sentään pelasi. Kauan ylistettäköön sitä laiskuria, jonka mielestä avotuli ei ole ainoa järkevä tapa keittää saikkaa erämaassa. Sen lisäksi elämystämme lisäsi eräs seikka: siskoni on värisokea. Sain tilaisuuden luonnostella maisemaan värikylläiset kurut, punaisen ja violetinkarvaisen varpuloiston, hyytyvän oranssin illan jonka läpi vaelsimme. Ei sisko sitä uskonut, mutta leikki kiltisti mukana.
Yövyimme Ruktajoen erämaakämpällä.
Muita huomioita: Räntäsateessa ja märillä puilla nuotion paras sytyke on tampooni. Se häpeällinen naistenväline, jota ei Paavalin kirjeiden mukaan olla olemassakaan. Poronkarvan tai tupaksen kaltainen kuiva synteettinen villa, joka roihahtaa siksi siunatuksi silmänräpäykseksi kun saat kaivettua maasta lastun, joka antaa seuraavalle kipinälle mahdollisuuden. Tuli on ahnas eläin, aluksi pelokas vain. Sytytimme sillä kertaa nuotion yhdellä tikulla.

Jäämeri:
Uin.
Ja tapahtui, niin kuin aina: Jäämeren tuuli kampaa karvaisen sieluni sileäksi. Edes hetkeksi. Edes siksi viideksitoista minuutiksi tai tunniksi kun en muista, mikä elämässä olikaan vialla. Siksi ajaksi, kun näen maiseman vaihtuvan kurusta putoukseen, poronkallot, liian pienissä kanooteissa ähkivät kalaturistit. Raudankellertävä putousvesi, joka alla sekoittuu turkoosiin. Hitaaksi käyvä hengitys, kun pitäisiylittää raja vaikkei mitään muodollisuuksia edes ole. Joka kerran se tapahtuu, ja joka kerran vilpittömästi hämmästelen, mikä tämä tunne on. Se on syytön, vailla tarkoistusta. Sillä ei ole merkittävää paikkaa tässä maailmankaikkeudessa. Mutta nimi sillä on, ja se on ilo.

Helsinki seuraavalla viikolla:

Hyviä asioita:

Sain käsiini vihdoinkin Kätilön. Siitä otetaan uusintapainos jo viikon sisällä. Olen siis ainakin kahden painoksen kuningatar. Pitää tai pitäisi iloita. Pääsen Maikkarin aamuteeveeseen. Pääsen naistenlehteen. Pääsen Uutisvuotoon ja vieläpä kansakunnan piparkaakun Jari Tervon pariksi. Viikonloppuna ovat Turun kirjamessut, jossa esiinnyn Tuomas Kyrön kanssa. Arvatenkin olemme vaivaantuneita, koska kumpikaan ei ole lukenut toistensa uusimpia romaaneja, Tuomas prosentuaaleisesti enemmän minun kuin minä hänen, mikä johtuu puhtaasti siitä, että Tuomas on julkaissut enemmän. ”Mielensäpahoittaja” nimenä myy. ”Kätilö” ei niinkään.

Tori Amosin keikka lapsuudensytäväni äidin keralla.

Ikäviä sattumuksia:

Sammatin Vares-Kantolan kaivon pumppu on hajonnut, ei tule vettä. Olen siis evakossa. Samaan aikaan ns. Eiran näköalahuoneistooni sataa sisään sekä keittiöstä että makuuhuoneesta. Isännöitsijätoimisto ei ole kiinnostunut asiasta. Ei myöskään talonmies. Vuokranantajankin näkökulma tähän mennessä on ollut, jotta sataa sisään vain. Kyllä se merinäköala kaiken korvaa.
Onneksi Sammatissa Putki-Nurmen pojat huolehtivat asioista.

Ensimmäinen arvio

2011-09-27T13:36:00.000-07:00

Romaanin valmistuttua koittaa tyhjyyden hetki. Kuka lukee romaanin? Tuleeko palautetta? Joskus kritiikkejä saa odottaa kuukausikaupalla. jotkut romaanit eivät saa niitä laisinkaan. Minua onnisti:

Tällainen ilmestyi 20.09.2011 Turun Sanomissa. Sen jälkeen oli mahtavaa vaeltaa Lapissa ja käydä Jäämerellä kampaamassa karvaista sieluaaan:

"Katja Ketun Kätilö on vaikuttava lukukokemus

Hätkähdyttävän hieno romaani

Heti aluksi on todettava, että Katja Ketun Kätilö on hätkähdyttävän hieno romaani. Se sommittelee paikoilleen kaikkea, mitä vavahduttavalta lukukokemukselta toivoo.

Kieli kiehtoo verevällä vieraudellaan, rakenne pysyy mielenkiintoisena monimutkaistumatta liikaa, henkilöt ovat moniulotteisesti kuvattuja. Romaanin luettuaan haluaa lukea sen heti uudelleen, sillä ratkaisuihin viereen viemisen sijaan teos jättää paljon arvoituksellista.

Kätilön vaikuttavuus syntyy luonnollisesti myös aihepiiristä, Lapin sodasta, saksalaismorsiamista ja saksalaisten vankileiristä. Syksyn yksi kirjallinen ilmiö onkin, että nuoret naiskirjailijat ovat tarttuneet sota-ajan kuvaamiseen. Vihdoinkin, voisi todeta, sillä uusia näkökulmia tarvitaan.

Katja Ketun romaania voi kutsua rakkausromaaniksi, joka on asetettu erityisiin Lapin sodan historiallisiin kehyksiin. Moraalinen ja humaaninen asetelma teoksessa on poikkeuksellisen vahva, sillä rakkaustarinaan siivilöityy niin natsi-ideologiaa kuin sotavankien epäinhimillistä kohtelua. Taustalla vaikuttavat täsmällisemmin Ukrainan Babi Jarin vuoden 1941 joukkoteloitukset.

Romaani tematisoi nimihenkilön valtaamaa niin väkevää rakkautta, että moraalin ja omantunnon käskyt ja kuiskaukset sivuutetaan. Vikasilmäksi haukuttu kätilö rakastuu saksalais-suomalaiseen SS-upseeriin Johann Angelhurstiin, jolle nainen on Villisilmä, kaikista muista naisista poikkeava luonnonvoima.

Heidän välisensä rakkaus sananmukaisesti ylittää biologiset rajoitukset, polttaa poroksi Laestadiuksen saarnakirjan ja kestää kuolemaan saakka.
Menneisyyden valta

Kettu rakentaa romaaninsa keskushenkilöiden päiväkirjamaisista merkinnöistä. Puhujan osan saavat Kätilö, Johannes/Johann, sekä myös salaperäinen Kuollut mies, jonka henkilöllisyys selviää hiljalleen. Kuolleen miehen kautta romaaniin hiipii mukaan vastarintatoimintaa ja vakoilua.

Näistä merkinnöistä rakentuu Kätilön ja Johanneksen vuosille 1944–45 ajoittuvan rakkaustarinan juoni, mutta merkinnät vievät kauemmaksi menneisyyteen valottaen henkilöiden historiaa. Tapahtumat paikantuvat lähinnä Petsamon Parkkinaan, Titovkan vankileirille sekä niin sanotun Kuolleen miehen vuonolle, syrjäiselle ja kirottuna pidetylle paikalle, jonka tarkkaa sijaintia ei voi määrittää.

Luonnonvoimat ovat vahvasti mukana kerronnassa muutoinkin kuin Kätilön voimakkaassa naishahmossa. Kätilö tuntee parantavat yrtit ja erilaiset juomasekoitukset, pystyy hoitamaan onnistuneesti vaikka kuinka vaikeita synnytyksiä. Oma halu seksuaalisuuteen ja äitiyteen syntyy vasta Johanneksen myötä, ja silloin se syntyy ensisilmäyksellä ja voimakkaampana kaikkea muuta.

Rakkaus vie naisen Johanneksen perässä vankileirin sairaanhoitajaksi. Siellä olojen raaka todellisuus paljastuu vähitellen. Historiakirjoista tutut Operaatio 1005, vangeilla tehdyt kokeet ja vankileirin käytännöt tulevat Ketun kerronnassa vakuuttavasti esiin.

Johanneksen henkilöhistorian kautta avataan näkymää syyllisyyden raastamaan sotilaan sieluun. Kaikki keskushenkilöt kamppailevatkin omalla tavallaan menneisyyden kanssa. Johannes Ukrainan tapahtumien ja Villisilmä oman halveksitun perhehistoriansa parissa. Rakastamalla väkevästi ei historiaa voi poistaa, ei edes unohtaa.
Kielen voima

Romaanin juonirakenne on monipolvinen, ja lukuisat keskeiset henkilöhahmot risteilevät tapahtumien polttopisteissä. Niistä avautuu useita sivulinjoja. Kettu hallitsee huomattavan hienosti merkityksellisiksi kehkeytyvät yksityiskohdat ja pitää rankan juoniverkkonsa hyvin koossa.

Ketun aiemmista teoksista tuttu pohjoisen kieli on vieläkin vahvempaa, aistillisuutta hyökyvää ja havainnollisuudessaan myös hauskaa. Konkreettisuudessaan se tuo hajut ja lemut, maut ja aromit suoraan koettaviksi, tekee Villisilmän ja Johanneksen välisen seksuaalisen voiman hehkuvaksi.

Kätilö ei luo pelkästään erityisen syviä henkilöhahmoja ja jännittävää sekä koskettavaa tarinankulkua, vaan se irrottelee ja ilottelee tavallaan kertoa. Kätilö on kertakaikkisen hieno lukukokemus.

KAISA KURIKKA"

Kiitos kriitikolle!

Olisit sinäkin hauskempi, Katja!

2011-09-04T12:12:00.000-07:00

No niin. Tänä syksynä tapetilla ovat naiskirjailijat, jotka kirjoittavat historiasta. Ja se on sitten ihme se. Mutta olen tyytyväinen, mikäli aiheistani puhutaan. Naisista sodassa, Suomen osuudesta Lapin vankileireihin, asevelisuhteiden katkeamisesta ja Lapin sodasta 1944-1945. Kirjailijalle ei mikään ole suurempi kammotus kuin hiljaisuus. Mitä sitten, jos kukaan ei ole ottamassa vastaan viestiä? Sen muistin taas, kun olin Taiteiden yönä puhumassa kirjastani WSOY:n Bulevardin kirjakaupassa. Paikalla ei olisi ollut ketäään ilman muutamaa ihanaa ystävääni, jotka olivat raahautuneet minua katsomaan. Kiitos söpöläiset!
Myöhemmin menimme ystävä/kirjailijaporukalla syömään venäläisravintola Kynsilaukkaan. Blini maistui ja palvelu oli altista, sillä osa tarjoilijoista oli itsekin opiskellut kirjallisuutta yliopistolla (siitä taas muistin, kuinka onnekas olen kun saan tätä ammattiani harjoittaa). Jotenkin ikävä tunnelma sen sijaan sikisi, kun nimeltä mainitsematon esikoiskirjailija halusi haastaa minut. Miksi historillinen romaani? Eikö se ole pakenemista mielikuviin ja epätarkkoihin faktoihin? Miksen halua kirjoittaa nykyisyydestä? Mikä vaivaa, kun haluan piiloutua keksittyjen hahmojen ja tilanteiden taakse? Ei sellainen ole todellista. Miksen halua tehdä kaupunkiromaania, vaikka lappilaisen pakkomuuttajan silmin? No niin. Mielestäni juuri historiasta kirjoittaminen avaa näkökulmia nykyisyyteen, sillä historiaa kirjoitetaan aina tästä päivästä käsin, ja siinä heijastuvat nimenomaan oman aikamme moraaliarvot.
Kenties palaan seuraavaksi tuttuihin ja hyväksi koettuihin esikois/naiskirjailijoiden teemoihin, kuten: ”Mulla on/oli erikoisvaikeaa (koska olen erikoinen).” ja : ”Lapsuuteni oli aika paska.” Kelläpä meistä ei olisi ollut hankalaa. Itsellänikin on/oli. Olen toimittamassa ensi kevääksi antologiaa naisiin kohdistuvasta seksuaalisesta vallankäytöstä. Siinä jos missä on kysymys ajankohtaisesta aiheesta: nyky-Suomesta ja 70- ja 80-luvun kasvattamamista naisista. Jos se ei nyt sitten ole tarpeeksi ajankohtaista ja viiltävää, niin en sitten tiedä millä tätä naukuvaa kirjallista kansaa tyydyttää.
Ja sitten vielä nämä kirjojani lukemattomat tahot, jotka ovat valmiiksi ottaneet asenteen, että olisit vähän hauskempi. Et aina valittaisi. Kieltäni on sanottu tummaksi. Ei se kieli tummaa ole, se on elävää, rajua, lihallista ja mielestäni hauskaakin. Aiheet ne tummia ovat, sillä mitä rankempi aihe, sitä enemmän lukija tarvitsee aiheita nauraa. Alkaisin kutsua itseäni tummien vesien tulkiksi, jollei Hotakainen senkin olisi varastanut. Niin kuin hautakiveeni niitattavan lauseeen: ”Oli ilo elää, mutta vaikea vaieta.” Löytyy Hotakaisen Klassikko-romaanista.
Onneksi WSOY on vanha ja kunniakas kustantamo. Sillä on varaa mennä moneen suuntaan. Sinne mahtuu Kätilön kaltainen romaani, joka kertoo historiallisiin kehyksiin istutetun rakkaustarinan. Ja rakkaus on universaalia ja ajatonta. Ei sitä keksitty 1800-luvulla romantiikan aikakaudella ja porvariston lisääntyneen vapaa-ajan vuoksi, kyllä sen voi lukea Raamatun Korkeasta veisusta, Gilgameshista ja Kreikan tarustoista.

Sitten on tietysti vielä tämä tekninen puoli, johon ei liity lempi ei leiskunta. Nyt pitää enää tarkistaa: Miinanraivaus Lapissa. Kuinka monta ammusta löydettiin Pohjois-Norjasta? Suulien levinneisyys, korppien esiintyminen Petsamossa. Entä villi-inkiväärin levinneisyys, rätvänän kukinta-aika. Milloin pesikään varhaisimmillaan tiira ja käyttikö kansa 4o-luvulla ilmaisua allergia ja sanontaa ”jäitä poltellessa”? Jossain vaiheessa pitää ymmärtää hellittää. Ainakin siinä vaiheessa, kun aamuyö kello kolmen soitto ei-niin-hyvälle ornitologiystävälle tuntuu ihan relevantilta ajatukselta ja hyvältä tavalta edistää romaania. Varsinkin siinä kohdassa kannattaa mennä nukkumaan, kun romaani alkaa muistuttaa tekstin vasemmassa yläkulmassa esiintyvää scrable-lautaa.
Kiitos ystävät kun jaksatte! Kiitos kustannustoimittajalle ja graafikolle, jotka jaksavat! Nyt vielä viimeinen työyö ja sitten romaani painoon.

PS: Tiistaina paluu Sammattiin. Siellä alkaa sitten omena- ja sienisavotta ja paikkojen hiljainen laittelu talvikuntoon. Hyvä päästä kotiin taas!

NYPPII

2011-07-31T11:24:00.000-07:00

Taas on se aika vuodesta, kun Eevan sukulaiset saapuvat nautiskelemaan kartanon iloista. Kirjailija tuupataan tylysti evakkoon kuukauden ajaksi. Sukulaisia varten pitää myös hävittää kaikki todisteet kirjailijan olemassaolosta. Sitä varten on saanut kuurata saunaa, polttaa roskia, kanniskella sohvia ja muita mööpeleitä. Seuraavaksi pitäisi siirtää siskon pesukone. Sitä saakin vähän monta kertaa miettiä, että miten se yksin onnistuu. Ai että on hauskaa, varsinkin kun olisi tuo yksi romaani joka pitäisi saada taittoon. Oikeastaan se pitäisi saada taittoon huomenna, vaan sepä ei onnistu, koska pitää muuttaa. Voi yhren kerran. Jos joskus on osunut muutto huonoon aikaan, niin se on nyt. Eikä aikataulusta voi lipsua sentin senttiä, eipä tietenkään. Mikä se semmoinen kirjailijatalo on josta kirjailija ajetaan ulos kun pitäisi pakertaa sitä ittiään, eli vaativaa proosakirjallisuutta, kuten Eevan testamentissa kuvailtiin taloon soveltuvaisia kirjailijoita ja näiden töitä. Vaativaa on nyt kyllä, ainakin tekijälleen. Kun romaani on valmis, niin painun Punaiselle merelle sukeltamaan ja kuristan ensimmäisen hain joka tulee siihen viereen eviään leyhyttelemään. Se on sitten sovittu. Että pitäkää kurjat varanne, te merten tympeät muuttokriitikot.
Muutenkin nyppii. Kaikenlaiset oikeistohihhulit nyppivät. Päivi Räsänen nyppii. Norjan ammuskelun jälkeen Räsänen oli sitä mieltä, että turvallisuuspolitiikkaa pitää tarkistaa. Ja maahanmuuttoa. Tarkoittaako tämä siis sitä, ettei oteta tänne lisää niitä erivärisiä ja -uskoisia, koska joku voi suuttua ja alkaa ammuskella demarinuoria. Tervetuloa vain Suomeen, terroristit! Me kyllä taivumme kaikenlaisiin vaatimuksiin. Keksikään vain, kuka lakupetteri keljuttaa eniten, niin me vaikka tuikkaamme sen tuleen ettei terrosistin tarvitse itse vaivautua. Jussi Halla-ahon kommentit Norjan tilanteen jälkeen ovat olleet yhtä älykkäitä kuin munamiehen mokellukset. Paitsi että munamies on hauska kaveri, sellainen valkoinen hössöttäjä. Munamiehestä me pidämme. Hieno persoona! Kun taas nämä Halla-aho -no valkoinen hössöttäjä myöskin. Mutta hänestä emme pidä. Kuka tahansa tunteva ihminen pahoinvoisi, jos hänen kirjoituksensa olisivat olleet innoituksena joukkomurhaan. Vaan ei. Piiruakaan ei kannata antaa periksi. Halla-ahon eiralaisrauhaa vaanivat edelleenkin homot, muuumaalaiset ja muslimihihhulit. ”Maahanmuutto on hanurista.” Minä tiedän kyllä yhden kansanedustajankin, joka on hanurista. Ei, kun tiedänkin niitä useampia. Ja voisiko sen keskustelualoitteen nyt vihdoinkin ottaa pois niiltä maahanmuuttokriitikoiksi itseään kutsuvilta nettitrolleilta? Kun ei enää jaksaisi sitä hyssyttelyä ja syssyttelyä ja sananvapauspotaskaa. Ja muuten, jännä juttu kun Norjassa ammuttiin juuri demarinuoria. Suurista puolueista Suomessahan juuri demarit lähtivät vaalien alla flirttailemaan rasismin kanssa. Maassa maan tavalla ja niin edelleen. Ei herramunvereni. Nyt pitää jatkaa pakkaamista, muuten katkeaa päästä suoni ja Eevan sukulaiset saavat traumoja, kun löytävät kesäparatiisistaan kuolleen kirjailijan. Ja niitä omenoita on sitten paree jättää mullekin!

Kesällä töitä teki muurari

2011-07-14T15:34:00.000-07:00

Rakennusmestari V. Piirainen saapui Sammattiin muuraamaan grilliä. Hieno mies. Ajaa Lapista saakka tekemään sen, mikä itseltäni olisi jäänyt tekemättä: Tiilestä tehty 70x80cm grilli, 30cm syvä sorapohjainen alusta ja betonipohja. Ja koska olemme kummatkin sekä matematiikn että geometrisen hahmottamisen ihmelapsia, jätimme liiemmät arkkitehtooniset ponnistukset amatööreille. Minkäänlaisia mittauksia emme tehneet, mitä nyt tupakkiaskin kanteen hieman piirreltiin Huovis-Viitas-Lassilalaiseen tyyliin lukuja tiilten määristä ja sementtipohjan syvyydestä. Veikko Vennamo teki samoin aikanaan, piirteli lukuja tupakkiaskin kanteen SMP:n tulevaisuudesta ja hyvin meni Vennamollakin. Kannatusluvut kasvoivat odotettuun malliin. Tällaisen harhaisen ja asiaankuulumattoman optimismin vallassa ryhdyimme rakennusurakkaan. Hyvin sujuikin. ieleen ainoastaan laastin koostumus, tiilten määrä, erilaiset vatupassiarviot ja sitten tietysti se palapeli, jolla tiilet saadaan suunnilleen saumoihinsa ja rankkasadekin tuhosi ensimmäisen yritelmän parissa minuutissa.
Olin oikeastaan ajatellut, että kirjailijan osa grillin tekemisessä olisi osapuilleen sellainen, että siteeraisin Antti Hyryn Finlandia-Uunista valikoituja otteita ja valvoisin työn valmistumista. Vaan ei. Laipiohommiin jouduin. Sen jälkeen pelattiin Tetristä tiilillä, jotka eivät riittäneet alkuunkaan. V. Piiraisen johdolla suoritimme täydellisen rikoksen: varastimme Vares-Kantolasta viimeisen eli päällimmäisen kerroksen omiin tarpeisiimme. Mutta hyvä tuli. Loppujen lopuksi. Nyt sitten kelpaa tulla ja asetella tofunakkinsa ja kasvisnyytterönsä ritilälle. Muutenkin kesä Sammatissa on yhtä henkeäsalpaavaa jännitysnäytelmää. Viime yönä talitiainen lensi sisään kirjaston ikkunasta. Sitä jahdattiin kesävieraiden keralla suurella mielenkiinnolla ja antuamuksella. Lopulta tintti saatiin motitettua salongin ja eteisen kautta kuistille ja sieltä taivaan vapauteen. Uimapaikan laiturinnokassa vaanivat sorsat ja paikalliset vanhukset. Pihakirppikset, Karjalohjan tien varrella oleva erikoismiehen erikoispiha ITE-taiteineen. Elias Lönnrotin hauta elähdyttää paatuneen perinnematkailijan silmää. Taustalla laiduntavat hevoset. Heponiemen Hiljaisuuden keskus rantakallioineen on myös käymisen arvoinen, mutta kännykkäänsä sinne ei kannata jättää. Se hermostuttaa paikalle kerääntyneitä rukoilijoita, varsinkin, kun luurin toisessa päässä ei olekaan Jumala vaan kärttyinen kirjailija, joka vaatii omaisuuttaan palautettavaksi.

Up to the ass of Confusa*

2011-07-07T12:01:00.000-07:00

Confusa-bändin jokakesäinen Euroopankiertue loppui viimein. Traditio on, että 5-8 suhteellisen selväjärkistä aikuista ihmistä ahtautuu katiskaa muistuttavaan pakettiautoon ja kiertää akselilla Baltia-Puola-Saksa-Tanska-Ruotsi. Artisti maksaa. Ainakin loppupeleissä. Ainaisia jännitysmomentteja ovat mm. hajoaako auto, varastetaanko keikkarahat, hyökkäävätkö natsit ja kestääkö laulajien ääni. Maksetaanko keikkaliksoja, saako basisti tarpeeksi ruokaa ja hajoaako hammas. Tällä kertaa vain muutama vakituisista riskitekijöistä toteutui. Itseltäni lyötiin mikrofoni suuhun niin että hammas lohkesi, autoon murtauduttiin, keikkaliksoista oli pula, yksi keikka peruttiin ja natsiuhkaa vilauteltiin taas siellä sun täällä, vaikka omien nykyisten kokemusteni mukaan natsit ovat enemmänkin pihatonttuja muistuttavaa kulttuurirekvisiittaa kuin akuutti fyysinen uhkatekijä suurimmassa osassa Baltian maita ja Itä-Eurooppaa. Aina nämä 20+ -anarkistit niistä jaksavat kuitenkin vouhottaa. Pitäisi tehdä sitä ja tätä, hutkia halolla ja pesäpallomailalla tuntemattomia ihmisiä. Pelätä keikkapaikan takahuoneessa josko joku halailua vaille jäänyt nutipää keksii saapua polttopullon kanssa riehumaan. Kysymys kuuluu, miksi helvetissä minun pitäisi ryhtyä katutaisteluun jalkapallohuligaaneihin verrattavissa olevia nuorisoryhmittymiä vastaan varsinkin, kun "oman puolen" eli anarkistien näkemykset tuntuvat välillä vähintään yhtä fasistisilta (Esim. poliisia vastaan pitää hyökätä, koska poliisivoimat ovat väkivaltakoneiston tunteeton jatke eikä yksilöistä koostuva joukko ihmisiä . Tietyn ammattiryhmän edustaja siis on automaattisesti epäihminen ja kaikenlaisen moraalisten käytösnormien ulkopuolella. Siksi poliisia saa kivittää. Mutta jos poliisi pamputtaa takaisin, se on väärin se.).
Hyvää keikkaa tehtiin silti ja taas. Punk Illegal Munkendalenissa oli sen verran hyvä avauskeikka, että paremmaksi on vaikea pistää. Hampurissa soitimme punklegenda Doomin kanssa ja nappasimme laulajan mukaan Berliiniin. Meitä oli varoiteltu miehen väkivaltaisesta luonteesta, mutta kovin leppoisaksi osoittautui tuo huligaani, örisipä vain itsensä Tegelin lentokentälle ja esitti yksinhuoltajaisän rooliaan niin hyvin että meinasi tippa housuun herahtaa. Berliinin Köpin keikka oli maanantaiksi loistava, jonka jälkeen odotukset Puolan suhteen olivat korkealla. Yleensä Puolassa soittaessaan ei tarvitse paljoa jalkaa maahan asettaa, kun yleisö villiintyy. Varsovassa tuli stoppi. Keikka oli järkätty viime hetkellä eikä minkäänlaista mainontaa harjoitettu. Äänentoistolaitteisto puuttui ja miksaaja oli sen sorttisessa sekavuustilassa ettei mistään mikityksestä meinannut tulla mitään. Mikrofoneja ei nimittäin ollut. Omia mikrofoneja ei saatu käyttöön, koska kuski Pekka oli jättänyt avaimet autoon (olisi käynyt kelle vain, anteeksi vain Peksi!). Onneksi järjestäjistä löytyi myös muutama vanha autovaras, ja pakettiautoon livahdettiin puolen tunnin yrityksen jälkeen. Nyt auto on siis todistettavasti yhtä murtovarma kuin keskimääräinen pääsiäismuna. Kun mikrofoniongelma oli selvitetty, tehtiinkin soundcheckiä perusteellisen puolentoista tunnin ajan, jonka jälkeen keikkapaikan viimeisetkin asiakkaat olivat häipyneet ja saimme soittaa lähinnä innokkaalle miksaajalle ja baarimikolle. Hyvä mieli tulee sellaisesta. Kitaristin kanssa istuimme pohtimassa aamuviiteen, mikä ihme saa aikuisen, suhteellisen terveen henkilön ahtautumaan vuosi vuoden jälkeen pakettiautoon, jonka turvallisuus autobahnalla on jotakin katiskan ja susiansan välimaastossa ja kiertämään ympäri Eurooppaa viihdyttämässä joukkoa käyttäytymishäiriöstä kärsiviä nuoria. Voisihan tässä esimerkiksi viimeistellä romaania tai valmistella käsikirjoitusta, johon muuten tipahti elokuvasäätiöltä apurahaa (Terveisiä vain Jukka Asikaiselle, olet hieno mies!).
Sympaattisin yöpymispaikka: Eläkeläiset- yhtyeen puolalaisverion laulajan perheen luona. Aikamiespojan huone oli vuorattu Eläkeläiset –julisteilla ja keskustelua käytiin lähinnä yhtyeen kappaleiden sanoin. Kuten:
-Köniinsä sietäisi julma sakemanni.
-Humppasi vaan kun paloi Rovaniemi.
Sellainen ei ole tervettä. Sen sijaan seura oli hyvää ja rattoisaa. Aamulla hyvästeltiin isät ja äidit ja saatiin evääksi omenoita ja sämpylöitä. Sellaisen ystävällisyyden vuoksi saa anteeksi varsin kyseenalaisen kiihkeyden perustaa cover-bändin cover-bändi.
*Nimi viittaa youtubessa viljeltyyn pätkään Up to the ass of Timo, jossa rallikuskin kartanlukija saa törmäyksen seurauksena epämiellyttävän vieraan takalistoonsa.

HULAHULA RUNRUN!

2011-06-22T14:46:00.000-07:00

Romaani on kustannustoimittajalla, huhhei tralleraa! Kuten asiaan kuuluu, hävisi romaanista viime hetkellä 20 viimeistä sivua ja tarvittiin teknisiä apujoukkoja Jyväskylästä, Nakkilasta, Turusta ja Kalliosta ennen kuin kovalevyltä saatiin kaavittua ymmärrettävää tekstimössöä, sitten vielä 52 unetonta tuntia ja horjuinkin jo Bulevardille palauttamaan tekelettäni ja horinoimaan hajanaisista tulevaisuudensuunnitelmistani
Läksin siitä samoilla silmillä Nuoren Voiman Liiton HULAHULARUNRUN- kirjakiertueelle. Kirjakiertueen nimi syntyi eräänä idearikkaana baari-iltana, ja sitä on selitelty myöhemmin niin dadaistisella sanaleikittelyllä että 90-vuotisjuhlaa viettävän liiton nuorekkaalla ja dynaamisella asenteella. Mene tiedä, hulahulavanteet olivat ainakin mukana ja todistettavasti ainakin puheenjohtaja Laura Lindstedt osaa sellaista hytkyttää kaulansa ympärillä varsin mallikkaasti.
Oikeastaan kiertue oli alkanut jo muutamaa päivää aiemmin Tallinnasta, mutta kirjakiireiden vuoksi jouduin lentämään Varsovaan. Jokin oli mennyt pieleen lippuvarauksissa, ja tapasimme Jarkko Tontin, Aina Bergrothin ja Mikko Rimmisen kanssa Kööpenhaminan lentokentällä. Muutaman mutkan kautta päädyimme sentään Puolan ilmatilaan. Varsovasta löysimme muun mutapainijoukkueen, eli kirjailijat Laura Lindstedtin, Kaisa Ijäksen, Eino Santasen, Pauliina Haasjoen, Aki Salmelan, Katariina Vuorisen, tutkija Kaisa Kaakisen, toiminnanjohtaja Laura Serkosalon, yleismies Miikan sekä äkäisen virolaiskuskin, joka ilmeisen vastenmielisesti oli rutkuttanut seurueen Baltian lävitse Puolaan.
Kiertueen ilmapiiri oli sekä ilahtunut että intensiivinen. Varsin vapautuneesti otettiin kantaa kanssamatkustajien elämäntilanteisiin ja sotkeuduttiin erilaisiin pseudokirjallisiin pohdintoihin kunkin tuotannosta ja niiden julkaisukelpoisuudesta. Hauskaakin oli, vaikka hajuhaitoilta ei tyystin vältytty. Kaksi vuotta sitten NVL:n kesäkiertueella seikkaili mukanamme kyseenalaisen tuoreusasteen omaava kananmuna. ” Se oli humanismin muna”, silloinen puheenjohtajame Eino Santanen mynisi. Tällä kertaa finlandisti Mikko Rimmisen povitaskuun ilmestyi puolalaiselta aamiaiselta humanismin munakokkeli, ja sinne se taisi loppureissun ajaksi jäädä. Muutenkin kauhottiin syvällä kulttuurintutkimuksellisessa pallomeressä. Puolan Lodzissa penättiin suomalaisten kirjallisuudentuntemuksen perään ja Berliinin Suomen Instituutissa partatädit kummastelivat meikäläisen riimirunon vähyyttä. Yleisesti ottaen kuulijasto oli kiinnostunutta, jopa intoisaa.
Oma lempitapahtumani oli viimeisen illan keikka LCB:ssä. Wanssee-järven rannalla sijaitseva yksi Saksan arvostetuimmista kirjallisuuuskollegiumeista, jossa ttulikin vietettyä Filin stipendiaattina kaunis huhtikuu männävuonna. Kiltisti sielläkin tönötettiin ja kuunneltiin Jarkko Tontin, Laura Lindstedtin, Mikko Rimmisen, Katariina Vuorisen ja allekirjoittaneen saksannoksia. Tosin omalla kohdallani esiintymistä häiritsi erinäinen köhimyksellinen ja aivastuksellinen tendenssi, johon muuten syyllistyin viime kerralla siellä esiintyessäni myös. Silti olen tyytyväinen. Syyskuussa ilmestyvästä romaanistani on jo tehty etukäteen näytekäännöstä latviaksi, puolaksi ja saksaksi. Varsinkin Saksassa ilmeni kovasti kiinnostusta Kätilöä kohtaan. Sinänsä se ei ole ihme, onhan kyse saksalaisen SS-upseerin ja suomalaiskätilön rakkaustarinasta II maailmansodan aikaan. Toisaalta luulisi, että saksalaiset olisivat saaneet maiskutella menneisyydellään niin kyllin, että joka lukija kärsisi Hitler-ähkystä ja marssisi lähimpään wurstilaan heti kun sellaisilla korteilla ryhdytään lätkimään. Vaan ei. Ilmeisesti ihmiskunnan märkäpaiseita on syytä sorkkia edelleen, eikä pohjoisten vankileireistä ainakaan tietääkseni ole kirjoitettu liiemmin fiktiota. Saas nähdä kuinka Kätilö-paran käy.
Kotisivut avautuvat ihan kohtsillään!

Huomenaamulla alkaa seuraava kiertue. Jonkinlainen psykogeneettinen fuuga eli pakkovaellus on kirjan valmistumisen äärellä käynnissä, kun ei malta yhtä täyttä vuorokautta Suomessa viettää. Läksemme Confusa-bändin keralla kiertämään Eurooppaa päinvastaiseen suuntaan kuin edellisviikolla runoilijoiden kanssa. Berliinissä ollaan tuuttaamassa ensi maanantaina, mikä nauratti paikallisia toimittajia kovasti. Vielä enemmän naurattanee, jos eksyvät paikalle. Paikka on nimittäin melko mutkaton vallattu talo Kreutzbergissä, ja pramean LCB:n kartanon jälkeen voi vain iloita, kuinka monta kulttuurista kerrosta Berliinin kaltaisessa suurkaupungissa on ja kuinka hienoa on päästä niistä nauttimaan. Sitä paitsi Berliini on paikka, jossa kulttuurit ja sosiaalikerrostumat sekoittuvat luontevalla tavalla. Tervetuloa punkkarit lukuiltoihin. Tervetuloa kukkahatut vallattuihin taloihin viihtymään! Mutta tästä myöhemmin lisää, nyt tämän tädin täytynee hieman nukkua ennen uutta koitosta.

PASIANSSI

2011-05-14T12:01:00.001-07:00

Pelaan romaanipasianssia salongin lattialla. En edes osaa pelata pasianssia. Ei liene oikea aika ruveta lukemaan Stephane Mellarmen Nopanheittoa (WSOY, 2006). Nyt ei valitettasti olla tekemisissä pelkän kielen tasolla. Pitäisi kuljettaa kahdentoista ihmisen elämää keskellä Lapin sotaa. Jotkut pitää pelastaa ja jotkut tyrkätä kalliolta. Ei auta. Kustannustoimittaja on hyvä olla olemassa, varsinkin jos sattuu olemaan sellainen kuin minulla. Melko vääpelimäinen käsky kuuluu: Lisää rakennetta, vähemmän hölynpölyä. Ja kas, hölynpölyä harjata saakin aikamoisella sudilla tekstistä. Mieleen tulee sellaisia esimerkkilauseita kuin: ”Hänen suurin ulokkeensa oli korva” ja ”Kauempana näkyi tatti.” Hyvänen aika. Poistin juuri suuren osan luvusta, joka alkoi sanoilla: ”Lapsuuteni oli sellainen kuin lapsuudet yleensä. Mitätön.”
Vares-Kantolassa kukkivat valkovuokot ja idän sinililjat. Jos ehtisin, kävisin taistoon kohta herääviä nokkospuskia vastaan. Vaan ei. Pakko painaa pitkää päivää sisätiloissa ja vailla humpanhäivää. Jos kirjoitan joka päivä 20 liuskaa, pysyn aikataulussa. Kuulostaako mahdolliselta? Ei kuulosta eikä ole. Yritettävä kuitenkin on.
Samaan aikaan toisaalla eli ihmisten ilmoilla ovat käynnissä erilaiset kirjalliset hulinat. Kaikista ei tohdi kieltäytyä. Nuoren Voiman Liiton entisen puheenjohtajan Eino Santasen läksiäisiä vietettiin tällä viikolla melko perusteellisesti. Illan kunniaksi limbottiin Minotaurus-naamio päässä ja taisin heittää muutaman kuperkeikan DTM:n lavalla ( Eino kielsi laulamasta, ja mitä sai – pyllyntäydeltä minun ja uuden puheenjohtajan Laura Lindstedtin painia, oma syy!). Vaan miten käy kaikenlaisten kokousten, kiertuejärjestelyiden ja ennen kaikkea missä välissä valmistuvat kaikki luvatut esseet ja niin edelleen. Jos kaksitoista tuntia päivässä ei ole tarpeeksi niin kuinka monta on?
Nuoren Voiman Liiton 90-vuotissyntymäpäiville lienee paras suuntautua. Sitten pitäisi jaksaa kaksi kiertuetta kesäkuussa. Ensin Nuoren Voiman Liiton keäskiertue Baltia-Puola-Saksa -akselilla ja sen jälkeen seuraavana päivänä lähteä bändikiertueelle samoihin maihin, kierros menee onneksi sentään kellonvastaisesti Ruotsi-Tanska-Saksa-Puola-Baltia. Sammatissa hevoset hirnuvat, suvi tuoksuu, uusi kissaeläin on löytänyt tiensä pihapiiriin. Ensi viikolla raivataan risuja. Vaan hyvyyttä on että kauniit ystävänpuolet saapuvat pitämään vahtia kirjailijalle joka toikkaroi romaaninsa keskellä aamutuimaan saakka. Sellaista ystävyyttä on hankala torjua. Tai kiistää.

PS: Heja Suomi! Jos Suomi voittaa jääkiekon MM-kultaa, lupaan kiittää tulevassa kirjassani kaikkia joukkueen jäseniä.

Syö säästäen savea

2011-05-05T15:39:00.000-07:00

Bonnier osti WSOY:n. Olemme nyt sitten pohjoismaiden suurimman kustantamon leivissä. Hyvä niin. Ainakin toivottavasti. Omistaahan Bonnier myös Tammen ja on mm. Sofi Oksasen ruotsalainen kustantaja -ja kuten tiedämme, Sofin ja WSOY:n tiet erkanivat varsin näyttävästi aikapäivää sitten. Vaan tarkoittaako sekään mitään? Eipä kai. Kylillä käydessäni kuulin tietysti kaikenlaista, sillä jos jotakin, niin juoruilla kirjallisuuspiireissä osataan. Erilaisissa vappuhuiskeissa spekuloitiin kovastikin sitä, yhdistyvätkö Tammi ja WSOY nyt yhdeksi kustantamoksi. Tuskin. Kummallakin on vahva oma brändinsä ja Bonnierilla tunnutaan uskottavan näkemykseen. Sitä ainakin Harri Haanpäällä riittää ja miksei muillakin kustannustoimittajilla. WSOY:lle ollaan myös palkkaamassa lisää väkeä, mikä paitsi helpottaa ylityöllistettyjen kustannustoimittajien taakkaa, luo lujaa uskoa kirjailijaan, jotta kustannustoimittajalla olisi tulevaisuudessakin aikaa meidän ruikutuksillemme. Mutta mikä on tämä tällainen kustannusalan muutos, joka ei aiheuta pakokauhua talon sisä- eikä ulkopuolella? Tiedotusvälineet eivät maalaile uhkakuvia kuoliaaksibrändätyistä ja -tuotteistetuista kirjailijoista tai ulkoapäin annetuista sisältövaatimuksista. Kirjailijoitakaan ei pelota. Ainakin Jari Tervo tuntuu olevan tyytyväinen sen minkä sänkypuuhiltaan kerkeää. Hei hei sitten, herra Jacques Eijkens. Lienee helpottavaa päästä eroon meistä nuivista ja epäseksikkäistä kirjailijoista jotka eivät ymmärrä viuhahdella mediassa kyllin usein.
Sammatissa nämäkin kustannusmaailman turbulenssit tuntuvat kovin kaukaisilta. Oma teksti kiukuttelee ja jolleivät romaanihenkilöt ala käyttäytyä paremmin, rupean tuuppimaan niitä alas kalliolta. Eikä riitä että omassa päässä heittää, myös universumi vittuilee. Tässä taannoin kustantajan kommentit harhailivat postissa yli viikon. Itellan postiseurantajärjestelmä väitti, että paketin pitäisi olla Sammatissa. Sammatin postissa tuumattiin, että saattaapi olla, että paketti tulee huomenna, saattaapi olla että ylihuomenna, voi olla että löytyvät Lohjalta tai Vihdistä. Sen jälkeen ollaan tapeltu unohtuneen saksankäännöksen parissa
Vaan eipä niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Vapun aikana oli joku ystävällinen sielu siivonnut pihan, haravoinut lehdet, tyhjentänyt tupakkaämpärin, kerännyt oksat ja mitä vielä. Soitin Wsoy:n Kirjallisuussäätiöön kiitelläkseni asiasta, mutta siellä ei tiedetty asiasta mitään. Kuka lie sitten ollutkin, niin tilattua työvoimaa ei. Kiitos sinulle, salaperäinen avustaja! Tarjoan kaffet jos pistäydyt joku päivä kylässä.
Jos nimittäin kerkeän. Kiirettä taas pukkaa. Kuka vielä luulee, että apurahataiteilijalla on leppoisat oltavat? Kyllä saa taas 12-tuntisia työpäiviä huiskia, aivan kuin maajussitkin, joiden kanssa kuulummekin sopivasti samaan verotusjärjestelmään (MELA). Ensimmäisen kesävieraan kanssa olemme sentään lämmittäneet saunan (kiuas AK-47 ei koskaan petä!) ja sen päälle katsoneet sen sata lyhytelokuvaa elokuvakurssia varten. Sen lisäksi pitäisi viimeistellä essee Nuoren Voiman Liiton 90-vuotisjuhlakirjaa varten. Sitten lyhytelokuvakurssia pitämään ja järjestämään Nuoren Voiman liiton kesäkiertuetta. Sinne lähdetään komealla porukalla: Matka vie Baltian maiden ja Puolan kautta Saksaan ja huipentuu legendaarisessa . Tekstejään esittävät (itseni lisäksi) Mikko Rimminen, Aina Bergroth, Jarkko Tontti, Laura Lindstedt, Kaisa Ijäs, Katariina Vuorinen, Eino Santanen, Aki Salmela, Pauliina Haasjoki. Jossain välissä pitäisi ehtiä dokumenttia leikkaamaan ja elokuvakäsikirjoitusta pusaamaan. Mutta mutta. Mikä tässä nyt sitten on tärkeintä? Jotenkin tuntuu, ettei Eeva Joenpelto tykkäisi tällaisesta haahuilusta eri tehtävien välillä. Kovan työntekijän maineessa ollutta kirjailijaa manailivat Sammatin naiset, sillä isännät olivat ottaneet tavakseen verrata vaimojaan Eevaan, joka kesäaamuisin raittia pitkin tasan kello viisi kohti saunakammariaan. Siellä naputeltiin romaania vanhalla Remingtonilla jo silloin, kun muut vielä haaveilivat lehmättömästä elämästä sängynpohjalla. Katsoin muuten juuri Johnny Kellyn European Film Academy Grand Prix -ehdokkuuden saaneen lyhytelokuvan Procastination. Lykkääminen. Juuri jotakin sellaista olen tässä juuri tekemässä romaanini suhteen. Eeva koettaa selvästi viestiä. Ensin menivät alakerrasta vedet ja sitten pamahti pannuhuoneen lamppu. Tänään sekosi uusi pesukone ja alkoi hyppiä rodeota niin polleasti ettei selässä pysynyt. Onneksi Putki Nurmen kiltit pojat tulevat taas auttamaan. Mutta Eevan viesti on selvä: Töihin nainen! Älä keksi tekosyitä. Lakkaa ruikuttamasta.

GRAND POPO-COTONOU-HELSINKI -GOGO

2011-04-24T17:07:00.000-07:00

Olipa mukava palata monien uskontojen ja maailmankatsomusten Länsi-Afrikasta tänne koto-Suomeen. Jytky tuli eikä sellaista ole sattunut sitten vuoden 1945, kun SKDL heräsi henkiin. Kansa on äänestänyt ja pulinat pois. Nyt sitten voidaan vain naukua, notta mikä meni pieleen vai menikö mikään. Ainakaan Persut eivät enää voi itkeä sitä, että media väkisellä vaikenisi. Saas sitten nähdä miten uudet kansanedustajat aloittavat työnsä ja millaisessa yhteishengessä. Toivoa sopii, ettei tällaisten rappiotaiteilijoitten tarvitse pakata suoraan laukkujaan ja muuttaa maasta -tulihan kahden kuukauden aikana saatua aikaan vain yksi vaivainen dokumentti, vajaa lastenkirja, näytelmäpätkä, pidettyä lasten työpajaa ja perustettua yksi suomalais-beniniläinen orkesteri. Jotenkin sitä silti toivoisi, että se mitä taiteilijat tekevät, myös näkyisi Suomessa enemmän. Siinä voisi olla YLE suurena apuna. Ei siellä Beninissäkään kukaan palmun alla pelkkää djembeä soitellut. Vaan turha tästä on kai kirjoittaa, puhuttu ja vatvottu on. Ennen vaalejakin koetettiin herätellä kansaa huomaamaan, että kyllä verorahoilla tuetaan kaikenlaista ja varsin kannatettavaa taidetta. Nuoren Voiman Liiton järjestämillä Rappiotaiteen festivaaleilla oli yli 3000 kävijää ja satakunta esiintyjää. Hyvä me! Tai siis: hyvä te!
Saas nähdä, miten käy. Itse en pässyt paikalle, koska olin jumissa Cotonoun lentokentällä. Paluulennon piti olla jo 5.4., vaan toisin kävi. Samana päivänä Beniniin saapui kollektiivi afrikkalaisia presidenttejä ja jollain tapaa tämä pääsi yllättämään lentoyhtiöt niin, että lentoja aikaistettiin reippasti viidellä tunnilla ilman että matkustajia informoitiin asiasta. Kuskimme Alfonso on viisas mies ja osasi epäillä, että lentoaikoja saatetaan muuttaa tunnilla parilla. Yllätyksenä kuitenkin tuli, että vaikka lentoja muutellaan miten sattuu, pidetään lähtöselvityksestä kiinni minuutilleen. Myöhästyimme check-innistä nimittäin kaksi minuuttia, jonka jälkeen virkailija ryhtyi viilaamaan kynsiään ja totesi iloisesti: ”Me can help but me no want to.” Siinä vaiheessa korruptiosetelit oli käytetty rumpukalustoon ja erilaisiin batiikkityhjänpäiväisyyksiin, joten ainoa keino oli ryhtyä soittelemaan tuhottoman kalliita puheluita suomalaisesta liittymästä ja lainaamaan rahaa kaikilta mahdollisilta tahoilta. Kiitos vain Anna Ovaskalle, Inga Rikandille, Antti Seppäselle sekä isille ja äidille, joiden ansioista emme joutuneet valkoisen orjakaupan uhreiksi vaan päädyimme odottelemaan seuraavaa lentoa beniläisen Georgesin ja suomalaisen Camillan perustamaan kulttuurikeskukseen Grand Popossa, jossa on muunmuassa se hyvä puoli että siellä voi tehdä ruokaa itse.
Kuuden päivän kuluttua seurasi uusi yritys. Siinä vaiheessa kirjailijaesiintyminen Lapissa oli pitänyt perua ja käsikirjoituskurssi delegoida kollegalle. Vaan ei auta, hankala on veneelläkään Suomeen lähteä koettamaan. Seuraavalla yritykselläkin jännitysmomentteja riitti. Viisumi oli siinä vaiheessa jo ummessa eikä taaskaan voitelurahaa millä virkamiehiä paijata. Onneksi tullimiehet olivat enemmän kiinnostuneita pääkallotatuoinnistani ja kauhistelivat sitä samalla kun iskivät leimaa passiin. Voodoo-alueella pääkallotatauointi naisella sai raavaan tullimiehenkin tutisemaan.
Loppu hyvin, semminkin. Kotiin päästiin ja 48 tunnin unettoman taipaleen jälkeen Rovaniemelle esiintymään iki-ihanan Anna-Liisa Haakanan kanssa.
Vaan mitä muuta Afrikassa? Tavallista Afrikkaa, oletan. Sitä mitä valkoinen nainen nyt reissultaan voi odottaakin. Vessareissulla polttomuurahaiset kävivät kimppuun ja moskiittoverkossa oli aina reikä. Kerran näin jellonan, norsulauma hyökkäsi päin kun istuin Benjarissa safariauton katolla. Join vettä Pyhän Neitsyen lähteestä ja olin sairaana kaksi viikkoa (oma syy, yovo-virhe numero 2). Perustimme paikallisten ystävien kanssa orkesterin ja kiersimme Beniniä ja Togoa, ohjelmistossa suomalaisia viisuja Tuomari Nurmiosta Tuula Amberlaan sekä muutama foninkielinen laulu. Soittajina paikalliset muusikot Georges, Adja ja Abdullay, marionetistina ystäväni, Lapin Nukketeatteriyhdistyksen vetohahmo Johanna Salo ja solistina eräskin kirjailija Katja Kettu. Sain monia hyviä ystäviä, mikä kaltaiselleni epäsosiaalikolle on melkoinen saavutus, ja lähtiessä haikeus jäi rintaan -onneksi muutama ystävä saapuu Suomeen kesällä töiden ja erilaisten avioliittohankkeitten siivittämänä (saas nähdä mitä lakeja sitä ennen ehditään säätämään tulon estämiseksi). Itse en avioon saakka yltänyt, vaikka sormusta ja muuta tilpehööriä tarjoiltiinkin jatkuvasti erilaisten lujitteeksi. Paikallisilla pojilla oli vaikeuksia ymmärtää, etten todellakaan aio ryhtyä batiikki/helmiäistaiteilijaksi ja kiertää markkinoita rumpua soitellen Suomen vähälumisessa suvessa. Perusteluni, että minulla on jo muutama ammatti kuten ohjaaja, käsikirjoittaja ja kirjailija kaikuivat kuuroille korville. Vasta kun tuli puhe iästä, palasi älli poikien päähän. Eräskin varsin valloittava, mutta hieman nuorehko miehukainen vannoi universuminen tarkoittaneen meidät juuri toisillemme. Valkoinen, 23-vuotias nainen oli hänen luokseen saapuva ja hänen kanssaan perheen perustava. Fa-ennustaja oli näin kertonut ja minä sovin muottiin kuin kanootti muumitaloon. Kaksikymmentäkolmevuotias nainen on nainen parhaassa iässä. 23-vuotias nainen on hedelmällinen, kiihkeä, oppivainen, kenties kuulaiskin. Melkein suretti kertoa väärinkäsityksestä. Ikäni ei nimittäin ole 23 vaan 32. Kun kerroin syntymäpäivän juuri lähestyvän, nuoriherra ymmärsi universumin perimmäisen tarkoituksen olleenkin jotakin varsin muuta kuin kanssani paritumisen ja livisti paikalta kovinkin nopeasti.

Kotona Sammatissa ollaan, kurjet joikaavat, kevät viihtyy, kirjasto on remontoitu ja tältä rappiotaiteilijalta on viety poreammekin pois (joka varmaan monen perussuomalaisen mielestä on ihan oikein). Nyt hiha heilumaan ja Nuoren Voiman Liiton 90-juhlavuotisessee pakettiin, sitten romaanille ja elokuvakäsikirjoituksen pariin.

Sosiaalielämää Afrikassa

2011-03-28T18:35:00.000-07:00

Afrikka on maanosa, jossa törmää valtaviin varallisuuseroihin ja siihen tosiasiaan, ettei ole kaikille samalla kauhalla jaettu. Sitten meidän eurooppalaisten isosta kauhasta pitäisi joskus läikyttää jotakin tänne maapallon umpisuoleen. Mihin menevät ne veronmaksajien pennit, jotka syydetään Aftrikkaan ja muille kehitysalueille. Vetääkö musta käsi välistä? Meneekö apu perille. Ei varmaankaan aina, mutta on mukava päästä kertomaan, että olen vastikään tavannut Beninissä erittäin toimivan suomalaishankkeen. Siinä viidakkokyliin asennetaan kaivoja, mutta ennenkaikkea aurinkopaneeleita. Aurinkoa´han täällä piisaa loputtomiin, energiaa virtaa ja kylien asukkaat tulevat omavaraisiksi ja riippumattomiksi valtion tehottomista sähköverkostoista. Tieverkostokin on alkeellinen, mutta toimiva. Kyliin kuljetaan viidakkopolkuja pitkin mopolla tai jalan. Erääässä tuollaisessa kylässä näin paikallisten naisten ylläpitämän palmuöljytehtaan, joka on rahoitettu länsimaisin mikrolainoin. Tosin myöntää täytyy, että korien, polttoaineen ja muiden palmusta saatavien sivutuotteiden lisäksi kylän ukot valmistavat omin päin myös sodabia - väkevää pontikkaa, joka tottumattoman kannattaa nakata vaivihkaa olan ylitse kun paikallisten silmä välttää, jollei tahdo välttämättä päätyä pää jäässä viidakkoon hortoilemaan. Mutta noin ylipäänsä suomalaisten projektit näyttävät toimivan täällä Länsi-Afrikassa hyvin. Avustustyöntekijää saattaa tosin hämmästyttää paikallisten tapa kyllästyä liialliseen kokoustamiseen ja painua palmun alle lepuuttamaan siksi aikaa kun länsimaalaiset vatvovat vesiselvää asiaa tuntitolkulla.
En tahtoisi olla niitä rasittavia länsimaalaisia, jotka saapuvat Afrikanreissulta tukka leteillä, rumpu kainalossa ja pää täynnä batiikkikuvioista horinaa vieraanvaraisista ja maanläheisistä paikallisista. Jokin täkäläisesssä elämänrytmissä silti viehättää. Sosiaalinen elämä on erikoisen rikasta ja sitä harjoitetaan antaumuksella aamusta iltaan. Siskoista, mummoista, sedistä ja kaikenlaisista kälynkaimoista puhutaan vapautuneesti tuntemattomille. Sukulaisuus ei myöskään tarkoita verisidettä, sillä siskoja ja veljiä ovat sellaisetkin kanssaihmiset, joitten kanssa ollaan oltu tekemisissä paljon, jotka ovat kotoisin samasta kylästä tai muuten vain vaikuttaneet elämään merkittävästi. Kännykkä on kaikilla ja niitten kanssa venkslataan antaumuksella. Aamusta alkaa puhelin soida, kun hyvänpäiväntutut kyselevät kuulimisia tai vain ilmoittavat heränneensä. Kaikenlainen informaatio päivittäisestä elämänmenosta otetaan vastaan ilolla, ja jo tunnin eron jälkeen pitää käydä keskustelua siitä, onko tähän mennessä ehtinyt tapahtua jotakin merkittävää. Välillä muslimit vilahtavat rukoilemaan ja voodoo-uskovaiset katoavat toimittamaan omia rituaalejaan. Sairastuneista huolehditaan, sillä lääkkeet ovat kalliita ja kaikenlaiset tulehdussairaudet piinaavat kaiken aikaa. Vatsatauteja on jokaisella ja niitä parannellaan erilaisten yrttien avulla. Erityisen suosittua on marokkolainen vahva tee, joka pistää elimistön hyrräämään. Juomaa valmistetaan huolella puolentioista tunnin ajan ja nautitaan kolme perättäistä kertaa. Viimeisellä kerralla juomaan lisätään sokeria ja sitruunaa, joka torjuu kaikenlaisia vaivoja malariasta keripukkiin.
Itse sairastuin viime viikolla uuvuttavaan vatsatautiin, johon eivät tepsi imodiumit eivätkä antibiootit. Sairastaminen on aina tympeää, mutta aivan erikoisen tympeää se on silloin, kun aikaa on vähän jäljellä ja pitäisi ottaa kaikki irti viimeisistä hetkistä uudella mantereella. Sitä paitsi salassa sairastaminen on mahdotonta. Kaikenlaiset tuntemattomat ihmiset saapuvat kyselemään terveydentilaani, huolehtivat suolentoiminnastani ja antavat hyviä neuvoja tulevaisuutta ajatellen. Tänään kyläläisistä oli koottu tervehdyspartio, joka saapui sairasvuoteen äärelle ilakoimaan ja hössöttämään. Sillä sairaan luona ei olla vakavia. Potilas pitää ennen kaikkea saada nauramaan, siitä alkaa tervehtyminen. Kolistellaan rumpuja ja pihalle viritellään nuotio. Paikallinen muusikko, joka asuu koiralaumansa kanssa ravintolan takapihalla, polkaisee viereiseen kylään hakemaan inkivääriä, sitruunaa ja jotakin, jonka oletan olevan sukua basilikalle. Sitten ryhdyttään juomanvalmistukseen, johon osallistuu suomalaisen mittapuun mukaan aivan liian monta kokkia. Hörpin juoman epäluuloisena ja valmistun juoksemaan nurkan taakse ylenantamaan. Vaan kas. Jotenkin tuntuu tepsivän tuo poppajuoma. Sen jälkeen olo on ollut vallan pirteä ja pystyssä pysyy vallan horjumatta.

LOST IN TRANSLATION

2011-03-01T15:23:00.001-08:00

Eräässä taannoisessa blogitekstissäni taisin ihastella sitä kielitaidon määrää ja kommunikaation helppoutta, johon Afrikassa olen törmännyt. No niin, myönnettäköön. Ei aina näin. Syy on tietysti omani (mitä tekee venäjällä, ruotsilla saati eestillä Beninissä? heittää vesilintua, jonka nimi on ehkä gngnaa tai sitten ei). Ei riitä että ranskani on surkeaa ja paikallinen englanninopettajakin käyttää kuullunymmärrykseni pohjalta ilmaisuja ”small-small” ja ”how? (mitä kuuluu)”, ja kun minan -ja foninkielenikin on aivan retuperällä, liikutaan usein alueilla joilla mennään semillä suohon ja vinhasti.
Eräänlaiseen kommunikaatiokuiluun suistuttiin toissayönä, kun olin residenssin keittiössä kirjoittamassa. Paikalle tuli uusi yövartija (ei-Abdullai), joka jäi paitsi sanalle myös tarkastelemaan mielenkiinnolla puuhiani. Liehittelylle alttiina persoonana ajattelin yövartijan olevan kiinnostunut tekemisistäni ja kyselevän kotimaastani. Koetin hädissäni keksiä jotakin Suomeen ja Lappiin liittyvää. Koneeltani löytyi Reindeerspotting, josta ajattelin näyttää muutaman valikoidun kuvan. Toisin kävi. Kohtelias vartija istui koko dokumentin ajan naama ruutuun liimaantuneena ja esitti kysymyksiä käsittääkseni ranskaksi. Koetin parhaani mukaan selittää, mitä kuvissa tapahtui. Jokin meni pieleen.
Solkkasin muun muassa puutteellisella kielitaidollani, että kuvan poika on veljeni ikäinen (mikä ei sinänsä aivan pidä paikkaansa, mutta ilmeisesti kyvyttömyys kommunikaatioon saa ihmismielen kamppailemaan ankarasti edes jonkinlaisen, edes harhaisen yhteisymmärryksen muodostamiseksi). Joka kerran uuden kaupungin nähdessään hän hihkaisi ilahtuneena, joskin lohduttavasti. Filmin loputtua vartija huokaisi helpotuksesta ja kertoi, että tahtoisi vihdoin lukita oven ja mennä hetkeksi lepäämään. Olimme siis kiemurrelleet kumpikin tuoleissamme puolitoista tuntia ajatellen kumpikin suunnilleen samaa asiaa: Painuisi jo tuokin tuosta jorpakkoon.
Vaan eipä vähä mitään. Näin pienessä paikassa huhut kiirivät nopeammin kuin itse ehtii aivastaa. Jos esimerkiksi on menossa syömään johonkin tiettyyn paikalliskeittiöön, ilmestyvät ystävät ja tuttavat sinne sanailemaan yhtä takuuvarmasti kuin jos olisi lähettänyt lehdistötiedotteen. Tällä kertaa kuultiin uutisia suomalaisen jovon perhetragediasta. Seuraavana päivänä kylässä nimittäin kyseltiin huolissaan veljeni vointia. Vartija oli ilmeisesti luullut katselevansa jonkinlaista koti- ja matkavideota huumeidenkäyttäjäveljestäni.
Tilannetta koetettiin selvittää yövartijalle, joka kaikesta päätellen puhuu ranskaa vielä vähemmän kuin minä. Tällä hetkellä ystävällinen miesparka (ei-Abdullai) kuvittelee jotakuinkin, että minulla on veli, joka joutuu, surullista kyllä, käyttämään paljon suonensisäisiä lääkkeitä, mutta on silti onnekas, koska saa matkustaa niin paljon. Ja tätä koskettavaa tosiasiaa tahdoin kotivideon muodossa esitellä hänelle puolentoista tunnin ajan. Varsin ymmärrettäviksi kävivät ne lohduttavat huudahdukset siitä ilosta, joita uusien paikkojen kohtaaminen veli-paralleni tuotti.

Tämän lisäksi ongelmia tuottaa paikallisten miesten urhea pyrkimys pariutumiseen. Pieneen nukketeatteriesitykseemme on pestautunut jo melkoinen big band innokkaita rummuttajia. Vähän väliä pitäisi olla jossakin trooppisessa rämeikössä keppejä kanniskelemassa ja keskustelemassa tärkeistä materiaaliin liittyvistä asioista. Tämän lisäksi kaikki tahtovat tehdä kanssani musiikkia ja opettaa minua tanssimaan. Tämä johtuu paitsi siitä hartaasta toiveesta että löytäisimme yhteisen fyysisen kielen myös siitä, että täällä käyneet rastapäiset naiset ovat olleet usein muusikoita (maa sinut nielkööt , Mariska!). Paikallinen rastapää Douda on jo perustanut kanssani reggaebändin ja saanut jostain käsityksen, että olen päättämässä suurten musiikkitapahtumien järjestelyistä. Kysymykseen, kuinka monta festivaalia järjestän Suomessa, joku ystävällinen suomalaisdelegaatti hihkaisi, että satoja. Delegaatti tietysti ajatteli kartoittavansa festivaalien yleistä määrää, mutta tekikin minusta kerta heitolla jonkinlaisen suomalaisen tuottajagurun jolla on valtaa raahata ihmisiä eri puolilta maailmaa meille päin bongottelemaan ihan miten huvittaa. On vaikeaa olla herättämättä ihmisissä turhia toiveita. Ja Eurooppa on täkäläinen toivemaa ja valkoinen nainen matkalippu sinne.
Kuun lopussa nähdään, minkämoinen paikallinen Rimpparemmi täältä on Suomeen yrittämässä.

Pissa ja vaalit Afrikassa

2011-02-26T15:00:00.000-08:00

Maalisvaalit tulevat. Menkää uurnille ihmiset! Aina olen ääneni uurnaan ruikannut. Toki Suomen kansalainen saa äänestää ulkomaillakin, vaan entäs Afrikassa. Täällä Beninissä ei ole konsulaattia mihin hakeutua, lähin taitaisi olla naapurimaassa Nigeriassa, ja sinne ei kaikesta päätellen ole mitään asiaa. Äänestämättä jättäminen harmittaa, sillä vaikka edustuksellinen demokratia toimii ontuen, niin saisipahan ainakin veikata voittajaa ja tuikata oman pienen kapulansa oikeistomopon rattaisiin. Varsinkin tänä vuonna.
Mitä jos Timo Soinista tulee kulttuuriministeri?
Herranen aika. Perussuomalaiset ovat julistaneet kulttuuripoliittisen ohjelmansa. Siinä ohjenuorana on, että kaikenlaisen postmodernin hömpän tukemista tulisi välttää ja tukea vain vakavasti otettavaa suomalaista kulttuuria korostavaa taidetta. Esimerkkeinä tällaisista taiteilijoista taisivat olla Akseli Gallen-Kallela ja Jean Sibelius -kummatkin ruotsinkielisiä ja varsin kuolleita.
Mutta ovatpa vaalit täälläkin. Beninissä käydään helmikuun lopussa tiukkaa taistoa presidentin paikasta. Pääehdokkaita on kolme, joista kukin järjestää leipää ja sirkushuveja parhaansa mukaan. Yksi on luvannut, että jakaa valtaan noustuaan bensaa ja öljyä kansalle mittaamattomasti ja jopa ilmaiseksi. Tällaisiin vaalilupauksiin paikalliset suhtautuvat ymmärrettävän epäilevästi, varsinkin kun samanlainen lupaus tehtiin naapurimaassa Nigeriassa, vaan kuinkas kävikään. Hinnat sen kuin kallistuivat. Silti houkutus uskoa on suuri. Täkäläiset suhtautuvat mopoiluun ja autoiluun suurella intohimolla. Rauhallisessa Beninissä suurin todennäköisyys kuolla onkin joutua juuri liikenneonnettomuuteen. Kaistapäistä liikennekulttuuria rauhoittaa se tosiseikka, ettei bensaa aina ole saatavilla. Sain tuta sen matkustaessani Beninin muinaisen kuningaskunnan Dahomeyn pääkaupunkiin Aboneyhin. Tienvarsilla kyllä myydään jonkinlaista palmuöljynkaltaista polttoainetta, mutta se kuulemma syö auton moottoria kuin syyllisyys uskotonta miestä. Jossain vaiheessa vaikutti epävarmalta päästäänkö perille ollenkaan. Mistä saa bensaa Afrikassa? Nyt tiedän: Hyvän Toivon bensa-asemalta sitä ei saa. Ei myöskään Pyhän Hengen, Taivaallisen Ylösnousemuksen saati Armon ja Johdatuksen tankkauspisteistä. Sen sijaan Pyhä Uhraus tarjosi oikeanlaista naftaliinia, ja matka jatkui.
Mitään ekovaaleja täkäläisestä äänestyskimarasta ei ole tulossa. Öljykysymys on akuutti, ja siitä pitävät huolen erinäisiin kansainvälisiin korporaatioihin ja öljyosakkeisiin sotkeutuneet ehdokkaat. Suuret monikansalliset yhtiöt ovat ainoat varmat voittajat. Kukaan ei puhu aurinkoenergiasta eikä tuulivoimasta, vaikka helposti tulisi mieleen, että kumpaakin luonnonvaraa tässä Saharan eteläpuolisessa merenrantavaltiossa piisaa loputtomiin. Täällä myöskin pelataan presidenttipeliä tavalla, josta kotikutoisemmat Kehittyvien Maakuntien liitot ja Kukkaisyhdistykset voisivat ottaa oppia. Äänistä maksetaan selvää rahaa, ja tässä tapauksessa äänestäjille itselleen. Vähän ennen saapumistani Grand Popoon täällä järjestettiin vaalitilausuus, jossa Länsi-Afrikan Pankin pääjohtaja esiintyi kannattajilleen. Vaalikarjaa virtasi paikalle aina naapurimaista saakka. Saapuneille oltiin luvattu matkarahat ja ruokaa. Viinaa, musiikkia ja kaikenlaista Jumalan armoa. Allah, kristittyjen Jumala ja paikalliset merenjumala Mami Wata ja hermadrodiittijumala Mahe-Lissa nimittäin suojelevat vuoron perään kaikkia ehdokkaita. Valinta on siis vaikea. Mutta ainakaan grandpopolaisten ääniä pankinjohtajaehdokas tuskin tulee saamaa. Vähän ennen tilaisuuden loppumista järjestäjät päättivät poistua paikalta vaalikassa mukanaan. Seurasi mellakka, jonka aikana puolueen autoa koetettiin kaataa. Paikalle kutsuttiin virkavalta, joka tarkoitti pilliin puhaltelevaa santarmia. Tällä kertaa kaikki päättyi onnellisesti, vaalivilpilliset saatiin kiinni ja osa rahoista jaettua osallistujille. Tapahtuma lienee kuitenkin omiaan osoittaan, että ilmaista bensiiniä ei ainakaan lähitulevaisuudessa ole beniniläisille luvassa.

PS: Juuri äsken saapuneen tiedon mukaan paikallisia presidentinvaaleja on jouduttu lykkäämään. Päästäkseen äänestämään beniniläisten täytyy rekisteröityä jonkin puolueen jäseniksi. Mutta kas kummaa, suuri osa opposition ehdokkaista näyttää mystisellä tavalla kadonneen rekistereistä. Tämä on aiheuttanut mellakoita ja levottomuuksia suurimmissa kaupungeissa. Täällä Grand Popossa on vielä rauhallista. Suurimman hämmingin sai aikaan eräs suomalaisdelegaatti, joka yösydännä erehtyi luulemaan kyläläisten vesitankkia vessanpöntöksi ja pissasi siihen.

TIEDON VALTAVÄYLILLÄ

2011-02-18T15:55:00.000-08:00

Afrikka. Benin, Grand Popo. Puhelin ei toimi kahteen kuukauteen ja savumerkillä saa kiinni varmemmin kuin sähköpostilla. Näin uhosin lähtiessäni. Vaan annas olla. Täällä sitä taas tiedon valtavirroilla sätkytellään. En varsinaisesti kuvitellut, ettei kommunikaatiomahdollisuuksia Afrikassa ole, uskoin vain ettei itselläni moiseen mannertenväliseen päivitykseen ole tarvetta. Hyvästi talvi ja pakkanen, vetäydyn Afrikan lämpöön!
Jo vain. Täällä olen. Villa Karo on suomalainen kulttuurikeskus, joka tarjoaa työtä (ja arvatenkin viihdykettä) paikallisille. Työntekijöitä on neljätoista. On kokkia, puutarhuria, pesijätärtä, projektityöntekijää, talonmiestä ja vartijaa. Työ on käsittääkseni suhteellisen hyvinpalkattua, mikä helpottaa siinä siirtomaahenkisessä tuskassa, joka aiheutuu siitä, että vaatteet pestään pyytämättä ja aamiainen tarjoillaan sairastapauksessa vaikka vuoteisiin. Meitä on täällä kahdeksan stipendiaattia, kuvanveistäjiä, elokuvaajia, muusikoita, nukketeatteritaiteilija ja yksi kirjailija, eli minä. Nukketeatteritaiteilija Johanna Salon kanssa teemme projektin yhdessä paikallisten kanssa. Jollei malaria iske. Parin kuukauden kuluessa jo kolme stipendiaattia on sairastunut siihen, ja täällä kanta on varsin ärhäkkä ja aivoihinpureutuvainen. Malarialääkkeistä ei ole tähän mennessä ollut muita vaikutuksia kuin se, että kävin ensimmäisenä yönä unissani varsin psykedeelisen keskustelun Taikahyttysverkon kanssa ja löysin uusia ulottuvuuksia Descartesin ajatelmaan Cogito, ergo sum (ajattelen, olen siis olemassa). Pitkin yötä vuoroin heräsin ja nukahdin, hikoilin ja kuvittelin olevani joko valveilla tai uinahtaneeni. Monta tuntia pähkäilin ihan vakavissani, mistä oikein voi saada selkoa siitä, missä määrin voin saada tietoa todellisuudesta tai osallisuudestani siihen. Uudestaan ja uudestaan jouduin toteamaan, että uni josta heräsin oli johtanut vain toiseen, valhetodellisuuden uneen. Näin siis väsymyksen- ja lääketokkuraisuudenalkuisella Afrikanmatkallani.
Aamiaisella olo helpotti. Todellisuuden kokemisen mahdollisuuteen on helpompi uskoa, kun sitä on jakamassa ristiriitaisia, joskin ymmärrettäviä viestejä välittävä joukko muita ihmisiä. Kaikkeen ei mielikuvituskaan kykene. Vajavaista tämä kokeminen kuitenkin aina lienee. M.H. Morrillin hilpeä Puhuvan rummun maassa (1954, Kirjatoimi) antaa kuvan afrikkalaisesta kommunikaatiosta. Kirjassa poppamiehet lietsovat alkuasukkaita taikauskoiseen vihaan valkoisia vastaan. Sotakannalla ollaan alituiseen, ja alkukantaiset ennakkoluulot estävät kirjan päähenkilöä, tohtori Marcusta levittämästä valkoisen miehen ilosanomaa, eli sivistystä. Tämä urhea Livingstonen jälkeläinen puuhaa kiittämättömille villeille milloin sairaalaa, milloin kyläkoulua. Vaan saako hän kiitosta ponnisteluistaan? Ei. Tämä ei niinkään johdu kulttuurien yhteentörmäyksestä eikä kieliongelmista vaan siitä, että on epäselvää osaavatko villit ylipäänsä puhua. Lauseiden muodostaminen tuottaa alkuasukkaille sen verran ongelmia, että tiikereitä kutsutaan metsästämään noitarummun päristyksin. Rumpua onkin paras päristellä ja lujaa, koska toisin kuin Morrill uskoo, ei Afrikassa asusta tiikereitä. Täten Morrillin maailmankuvasta muodostuu ikään kuin Mustanaamion hilpeä, joskin varsin rasistinen versio. Semioottisten kykyjen oletettu puutekin joutuu ikävään valoon, kun tutustuu paikallisiin. Useimmat osaavat ainakin kahta paikallista kieltä, fonia ja minaa sekä virallista kieltä ranskaa. Villa Karon johtaja Mr. Kwassi puhuu yhtätoista kieltä sujuvasti. Muutkin taitavat auttavasti englantia, saksaa ja suomeksi taittuu mitäkuuluu ja tervetuloa. Viimeksi mainitulla kielitaidolla tosin on selkeä suvunjatkamiseen tähtäävä tendenssi. Suomalainen nainen on haluttua seuraa. Joka paikassa sihistään ja herätellään huomiota: ”Bonjour Madame!”, ja vähemmän mairitteleva ”jovo”, joka tarkoittaa vierasta valkoista.
Huomenna on vuorossa suomalais-beniniläinen konsertti, jossa kuullaan afrikkalaisia rytmejä Fela Kutista alkaen, mutta myös J. Karjalaisen kappaleita sekä Sielun Veljien legendaarinen Säkenöivästä voimasta. Sen kertosäkeeseen paikalliset osasivat jo tänään Antti Seppäsen tekemän dokumentin ensi-illassa yhtyä.

PS: Kuulumisia Vares-Kantolasta: Kirjastoremontti on meneillään ja lukuisat talonvahdit vuorottelevat residenssissä kun emäntä on poissa jaloista ärhentelemästä. Kaikkea hyvää sinne! Muistakaa kolata piha!

TAKSOLLA PÄÄSEE

2011-02-02T03:32:00.000-08:00

Maalla on mukava asua, paitsi että. Kuka tiputtaa lumet katolta? En minä vainen. Kuka korjaa sähköviat, ilmaa ne sen seitsemätsadat patterit, murhaa rotat, kohdistaa antennin? No, huoltomies, myönnettäköön. Mutta entäs kun Renaultiksi kutsuttuun ranskalaiseen ongelmajätteeseen tulee tyyppivika, mites silloin suu pannaan? Silloin ainakin rastapäätä viedään ja lujaa. En ikinä halunnut perheauton yksinhuoltajaksi, vaan sellainen minusta tuli. Maalla on paha olla ilman kulkuvälineitä. Onnikka kulkee ja hevosella pääsee, vaan ei ilman käteistä -eikä Sammatissa tunnetusti ole pankkiautomaattia. Vali vali. Autoon tehtiin juuri tonnin remppa. Aluksi piti uusia vain jakopään hihna, vaan sitten ilmeni tuhat muutakin vikaa. Onneksi sentään runoilijatovereitani naurattaa, että sellaiset asiat kuin jakopään hihna ja takajousi oikeasti ovat olemassa eivätkä mitään kieroa autoilijahuumoria, jonka tarkoituksena on saada viherhippiäinen kiemurtelemaan tietämättömyydessään.
Olen aina ihmetellyt, kuinka Jari Tervon kirjoissa suhaillaan taksilla niin suruttomasti. Itse asuin lapsuuteni Rovaniemen maalaiskunnassa eikä meillä taksolla menty. Vaan silloinpa eivät uo aikataulutkaan niin minuutin päälle olleet. Tökötettiin suksien kanssa tien poskessa odottamassa linjavaunua, joka tuli kerran tunnissa jos tuli. Jollei tullut ysiltä, niin sitten kympiltä. Pysäkiltä ei voinut poistua, koska joskus onnikka oli puolikin tuntia myöhässä. Ei se muistaakseni sen pahemmin hermostuttanut. Nykyään hermostuttaa. Joku on keksinyt, että on kätevää kun suuri joukko ihmisiä on samassa paikassa sekunnilleen samaan aikaan. Tämä pätee esimerkiksi kokoustamiseen. Silloin pitää varata aikaa kaikenlaiseen kelirikkoiluun ja ruuhkailuun, tunnissa kerkeää Sammatista Eiraan jos hyvin käy. Useimmiten ei käy. Astetta vaikeammaksi meno muuttuu, kun autoa ei ole. Taksolla on menty useampaan otteeseen kauppaan, kylille, postiin, autokorjaamolle ja ties minne. Mummon ysikymppisille sentään vuokrasin auton. Tuhatviisisataa kilometriä viikonlopun aikana ei ole halpaa eikä hauskaa, mutta tulipahan mummo laulatettua ja kukitettua perusteellisesti. Onnea vielä kerran maailman parhaalle mummolle!
Nyt on taas auto millä saastuttaa. Vaan kohtapa loppuukin Suomen talvi ja lennän Afrikan lämpöön. Tosin sieltäkin käsin täytyy vierailla Jäämerellä tiuhaan, romaani kun ei vieläkään ole valmis. Mutta nimi on Kätilö ja ensi syksynä ilmestyy. Sanokaatte minun sanoneen.

HOLODNA

2011-01-19T05:57:00.000-08:00

Luonani kävi vierailemassa Sammatti-seura. Ilta oli miellyttävä ja lämminhenkinen, vaikka koko tilaisuus meinasikin peruuntua vielä viime hetkellä, kun Vares-Kantolasta katosi lämmitys alkuviikosta. Se tapahtui pahimpaan mahdolliseen aikaan, romaani kriittisessä vaiheessa ja tekemätöntä artikkelia ja esseetä mielennurkat pullollaan. Ei olisi tehnyt mieli ryhtyä halkotalkoisiin, vaan minkäs teit. Tuumasin etten sentään niin neiti ole, etteikö talo pysyisi lämpimänä puillakin. Vähän hävetti. Öljytankki oli päässyt tyhjenemään. Olin sitä paitsi juuri lukenut vanhaa kolumniani, jossa uhoilin kuin saksalainen SS-upseeri Jäämerellä: Arkits ist Nicht! Minua ei pakkanen pelota! No jaa. Viime viikkoisten kokemusten perusteella täytyy kysyä, että kekä mahtaa olla tuo itseriittoinen ja pöyhkeä olento, joka kuvittelee nukkuvansa vaikka lumihangessa kuin riekko kiepissä. En se ainakaan minä ole. Kyllä paleltaa, kun nurkat jäätyvät. Kirjailija Hannu Mäkelä on sanonut, ettei koskaan katso vanhempia teoksiaan. Se, joka tuijottaa menneeseen, on niin kuin Lootin vaimo, joka katsoi taakseen ja muuttui suolapatsaaksi. Näin päätin tehdä tässäkin tapauksessa, ja kirjoittaa päivitetyn version suhteestani kylmään.
Öljyn loppuminen oli vain puoliksi omaa syytäni. Vares-Kantolaa huoltaa pääkapupunkiseutulainen yhtiö. Tänne on palkattu ihan väkeä huoltamaan öljypannua ja sen toimivuutta. Kiinteistöhuoltofirman poikien ainoa tehtävä on saapua Hyvinkäältä kerran kuussa, tökätä tikku reikään ja tarkistaa, että öljyä on riittävästi. Tästä työstä heille maksetaan palkkaa. Ilmeisesti tehtävä on kuitenkin ollut liian rasittava, sillä öljy pääsi kuin pääsikin loppumaan. Ja kun öljy loppuu, loppuu lämmitys. Kun lämmitys loppuu, tulee p****leen kylmä. Ja kun on kylmä, ei ole kellään kivaa. Jos suomalainen osaa jotakin paremmin kuin kansat yleensä, se on talojen lämmittäminen. Englantilaiset, ranskalaiset ja varsinkin kaikenlaiset etelän kekkeruusit (anteeksi ilmaisu) tuntuvat joka vuosi hämmästyvän sitä, että talvisin on kylmä. Jos Helsingin apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri onkin tänä vuonna joutunut hikoilemaan poikkeuksellisen rankan lumitilanteen vuoksi, niin menkääpä Lontooseen nauttimaan siitä kaaoksesta, jonka lumisade siellä saa aikaan. Koulut menevät kiinni, mummot hamstraavat elintarvikkeita kuin ydinsodan edellä, vallitsee yleinen poikkeustila. Ja kun lumi taas sulaa, huokaistaan helpotuksesta ja elämä jatkuu. Kunnes sama toistuu vuoden päästä, mutta siihen mennessä on jo ehditty autuaasti unohtaa: talvella keskimäärin sataa lunta. Yksinkertaiset ikkunalasit, puuttuvat eristeet ja kivilattiat takaavat, että sisällä juilii melkein samanlainen holodna kuin ulkona. Olen nukkunut Espanjassa talossa, jossa ei ollut ikkunalaseja. Oli helmikuu. Ulkona satoi lunta. Silloin vannoin, etten enää koskaan lähde seikkailemaan Keski- tai Etelä-Eurooppaan talvella, jollei säätiedotus lupaa kaksinumeroisia lämpölukemia päivin öin. Meillä on keskuslämmitys ja sitä osataan käyttää. Vaan annas olla, kun lämmitys pettää.
Kartanon lämmittäminen kahdella kakluunilla ja pirtin uunilla ei ole helppoa. Itse asiassa se on mahdotonta. Varsinkin kirjaston kakluuni on kyllä koristeellinen ja tunnelmaa luova, mutta siltä puuttuu eräs olennainen ominaisuus: lämmönvarauskyky. Koettakaapa itse kirjoittaa romaania villatumput kädessä. Huomaatte pian, että sekin on mahdotonta. Vaan onneksi on paikallisia firmoja, jotka hoitavat hommansa hyvin. En tiedä, onko kolumnissa korrektia harjoittaa mainontaa. Luultavasti ei. Aion kuitenkin tehdä niin. Putki Nurmen pojat nimittäin hoitivat hommansa erinomaisesti. Toistan: Putki Nurmi. Hienoja miehiä. Kerrassaan. Toivat aamuin illoin tonkalla öljyä ja pitivät paikat lämpiminä. Sellaisesta tulee mieli hyväksi. Lisäksi palautuu työkyky ja usko siihen, minkä jo esi-isät oppivat. Sillä vaikkei alunperin kenties ollutkaan kovin fiksua tupata tänne kolealle Suomenniemelle ja asettua taloksi, niin jotakin huomattiin heti ja siinä ollaan siitä pitäen pysytty: pidetään paikat lämpiminä.

Hyvää jäniksen vuotta!

2011-01-12T14:46:00.000-08:00

Vietin joulupyhät Lapissa kirjoittaen romaania sekä erinäistä esseetä Nuoren Voiman Liiton antologiaan. Tänään saavuin Sammattiin todetakseni, että talo on kylmänä, Eeva Joenpelto (kuolleena vuodesta 2004) saanut jälleen enemmän joulukortteja kuin minä ja jouluomenat ovat maistuneet Vares-Kantolassa myllänneille hiirille paremmin kuin hyvin. Onneksi on kaminaa ja kakluunia, millä lämmittää. Yöpöydällä odottaa vanha kunnon Jack Londonin Susikoira(johon tartun heti, jahka makuuhuoneessa tarkenee ilman lapasia). Sillä kukapa ei rakastaisi tarinoita, joissa eläimille annetaan inhimillisiä piirteitä ja niiden kautta päästään kokemaan sellaisia tunteita, joita ihmisten välisissä suhteissa tuntuvat naiiveilta tai siirappisilta, kenties tyystin tunnistamattomilta. Kukapa ei heltyisi Paasilinnan Jäniksen vuotta lukiessaan Vatasen ja jäneksen ystävyydelle. Älkää valehdelko! Turha esittää liian kyynistä näissä asioissa. Gavriil Trojepolskin Bim Mustakorva, Elyn Mitchellin Thowra, hopeaharja, Jorma Kurvisen Susikoira Roi-sarja. Olen nähnyt raavaiden miesten itkevän katsoessaan Jean-Jacques Annaud'n Karhu-elokuvaa ja kyynisten dokumenttiopiskelijoiden lintsaavan luennolta, koska eivät kestä katsoa Disneyn Bambia.
Eläinten läsnäolossa on jotakin perin onnellistavaa. Eläimiin voi luottaa, tai siihen, että ne ovat kieroja juuri sen verran kuin saavat siihen mahdollisuuden. Kylmää kotiinpaluuta lämmitti mukana saapunut lainakoira Sofi, joka korvaa viime syksynä edesmennyttä Lulua (rauha mainion eläinystävän muistolle). Tähän mennessä olemme tulleet hyvin toimeen muutamaa seikkaa lukuunottamatta. Tietysti kumpaakin jännittää näin yllättävä tutustuminen ja miten kaikki sujuu. Onko ruoanjakelu riittävää, synkkaavatko aamun pissa-ajat ja milloin kehtaa mennä samaan sänkyyn nukkumaan. Kaikki eivät myöskään vilpittömästi nauti suuren kartanon äänistä ja siinä supisevasta elämästä. Nurkat naksuvat, yläkerrassa narisee, ja jos jääkaappi lakkaisi supisemasta, alkaisi tuntua siltä, että joku murjottaa. Muitakin haasteita on. Näyttää siltä, että Sofi pelkää hiirten lisäksi pirtin puuhellaa ja salongin seiniä, mutta suhtautuu urheasti lintulautaan ja siinä vieraileviin vihertiaisiin. Kirjaston valkoista karvalankamattoa vastaan tuntuu jokaisella täällä käyvällä eläimellä olevan jotakin hampaankolossa. Sofi on jo kolmas koira, joka sille oksentaa, kissoista puhumattakaan. Ilmeisesti valkoinen karvalanka on eläinmaailman perustuslaissa nimetty alueeksi, jolle kaikkein kernoimmin saa pahan olonsa purkaa -tällä kertaa kolminkertaisesti.
Mutta en valita (enempää). Kunhan pysytte elossa, rakkaat lemmikit. Sille, jolla ei koskaan ole ollut koiraa tahi kissaa voi olla vaikeaa ymmärtää sellaisen menettämisen suunnaton surkeus. Vaikka sen toki tietää eläimen omistajuuteen heittäytyessään. Kuolemaan se tulee, ennemmin tai myöhemmin. Välillä tuntuu, että saa jatkuvasti olla sureksimassa edesmenneitä eläinystäviään. Taivaan kiitos en koskaan ole ollut taipuvainen ystävystymään rottien tahi gerbiilien kanssa, joiden oletettu elinikä on vaivaiset 2-4 vuotta. Siinä sitten saa surumarssia tarpoa yhtenään. Eilen kävin tapaamassa erästä 20-vuotiasta kissaystävää, joka taannoin kuului perheeseeni. Sillä on käsittämätön kyky napata herkkusienet pizzasta kynnellä. Se rakastaa parsakaalia ja perhekasoja, joka tarkoittaa sitä että se saa maata kaikkien rakastamiensa ihmisten päällä yhtä aikaa ja kehrätä. Nyt setävauva oli laihtunut olemattomiin, selkärangan nikamat törröttivät ja vaikka urheasti kehuimmekin omistajan kanssa, että kyllä siitä vielä kelpo kinttaat saa, kävi kurkkua kummasti kuristamaan sellainen hiipuminen. Tuossa iässä tuskin on kyse enää mistään kosmeettisluontoisesta painonpudotuksesta.
Vetoankin teihin nyt, eläimet! Me ihmiset olemme kyllin itsekeskeisiä ja hellyydenkipeitä tahtoaksemme teidät perheisiimme, vaikkei se välttämättä teille parhaaksi olekaan. Sullomme teitä mieluusti kerrostaloasuntoihin ja pieniin häkkeihin ja jätämme yksin pitkiksi ajoiksi ilman seuraa. Antakaa anteeksi sellainen. Mutta tulkaa hieman vastaan, sillä ihminen on tyhmä, mutta sentimentaalinen otus. Älkää oksennelko valkoisille karvalankamatoille. Älkää juosko autojen alle. Älkää syökö piparitaikinaa ja ripuloiko sänkyyn. Älkää panko naapurin laatunarttua paksuksi. Älkää ajako valkohäntäpeuran vasaa suohon. Älkää syökö naapurin lemmikkijänistä. Älkää järsikö sähköjohtoja. Älkää papanoiko jalkineisiin. Älkää saako vesikauhua. Älkää odottako, että pääsette salonkiin ennen kuin ravistelette kuraturkkinne seinille. Älkää syökö pentujanne. Älkää juuttuko pattereiden väliin. Älkää kuihtuko olemattomiin hetkessä. Ja ennen kaikkea, elkää herran nimessä kuolko!

Kymmenen hyvää

2010-12-20T06:27:00.000-08:00

Vares-Kantolassa juhlittiin ystäväporukalla itsenäisyyspäivän aaton aattona. Oli ruokaa ja juomaa, orkesterit soittivat alakerrassa (yläkerrasta luovuttiin horrostavien lepakoiden ja niiden talvirauhan vuoksi). Kristallikruunu säilyi ehjänä, sauna lämpesi ja ylipäänsä, niin, kyllä meillä kaikilla oli niin mukavaa.
Kaikenlainen juhlistus ja työvire eivät tietenkään kulje käsi kädessä. Jos on aamuun saakka lillinyt poreammeessa ja nuollut kermavaahtoa Nahkahousuntiellä, tietää jo keskipäivästä, että lauseenmuodostus on iltaa kohti laantumaan päin. Pikkujoulukimara katkesi osaltani WSOY:n Valkoisiin Glögeihin. Niitä läksin juhlimaan silkkimekkoon ja korkokantakenkiin sonnustautuneena. Ajoin ojaan. Perheautoa kolmatta tuntia ylös hangesta lapioituani olin päässyt tilaan, jossa harkitsin koko auton valelemista bensiinillä ja tuikkaamista tuleen. Siitäkään tosin ei olisi tullut mitään, olin unohtanut täyttää varakanisterin.
Istuin tienposkessa, poltin tupakan toisensa perään ja annoin huutia kaikenlaiselle yksinapaiselle maailmanpolitiikalle, ilmastonmuutokselle, äärioikeistolaisille, tupakkalaeille, turkiskuoriaisille, ylimielisille rokkareille, munattomille perheenisille, juoppohulluille taiteilijoille. Kävin läpi kaikenmaailman erot, kuolleet ystävät, hengenvaarassa olleet sukulaiset, rahaongelmat, katkenneen jalan, vihakirjeet, kissaikävän ja tulin siihen tulokseen, että universumihan selkeästi vittuilee nyt. Tähän ajatukseen sisältyy tietysti sellainen päätelmä, että kaikki tuo tyystinen muu, itsen ulkopuolinen maailma jollain tavalla korreloisi oman ontologisen statuksen kanssa. Muistinpa erään vanhemman kirjailijan lohdutuksen sanat, kun jäin vaille erästä kirjallisuuspalkintoa:
-Nyt saattaa kirpaista, mutta kannattaa muistaa yksi asia. Universumi ei kerta kaikkiaan välitä.
No näin. Kaivoin auton lumesta ja läksin huristelemaan kohti pääkaupunkiseutua. Juhlien jatkoillekin ehdin vielä varsin hyvin.

Keksin ajaessani ihan kiusallani kymmenen hyvää asiaa, jotka tänä vuonna ovat puhtaasti ilahduttaneet ja tuoneet hyvää mieltä:

1.Sammatin sauna. Selkeä ja helppo valinta. Kiuas mallia AK-47 lämpiää hitaasti, mutta on vaivan arvoinen. Lumikylvyt löylyjen seassa pirskahtelevaiset.
2.Villa Linna Ranskan Maintenonissa. Raskaan talven jälkeen parhaan ystävän kanssa lomailemassa. Pyöräilyä, rose-viiniä ja käynti Jim Morrisonin haudalla. Se käynti piti suorittaa samaisen ystävän kanssa jo puoli elämää sitten, vaan tulipa tehtyä nyt kumminkin. Viskipullo oli vaihtunut kukkahattuun, voi häpeä.
3.Jäämeri. Matka Kilpisjärven kautta Altaan, siellä kalliomaalaukset.
4.Pimppini on valloillaan! Kustannussopimus naisiin kohdistuvasta vallankäytöstä. Mukana sellaisia hienoja kirjailijoita kuin Rosa Liksom, Anja Snellman, Tuuve Aro, Riikka Pulkkinen, Johanna Sinisalo, Riikka Ala-harja, Miina Supinen ja Leena Parkkinen.
5.Eiran merinäköala. Kaupunkiasunto, tai paremminkin huoneennurkka, jonne kellahtaa kun kylillä joutuu viipymään yli yön. Yölläkin pitää herätä kurkistamaan ikkunasta. Näköalan takia en hennoisi luopua tuosta sitten ikinä, vaikka varallisuustilanne luultavasti pakottaa siihen ensi vuonna.
6.Uintiretket kesävieraiden kanssa. Ylipäänsä kesävieraat, kesäkissat, aamiaiset verannalla ja makoilu kalliolla taivasta katsellen.
7.Kätilön muistelmat. Romaanin edistyminen ja Sammatissa vallitseva kirjoittamisen rauha.
8.Unenlahjat. Jos arki on kavalaa, ovat unet lempeitä. Tänä vuonna lisääntyneet: lentounet, erilaiset metamorfoosit, unet kuolleesta koirasta (tulee tervehtimään).
9.Uudet perunat ja itse tehty omenamehu. Kyä pottu on parempaa kuin mikään pulla eli makaruuni. Näin on. Ja itsetehty mehu auttaa murheeseen, vaikka oikeasti: mehuaseman mummot sen mehun puristivat, mie vain poimin ja kärräsin.
10.Hienot teokset, joista laadin vielä uudemmankin listan, joista mainittakoon Prinsessan kirjeet, Markku Pääskysen Enkelten kirja, Keatsin rakkauskirjeet ja Saila Susiluodon Carmen.

Nyt en kerkeä enempää. On taas lapioitava.

Vetää kaikista ovista

2010-12-03T08:22:00.001-08:00

Vares-Kantola pystytettiin nykyisille sijoilleen 80-luvun taitteessa. Moni paikallinen muistaa rakennusvaiheet vieläkin elävästi, ylipäänsä jokaisella tapaamallani sammattilaisella tuntuu olevan oma henkilökohtainen suhteensa Eevaan ja tämän perintöön. Esimerkiksi rakennusmestarin apulaisena ollut mies muisteli, kuinka itse mestari oli ottanut nokkiinsa, kun heti talon valmistumisen jälkeen Eeva julkaisi romaanin ”Vetää kaikista ovista”. Asiasta kuittailtiinkin rakennusmestarille lautakunnassa, mistä aiheutui tiettävästi mielipahaa. Itse sanoisin, että ei hätää. Hyvin on rakennettu ja lämpö pysyy sisällä pakkasillakin. Varsinkin nyt, kun nuohooja kävi ronkeloimassa röörit ja salongin uuni toimii taas. Nuohooja ehkä hieman järkyttyi pirtin nurkkaan kasatuista orkesteritarpeista. Niille on hyvä syy. On aika kikkaloiden. Huomenna eli lauantaina 4.12. juhlitaan tupaantulijaisia, peruuntuneita kesähäitä ja miksei myös itsenäisyyspäivää, samoin tein. Äiteen kanssa on leivottu pizzaa ja piirasta, ja muutama epäonninen yritys tehty virolaisten booliviinojen saamiseksi. Ensin asialle lähtivät sukulaiset, mutta niihin loppasuihin vanatallinnat katosivat jo alkusyksystä. Seuraavaksi lähti matkaan runoilijaseurue, joka ehti verottaa viinalastia vain kahden ja puolen pullon verran.
Pirtissä soittavat bändit ja iltapuvun kera dänssäämme salongissa. Saunakin lämpiää. Tervetuloa niille, jotka juhlakimaroinnilta tänne selviävät!

PS: Onnea Finlandia-voittajalle! Lukiessa ihan hämmästeli, miten nasevaa draamakerrontaa Rimminen oli harjoittanut, ja epäilemättä sanailu oli kohdillaan. Iloinen yllätys oli, että sitä on sitten opeteltu käyttämään pistettä ja pilkkuakin. Mutta jos nyt ihan vilpittömiä ollaan, niin kyä se Nenäpäivä palkintonsa ansaitsi!
PSS: Niin ja tosiaan, kiitos edelleen onnitteluista, mutta tämänvuotinen voittaja ei enää vala lämpöä ja valoa maailmaan täältä Sammatista käsin, joten onnittelut kannattaa suunnata vastedes suoraan juhlakalulle.

Pimiä

2010-11-21T14:45:00.000-08:00

Pimiää on. Ja mie piän siitä. Joka vuosi huomaan, kuinka nautin kaamosajan alusta. Sammatissa on maa kuurassa, metsä mustana ja tähdet kaukana kaikkeudessa. Kesävieraat ovat aikaa sitten kaikonneet, ponteva sienestys ja omenanpoiminta vaihtunut takkatuleiluun ja karjalanpiirakkaharjoitelmiin. Muutenkin on hyvä olla yksin. Lumi karkottaa maantien äänet, ollaan Eevan haamun kanssa keskenämme. Kettu käy pihassa aamuyöstä tervehtämässä, saunassa ja ullakolla lepakot ovat ryhtyneet vuotuisiin horrosriippujaisiinsa. Jos yhtään noudatettaisiin luonnollista rytmiä, olisi aika painua talviunille. Tulee mieleen edesmenneen Veikko Huovisen romaani Hamsterit (WSOY, 1957). Pimeänkierron lisääntyessä alkaa elimistö erittää melatoniinia, unohormonia. Ruumis koettaa hellävaroen ilmaista, että olisi syytä vetää peitto korville ja mennä talviunille. Tai ainakin siirtyä uunin ääreen mussuttamaan kesän aikana kerättyä satoa, hillottuja hilloja ja hörppimään kuumia juomia.
Jostain kumman syystä ei silti osata rauhoittua. Ihmisten maailma jatkaa pauhaamistaan pääkaupunkiseudulla järjenvastaisesti. Tätäkin kolumnia kirjoittaessa tiedostan, että kohta on kiire. Pitäisi kolata piha, putsia auto lumesta ja lähteä kylille kokoustamaan ja edustamaan. Ei huvittaisi. Ei sellainen reutominen ole hyvästä.
Useimmat ihmiset ahdistuvat pimeästä. Itse en. En ole koskaan kärsinyt nyktofobiasta eli pimeän pelosta. Biologi voisi sanoa, että olen siinä mielessä epäonnistunut yksilö. Samuli Paulaharju väittää kirjassaan Kolttain mailla (SKS, 1924), etteivät kolttalappalaiset näe laisinkaan pimeässä. Heiltä puuttuisi kokonaan hämäränäkö ja pimeässä he ovat muiden, tosin varsin terävien vaistojensa varassa. Pimeän pelko on pohjimmiltaan pyrkimystä järkeistää vaistoa, joka varoittaa kuolemanvaarasta. Kun tärkein aisti eli näkökyky on poissa pelistä, on ihminen turvaton. Itse koen niin, että ainoastaan valon ja pimeyden rajakohdat ovat vaarallista seutua. Valossa ihminen on altis ja suojaton. Milloin tahansa taskulampun tai tulenkajon reunaan voi avautua silmäparin mentävä aukko. Metsänreunassa saattaa seistä joku tuijottamassa juuri valopiirin rajamailla, niin että vain kengänkärjet sivaltavat näkökenttää.
Minua ei pelota pimeä metsä, ei pimeä kartano jossa nyt asun. Minusta on mukavaa sammuttaa valot ja hiiviskellä ympäriinsä salongissa ja ulkona saunan nurkalla. Talon ja metsän äänet kuuluvat selvemmin pimeässä. Ullakolla liikkuu jokin isompi talvehtija, jonka epäilen olevan noin viisisataakiloinen hilleri. Kesälomilta palanneet metsähiiret rapistelevat salongin nurkassa. Metsiä koluavainen ja asutuksia kaihtavainen ystäväni Lapista totesi taannoin, että pimessä on turvallista, irstaileminen ja pahuus vaativat valoa. Pimeässä tehdään lempeyden töitä, siellä rakastetaan kuiskaten ja näppituntumalla. Niitten, joita pimeä ahdistaa, kannattaa muistaa runoilija viisaat sanat: ”En minä pimeää pelkää. Valossa varjot vasta näkyvät.”

Kirjallinen esterata

2010-11-14T13:58:00.000-08:00

Olen huono häviäjä. Silti minulla on vahva kilpailuvietti. Se on kurja yhdistelmä. Lapsena tuppasin osallistumaan kaikenlaisiin hiihtokisoihin ja jumppakärpäsiin, vaikka olin pullava kömpelys. Liikunnanopettajakin tähdensi, etten millään voi voittaa -vuosi vuoden perään. Katteeton optimismi kostautui sitten tietenkin trampoliininalisena ja ladunvierustaisena nyyhkeenä, kun jumppapuku ratkesi haaroista ja kanssaoppilaat sivakoivat ohitseni toisten kiljuessa: ”Anna läski latua!” Tällaisten traumaattisen kokemusten pitäisi karaista ihmistä ymmärtämään, ettei kannata kilpailla jollei voi voittaa. Mitä vielä! Pelaan pokeria, sököä, kasinoa, venttiä ja marjapussia. En kuitenkaan rahasta, sillä olen kaikessa muussa paitsi kasinossa surkea. Häviäminen Alias -sanaselityspelissä tahi Trivial Pursuitissa saa minut raivon valtaan. Monopolia en tohdi pelata lainkaan. Kun Suomi hävisi Kanadalla jääkiekkokultaa muutama vuosi sitten, kuljin siipi maassa viikkokausia. Enkä edes ymmärrä jääkiekon päälle. Silti otteluiden katsominen on yhtä piinaa ja tappio karvastelee mielessä pitkään. Ylipäänsä tahtoisin katsoa vain sellaiset pelit, joista tiedetään jo lopputulos, tietysti hyvä sellainen. Jännittäminen olisi näin jollakin kansankotimaisella tavalla turvaisaa.
Eniten mieltäni innoittavat kuitenkin erilaiset sanaratkaisupelit joissa pääsee älylliseen mittelöön itsensä kanssa. Saatan kuluttaa tuntikausia internettilässä ratkomassa sana-arvoituksia ja yhtälöitä. Älykkyystestejä on myös mukava tehdä, ainakin jos sattuu pärjäämään. Sitä paitsi, kun kilpailee itsensä kanssa, on helppo huijata. Näin ainakin, jos on kirjailija ja näin ollen jonkinlainen ammattivalehtelija. Suomalaisesta Mensan testistä en niinkään perusta, kun taas ruotsalaisesta Mensan testistä sen sijaan tykkään huisisti, koska sen läpäisen kirkkahasti.
Kilpailuhenkisyydestäni johtuen olen vältellyt ammatteja, joissa suoritusta mitataan numeroin ja diagrammein. Näin ainakin olen itselleni uskotellut. Kirjoittamisessahan ei tietenkään ole kyse myyntiluvuista tai suosiosta, vaan puhtaasta hengen palosta ja sanan vietistä, suorastaan luomisen vimmasta ja rakkaudesta kieleen ja kulttuuriin. Niinpä niin. Vai olisiko kyse itsensä huijaamisesta, kun kansansuosio ei taivaita hivottele. Vaikka tietysti pitäisikin. Joskus kuitenkin tuntuu kuin kirjailijasta olisi tullut jonkinlainen kulttuurialan helppoheikki joka puhuu, paljastaa, markkinoi, pukeutuu, esittelee vaatekaappinsa ja salarakkaansa parempien myyntitilastojen toivossa. Kirjallinen kenttä on esterata ja kirjailija kilpailija, joka hoipertelee esteiden välissä ja koettaa könytä niiden yli. Tässä lajissa doping on sallittua, samoin kanssakilpailijoiden mustamaalaaminen ja kampittaminen. Ja onhan se houkuttelevaa. Kilpaileminen nimittäin. Helsingin Sanomain Nobel-kirjailija-arvausleikki lienee monelle tuttu, mutta osataan sitä voittajaa veikata koto-Suomestakin. Viime keskiviikkona minun piti kirjoittaa edistää romaania ja kirjoittaa kolumni. Sen sijaan löysin itseni laatimassa tovereineni eräänlaista bingo-henkistä listaa seuraavana aamuna julkistettavista Finlandia -ehdokkaista. Siinä sitä törötettiin ja jännitettiin kuin paremmankinlaatuisissa urheilukisoissa. Kisa muuttui astetta kiinnostavammaksi, kun sain kuulla että mukana on entinen avomies ja elämänkumppani. Tietysti tällainen taideteosten arvojärjestykseen asettaminen on absurdia ja kyseenalaista toimintaa. Sanoisinkin ”hyihyi” moiselle touhulle, tai sanoisin. Jollen olisi osunut niin arvauksineni niin oikeaan. Jollei pannahisen kilpailuviettini olisi pannut minut antamaan piutpaut oikeamielisyydelle ja kirkasotsaisuudelle ja keskittymään olennaiseen, eli itse kisaamisen iloon. Vauhtia kynään! Paras voittakoon!

PS: Kiitos kaikille onnittelijoille, mutta kenenkään Finlandia-ehdokkaan osakkuus ei enää nykyään kosketa omaa talouttani. Ei sillä ettenkö etenkin Rimmisen, Pulkkisen ja haahtelan ehdokkuudesta olisi iloinen!

Prinsessan kirjeet ja messujenjälkeinen masennus

2010-11-02T12:15:00.000-07:00

Kotona Sammatissa. Pitkästä aikaa aikaa istua portaalla, kuunnella rapinoivaa syysyötä ja lukea uunituoretta kirjallisuutta. Käsissäni olevan teoksen nimi on Prinsessan kirjeet, tekijää emme saa kannesta tietää. Varmaa on vain, että sen on julkaissut tänä syksynä Teos ja teksti nirhaisee suoraan sydämeen ja sellaiseen tunnelihakseen jota ei tiennyt omaavansakaan. ”Olemassaolo on murtumista. Ja jokaisen ruumis on murtuman laajuus.” Suosittelen lämpimästi itseään tunnevammaisina pitäville ja kyynikoille sekä tietysti prinsessoille.
Minulle käy usein niin että jokin kirja tai elokuva vaikuttaa mielialaan siinä määrin että teoksen maailmasta tulee pelottavalla tavalla todempi kuin itse todesta. Mitä paljaampi ja hauraampi mieli on, sitä syvemmälle vereslihaan teksti iskee.
Nyt podetaan kirjakansallista messujenjälkeistä masennusta. Liesuttu ja mesottu on. Helsingin Kirjamessujen täyteinen viikko sai taas inrovertin taiteilijan miettimään, että miksi näin, miksei toisin? Miksi menin, miksen jäänyt (esimerkiksi Sammattiin)? Miksi tuppautua tänäkin vuonna noihin jokavuotisiin karjanäyttelyihin, joissa karjaa ovat niin yleisö kuin esiintyjätkin ja näytteilleasettajat kurjassa karjatilan omistajan asemassa. Tai sorkkiakseni jo valmiiksi tympeää kielikuvaani, jonkinlaisena rodeokuuluttajamaisena helppoheikkinä joka laiduntaa valiokarjaansa lavalle ja sieltä pois.
Huono omatunto johtuu tietysti tekemättömistä töistä. Olisin hyvin voinut jäädä kotiin ja istua Eevan seurana kuistilla rapinointeja todistamassa. Olisin voinut latoa kiuaskivet uusiksi, ruopata kompostin, huilia kalliolla, perkata kellarin ja hissuttaa hiljakseen alamäkeen kohti talvea, myöhään heräten ja paljon valvoen. Vaan ei, piti lähteä, ajella itsekiristämillään renkailla puutteenalaisena ensin Werlanderintietä Turunväylälle, siitä Pasilan liittymään, kääntyä oikealle Malminkartanoa kohti, viistäen vasemmalle, siitä alikulkua pitkin kehälle, tuusulansuuntaan, mekeliininkadunsuuntaan, ja a vot, kirjailijahan on messuilla!
Minussa asuu yksi kirjamessuja vihaava persoona ja kaksi sitä rakastavaa. Kaksi jälkimmäistä ovat voitolla silloin kun ei itse tarvitse olla lavalla posmottamassa ja pätemässä ja uskomassa luulevansa tietävänsä jotakin (tai tietävänsä luulevansa jotakin ja puolitiedostomattomasti peittelevänsä sitä, kuten kaikissa kirjailijahaastatteluissa näytti olevan tendessinä). Ongelmahan on siinä, tokikin, että kirjailija itse uskoo tehneensä hyvää työtä ja varsinkin taustatyötä ja itse asiassa olevansa jonkinlainen alan asiantuntija. Vaan kun sitä ei saisi näyttää. Hyvänen aika, istuttu on Kansallisarkistossa ja ties missä instanssissa nuuhkimassa menneitten aikojen katkua, tai sitten ollaan kovin älykkäästi haastattelututkimusta tahi muuta penkomusta ja ainakin itselleni on kovin kovin vaikeaa olla sellaisesta leuhkimatta. Tänä vuonna siihen ei ollut tilaisuutta ennen kuin messujatkoilla, joilla sitten taas päästelikin suustaan monenlaisia ja varsin ennenaikaisia profetioita omista tekeleistään ja katuu sitä nyt.
Kuitenkin messureissu kääntyi voiton puolelle. Mukaan tarttui Samuli Paulaharjun Kolttain mailla, Pentti Saarikosken suomennos Matteuksen evankeliumista, muutama runoteos ja tietysti Prinsessan kirjeet. Anonyyminä pysyttelevä kirjailijatar on tehnyt senlaatuisen teoksen, että toivoisi kustannusyhtiön löytävän keinoja sen markkinoimiseksi siitäkin huolimatta, että se lienee haasteellista näinä kirjailijakuviin ja tekijöihin painottuvina aikoina. Luvussa X todetaan: ”Paljastumisen tai menettämisen pelko tahtoo sanella tylsiä tai estoisia juttuja. En välitä. Silkkaa suojausta ja valhetta. Viileällä äänellä. Etäältä.
Tämä tulee läheltä.”

2010-10-18T08:55:00.000-07:00

Viime viikolla ei muusta puhuttukaan kuin Päivi Räsässestä, YLE:n homoillasta ja kirkosta eroajista. Eroaisin itsekin, jos koskaan olisin kuulunut. Vähäosaisten ja vainottujen puolustajana luterilainen kirkko on epäonnistunut surkeasti. Sen sijaan mieltä lämmittää se, että suomalaiset ovat näemmä sittenkin suvaitsevaisuuden puolella ja sitä mieltä että kaksi aikuista saa toisiaan rauhassa rakastaa ja ansaitsee suhteelleen siunauksen. Tätä mieltä tuntuu olevan muun muassa valtakunnanpiparkakku Jari Tervo, jonka Uuden Suomen kolumni oli ihan oikeata asiaa. Ryhdynkin hetimiten Tervo-faniksi ja alan lukea Myyrää jotta on edes jotakin luettavaa, oma tekele kun tuntuu junnaavan taas pahasti paikallaan.
Sain tulevasta romaanista kommentit uudelta kustannustoimittajalta. Kuusisivuisessa kirjelmässä oli paljon hyviä huomioita mutta myös rivien välistä puskeva huomio: Romaani ei ole suinkaan valmis ja vaatii vielä paljon työtä. Plääh. Mieluummin sitä ottaisi vastaan kaikenlaista päähäntaputtelua ja rapsuttelua ja kaikkein mukavinta olisi tunnustautua neroksi hetinyt. Vaan ei. Täytynee sitten ottaa hiiri kohmeiseen kätöseen, laittaa tulet kakluuniin ja ryhtyä hommiin. Ja varmaan keskittyä vaihteeksi kaunokirjalliseen toimintaan kaikenlaisen kirjallisen sivujuonteilun sijasta. Joenpolven novellikilpailun tuomarointi suoritetaan loppuun piakkoin, samoin valmistuu animaatioelokuva (kertojaäänenä Tuomari Nurmio!) ja pian ovat muutkin koristeelliset kirjasyksyn kimaroinnit ohitse.
Työtä pitääkin tehdä ja rahaa taikoa kynäilemällä, sillä varsinaista boheemielämää lupaa se, että asustaa kartanossa mutta pankkiholvi kaikuu tyhjyyttään. Aivan puilla paljailla en toki ole. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos lähetti minulle asumistukipäätöksen. Perin ystävällistä mutta myös merkillistä. En näetsen ole moista etuisuutta hakenut. Tätä nykyä kun ihan vakavissani koetan tulla toimeen omalla työlläni. Summakin tosin oli vaivaiset kolmekymmentä euroa, joten niiden palauttaminen . Pohdittavaksi jää: Kertooko kyseinen yllätyspäätös siitä, että yhteiskunnan turvaverkot toimivat edelleen moitteettomasti vai päinvastoin siitä, että tukia jaellaan nykyään täysin summittaisesti? Onko kyseessä niin sanottu jos-et-veikkaa-et-voi-voittaa -systeemi sillä erotuksella, että voittaa voi vaikkei veikkaisikaan. Hankala sanoa. Ehkä on kyse siitä ensimmäisestä asumistuesta, jota hain Rovaniemellä 1997. En saanut, valitin. Uusi päätös taisi jäädä kokonaan saapumatta. Kiitos siis tästä.

Mehustusaika

2010-09-29T09:49:00.000-07:00

Sammatissa on meneillään omenasavotta. Tai oli. Oli aika korjata talteen omenat, ne jotka rastaat ja Eevan sukulaiset ovat jättäneet armollisesti jälkeensä. Purkittaa, hillota ja mehustaa. Vähän viime tippaan on jäänyt tämäkin urotyö, sillä työhaipakkaa on riittänyt niin etten edes Sammattiseuran Elojuhlille kerennyt. Nyt hellittänee.
Romaani on lähtenyt kustantajalle arvioitavaksi. Pian kuullaan sekin, tuleeko tuotos ulos ensi kesänä eli ei. Lapin sodassa ja Jäämeren rannalla onkin tullut seikkailtua varsin tiiviisti viime aikoina, ja häkäpöntöt ja kansanvallan pilkeuutiset alkavat käydä liiankin todellisiksi. Heräsin eräänäkin aamuna kuvitellen, että omistamaani perheautoon pitäisi laittaa Kytö-niminen pilkekaasutin ja mietin herätessäni, että josko Kytö vai kuitenkin Aimo, kun en millään muistanut mennäänkö hiilellä vai puulla (Kytö puulla, Aimo hiilellä).
Hyvä on siis pitää pientä paussia.

Hyvä on etteivät työt lopu eikä pääse silkkoutumaan. On valmistumassa eräskin Mankeli. Se on Indiefilmsin tuottama, Jan Anderssonin kanssa ohjaamani animaatioelokuva. Nyt alkaa olla värimäärittelyä, äänitöitä ja kurkkulaulantaa vaille valmis. On hienoa tehdä töitä lahjakkaiden ihmisten kanssa. Hyvänen aika! Ja vaikka oma viimeaikaisen panokseni vähyys nolottaakin, en silti voi olla hieman ylpeilemättä. Rahoitus oli puutteellista ja työ venähti monivuotiseksi -joidenkin kun täytyy tehdä työtä elääkseen. Kaukana ovat Mika Waltarin 20-luku, jollon tämä lähestyi kustantamoaan WSOY:tä kirjeitse: ‎"Olisiko mahdollista, että Werner Söderström O.Y. haluaisi ottaa julkaistavakseen seuraavan kokoelmani ja suorittaa siitä etukäteen 3000:- tai mikäli mahdollista 4000:-. Pyydän anteeksi, että näin häiritsen, mutta olisin sydämestäni kiitollinen, jos haluaisitte tässä asiassa puhua puolestani. Tuota ulkomaanmatkaa olen ...jo kaksi vuotta haaveillut ja kaivannut. Näin se kävisi mahdolliseksi." Jaa-a. Kyllä pieni ulkomaanmatka tekisi itse kullekin hyvää, vaikkapa tuossa marraskuun tienoolla. Malediivit, Mallorca tai vaikka Haaparanta, samma saken, kaikki kelpaa kunhan muutosta syntyy.

Tällä hetkellä olen varsin tyytyväinen Vares-Kantolassa. Jostain syystä jaksan emmeillä uudestaan ja uudestaan sienisadosta ja tietysti tuosta Luojan puuviljasta. Sekin tähän mainittakoon etten lajikkeista mitään tiedä. Joka tapauksessa. Omenakirjosta syntyi viime vuonna kymmeniä litroja hilloa, pakastimen täydeltä piirakkaa ja tietysti maailman parasta sunnuntaimehua. Hävettää itseäänkin edes innostua moisesta, mutta tulkaa Lapista niin näette miten se innostaa. Ja masentaa, kyllä luomakunnan antimiin pitäisi perusteellisemmin suhtautua. Tämän vuoden omenasavotta meinasi mennä harakoille siitä syystä että muistin edellisvuoden pitkät hilloillat ja aloin lannistua jo ajatuksesta. Sitten reipastuin, pistin Eevan puutarhahanskat käsiini ja kävin töihin. Vaalirahoituskohut ja perussuomalaisten hölmöilyt tuntuivat kovin triviaaleilta nokkosten seassa mönkiessä. Huomenna on aika raahata omenasaavit Sammatin maanmainiolle mehuasemalle, jollei sitten selkäranka mene poikki raahauspuuhissa (kiitos mahuaseman mainioille naisille jo etukäteen!).
Toinenkin syksyn merkki on ilmaantunut -nimittäin keittiön astiakaapin alle. Hiiret ovat palanneet. Papanaa ja vikinää on ilmaantunut kaikenlaisista yliäänitaajuksin toimivista hiirenkarkottimista huolimatta. Kuten edellisvuonnakin, olen useaan otteeseen pyytänyt niitä neuvottelemaan elintilasta, huonoin tuloksin. Ilmeisesti jyrsijöiden kanssa on turha käydä kauppaa edes niiden hengestä. Odotettavissa on siis jälleen jonkinlainen joukkosurma, jota suorittamaan saapuu yksi koiraeläin ja yksi lihava kissa. Ja mikä minä olen pahuutta tekemään. Saisivat hiiret puolestani astiakaapin alla elelläkin, jos lupaisivat pysyä poissa ruuista. Sellaisten lupausten pitäminen ei vain taida kuulua jyrsijän luonteeseen, ja niin käydään jälleen taistelua herkät taiteilijat vastaan nälkäinen ja sikiämishaluinen luonto. Terapiaan tässä vielä joutuu, kuten viime vuoden loukuttamisoperaatioihin osallistunut runoilijaystäväni manaili. Saas nähdä miten tänä vuonna käy.

Ketunkalloja

2010-09-20T11:09:00.001-07:00

Sammatissa on taas syksy. Kurjet ovat menneet menojaan, pihakoivu varisee ja joka paikassa tuoksuu mätä ja lahoava kesä. Satelee. Autojen ääniä ei paljon kuulu, saunan jälkeen pihanurmella maatessa näkyy Linnunrata. Kovin on rauhallista pääkaupunkiseudun kirjasyksyyn verrattuna. Siellä olisi joka illalle kissanristäistä, julkistamistilaisuutta, lukuiltaa ja mitä vielä ja jos kaikissa tahtoisi ravata, täytyisi pian myöntää olevansa osa-aikainen kirjailija ja päätoiminen kulttuuritantta. Kaikenlaista hyvääkin tietysti esiintyy. Kaunokirjallisia ja interkontinentiaalisia seikkailujaan ovat suorittaneet muunmuassa Nuoren Voiman Liiton, FILIn (Suomalaisen kirjallisuuden esitämiskeskus) ja Goethe-Institutin kutsumat saksalaisprosaistit, joiden käännettyjä tekstejä voi lukea nyt uudesta Nuori Voima -lehdestä, ja tapaaminen siitäkin vänkä, että suuri osa kirjailijoista on ponnistanut berliiniläisesti LCB -kirjailijatalosta jossa itsekin olen ollut stipendiaattina. Nyt esitellyistä kirjailijoista ovat tutustumisen arvoisia esimerkiksi Hanna Lemke ja David Wagner. Lemkeä luin muuten Prosak-tapahtumassa Helsingin Dunbrovnikissa 14.9. Hienoa tekstiä, harmillista vain ettei itse luku mennyt aivan namiskaan. Olen monesti saanut kuulla lukevani liian nopsakasti ja hätäisesti. Nyt ajattelin ottaa vahingon takaisin ja lukea hitaasti hitaasti hitaasti. Harmillista vain, että olin beta-salvannut itseni niin perusteellisesti että hyvä kun sain kielen liikkumaan. Verkkaisaa oli siis luenta, mutta kovin kiltisti yleisö silti kuunteli. Ja onpa saatu kyldyytriä Sammattiinkin. Nuoren Voiman Liiton ja Kiilan hallaituksen kulttuurialan työläiset saapuivat Vares-Kantolaan puhumaan, saunomaan ja suunnittelemaan. Antoisaa oli. Etenkin Kiilan johtokunnan jäsenten kanssa mietittiin järjestön tulevaisuutta ja toimintaa. Kiilan 75-vuotisjuhlavuonna järjestetään muunmuassa kymmenen hienoa, monialaista Kiila-klubia, luvassa ainakin proosaa, animaatiota jazzia ja räpätystä.
Olo on silti helpottunut siitä, että tällä viikolla ehtii keskittyä kirjailemiseen. Samaan aikaan on käynnissä omenasavotta. Lapin lapsena poden jonkinlaista ontologista tuskaa ajatellessani ettei kaikkea puuviljaa kuitenkaan saa kerättyä talteen. Tähän mennessä omenoita on kerätty nelisenkymmentä litraa, mutta rutkasti yli puolet on keräämättä -tätä varten virittelen kutusverkkoja sinne sun tänne ja houkuttelen pahaa-aavistamattomia kaupunkilaistaiteilijoita juurevan maalaiselämän ja syysidyllin varjolla. Todellisuudessa tämä tietysti tarkoittaa työleiriä omenanpoiminnan, lampunvaihdon, saunanlämmityksen ja rapunkorjaamisen nimissä. Suppilovahverosaalista saa nyt niin paljon kuin poimia kerkeää. Tämän lisäksi kallion alta löytyi kaluttu täysikasvuisen ketun kallo. Saattaa olla, että se on emo tai uros keväällä ylärinteeseen ilmestyneestä kettupeerheestä. Joka tapauksessa osa poikueesta ainakin on selvinnyt. Istuin taannoin romaanituskissani polttamassa tupakkaa, kello oli puoli viisi aamuyöstä mutta näkyvyys suhteellisen hyvä, pihalamput kun valaisevat pimeälläkin. Ja kukas siitä ohi jolkottaakaan jollei kettu! Välimatkaa oli tuskin puoltatoista metriä. Repolainen huomasi minut ovensuussa ja jatkoi matkaansa sen kummemmin säikähtämättä. Ryntäsin sisään hakemaan kameraa, mutta tottakai häntäläinen oli jo mennyt menojaan.

PS: Onneksi olkoon Miina Supiselle ja Riikka Pulkkiselle romaanien hienosta vastaanotosta!

Evakko

2010-09-07T14:09:00.000-07:00

Sammatin evakkokuukausi alkaa olla ohitse. Joenpellon sukulaiset ovat saaneet nautiskella Vares-Kantolan rauhasta, ja toivottavasti ovat niin tehneetkin. Viinimarjaa, kirsikkaa ja mustikkaa jäi runsaasti poimittavaksi. Minulle pakkoevakuointi on merkinnyt pitkittyneitä sukulaisisvierailuja, matkustelua ja töiden ujuttamista sellaisiin nurkkiin joihin ne eivät olisi kuuluneet. Kuukauden aikana olen ehtinyt käydä Jäämerellä ja Rovaniemellä, osallistuttua pääkaupunkiseudulla erinäisiin kirjanjulkistamisjuhliin ja niiden jälkeisiin ja Oulussa suomalais-ugrilaiseen kirjallisuuskonferenssiin. On tullut istuttua terassilla ensimmäistä kertaa kesässä, tai sen lopussa. On tullut kirjoitettua muutama kolumni. On tullut luettua tuhatkunta tekstiä Martti Joenpolven novellikilpailun tuomarointia silmälläpitäen -neljä valtavaa postilaatikollista kirjekuoria ei ole ilahduttanut kanssa-asujiani laisinkaan. Vaan minkäs sille voi, työt on hoidettava. Se, miten paljon ja hartaasti suomalaiset kirjoittavat, ei tullut yllätyksenä. Vaan raskaaksi kävivät nuo kaikki harmaan ja mustan eri sävyt, kuolema, insesti, alkoholismi, haikeus, muutokset, pelot, työttömyys ja kauna. Onneksi on myös paljon hyvää, ei suomalaisuus niin synkeänä ilmene. Novellin muoto on niin lyhyt ja tiivis, että se tietysti houkuttaa jännityksen luomiseen ääritilanteiden kautta. Parhailta tuntuvat monesti ne, joissa tunnetiloja ei kovastikaan tyrkytellä, vaan annetaan lukijan itsensä ymmärtää Yhden novellin kohdalla piti mennä oikein vessaan vetistelemään, ja hienoja ovat varsinkin vanhemman väen kuvaukset. Niissä luonto kutsuu, veri vetää riiuulle ja välistä koetaan suurta rakkauttakin. Mielessä ovat pyörineet toistuvasti Leevi And The Leavingsin laulun Itkisitkö onnesta sanat: ”Olen pahoillani kaikesta /mua turha pahalla on muistella /Vastaantulijoiden kaistalla /on vittumaista luistella...”
Samaan aikaan pitäisi toteuttaa omia romaanikirjallisia pyrkimyksiään, vaan kun Eevan kirjaston ovet ovat olleet suljetut. Onneksi minulla on tukikohta nykyään myös Eirassa, tosin merinäköala ei liiemmin rohkaise irtautumaan nykyhetkestä Jäämeren äärelle. Muutenkin hirvittää koko romaanin kohtalo, kustannustoimittajan lähtö WSOY:ltä pisti mietteliääksi. Yksi tärkeimmistä ihmissuhteista uhkaa katketa, tekee mieli pistää pää peiton alle ja olla ajattelematta asiaa, Vaan ei auta ja saas nähdä miten käy. Johonkin tätä uutta lehtolastaan pitäisi tyrkyttää ja saada sen jonkun omakseen ottaman. Seuraavaksi on vuorossa kirjasyksy kaikenlaisine kyldyyrillisine kissanristiäisineen, kulttuurijärjestö Kiilan ja Nuoren Voiman Liiton hallitusten vierailu Vares-Kantolassa, mutta ennen kaikkea romaanin saattaminen kustantajan hyppysiin. Sekä tietysti valtava omenasavotta, joka täytyy aloittaa heti takaisin Sammattiin päästyään.

Sammatin kesäleiri

2010-08-27T05:11:00.000-07:00

http://player.vimeo.com/video/14416966?title=0&byline=0&portrait=0&color=e6d9bc

Vares-Kantolassa vietettiin elokuun alussa animaattoreiden kesäleiriä, koska suunnitteilla ollut Nuoren Voiman Liiton salonki siirtyi syssymmälle. NVL:n salongissa tietyn aiheen ympärille kerätään eri taiteenalojen asaintuntijoita ja keskutelua käydään varsin poikkitaiteellisesti. Seuraava Salonki käsittelee kokeilevaa proosaa ja järjestetään 9.9.
Animaattoreiden kesäleiri taas on nimestään huolimatta ammattilaistapaaminen, jossa päivitetään ammattia ja sen harjoitustapoja. Animaatioihmisiä saapui paikalle seitsemän, moni jäi tänä vuonna pois perhesyihin vedoten. Aikuistuvat siis animaattoritkin. Vaan silti oli kultaista huomata, kuinka vanhat siteet säilyvät, vaikka itse olenkin viime vuosina keskittynyt kirjailuun. Tämänkaltaiset tapaamiset ovat ammatillisesti tärkeitä, koska ympäri Suomea ja maailmaa levinneet kollegat pääsevät päivittämään ammatilliset kuulumiset ja rentoutumaan vanhojen ystävien keralla.
Aikaisempina kesinä on tehty tiukasti animaatiota, ja työpajoilla on valmistunut kaikenlaista musiikkivideoista 35mm -kokeelliseen elokuvaan ja vaha-animaatioon.
Tänä vuonna otimme rennommin. Aikaan saatiin viisiminuuttinen pätkä timelapsea, muutama pienimuotoinen koira-animaatio ja erittäin hyvä lettutaikina. Sauna lämpesi joka päivä ja Eevan ryssänsalongissa suunniteltiin vallankumousta sikarin ja konjakin voimin. Lauantaina vieraat kävivät kuuntelemassa Karjalohjan päiväkummussa Virve Rostia ja Pave Maijasta sillä aikaa, kun emäntä kävi heittämässä pikaisen bändikeikan Helsingissä. Arvovaltaista vieraskuntaakin saatiin, kun Lapin entinen maaherra Hannele Pokka saapui tarkastamaan tiluksia kaiken leireilyn keskelle. Hienoa sekin, vaikkei ent. maaherra, nyk. Liikenneministeriön kansliapäälikkö tuntunut kovin korkealle Joenpellon inspiroivaa vaikutusta arvostavankaan. Kyseessä saattoi toki olla vain tunnelma tahi jokin sen tapainen, varsinkin kun leiriläisiä parveili paikalla varsin kesäisissä olotiloissa. Mutta mikä parasta, tapasin samalla naapureitakin, mikä aina ilahduttaa.

Seuraavan kuukauden ajan Vares-Kantolaa hallinnoivat Eeva Joenpellon sukulaiset, joilla paikkaan on vuotuinen nautintaoikeus.

Kesä kaikilla

2010-07-27T09:39:00.000-07:00

Kesä kypsyy Sammatissa. Kesävieraita on ollut kylässä kuin sääskeä räkkäaikaan. Mutta mukavaa on ollut, on uitu hyvin, syöty hyvin, juotukin välistä hyvin. Ja saunottu sen jälkeen, kun yhden kesämiehen kanssa putsasimme saunan hormista kolme linnunpesää ja savu menee sinne minne kuuluukin eikä kylpijän silmään. Kaikenlaista oppii kun elää maalla, tiemmä. Joenpellon veljen lapsenlapsi kävi näyttämässä missä kasvaa parsaa ja valkoviinimarjaa. Ne kirsikkapuut, joita taloa maalanneet työmiehet eivät tuhonneet, notkuvat makeaa hedelmää. Vadelma kypsyy, vaatimaton mustikkasato samaten. Ahomansikkaa on rinteessä aamumehuun saakka, alapihalla raparperia, viinimarjaa ja raakileista päätellen luvassa on melkoinen omenasato. Päärynäpuuta vaivannut ruttokin näyttää hellittäneen. Kesävieraat ovat tuoneet jokainen jotakin mukanaan, kuka hyvä juustoa, punaviiniä, lepakkotuntemustaan tahi vain hyvää seuraa. Yksi innostui siivoamaan jääkaapin ja lettuja kermavaahdolla ja marjasurvoksella on syöty harva se aamu. Sammatin kievarissa on käyty syömässä varsin maittavaa lounasta. Niin kuin Veikko Huovinen Kuikassaan panee: ”Olen sitä mieltä, että jos tahtoo saada selkoa kansakunnasta ja sen elämäntuntojen pohjavirtauksista, on viisasta opiskella sen pulloetiketit ja imeskellä läpi sen tärkeimmät pastillit.” Omasta puolestani pidän suomlaisen sivistyksen mittana sitä, että täältä saa niin jumalattoman hyvää leipää. Kievarin taikinajuuresta tehty ruisleipä nostaa meden kitalaelle ja saa ihmisen suhtautumaan kesäisiin taideharrastelijoiden näyttelyihin myötämielisesti. Ja Sammatin torpalla turismeilukin tuntuu varsin relevantilta tavalta viettää aikaa, semminkin että sen tekee viidettä kertaa viikonaikana. Mitäs siitä, ollaanhan Eliaksen synnyinseutuja tarkastelemassa, kyllä siinä kansallismaisemassa alkaa heti tehdä mieli ryhtyä kansalliseepokselle. Opas tiesi kertoa siellä senkin salaisuuden, mikä mahtaa olla kahdeksansataaluvulta peräisin oleva merkillinen pötikkä, jota olen käyttänyt tähän saakka ovenpönkkänä. Se on kuulemma punnus, jolla on mitattu jauhoa kaupoissa. Oppii kirjailijakin jotakin uutta. Oppi muun muassa irrottamaan kuolleen naakan ilmanvaihtohormista, kun se vaatekaapista toissaviikolla löytyi. Miespuolinen kesävieras vetosi tasa-arvokysymykseen ja pisti emännän hommiin, totesi ettet sie nuin neiti ole ettet saata. Enkä ollutkaan.
Täällä asuessani olen miettinyt monasti, jotta missä ne jäyhät länsiuusimaalaiset mahtavat piillä. Joka paikassa ollaan niin luvattoman ystävällisiä, traktori antaa tietä autoilijalle ja uimarannassa sanaillaan leppoisia tuntemattomankin kanssa, puhutaan veden lämpötilasta ja arvaillaan kalakannan kehitystä. Ehkä ne ovat sitten kesävieraita, nämä lepostelijat ja ystäviköt. Ja mainekin kasvaa, vaikkei romaani valmistunut syksyksi. Postilaatikolla sain kuulla ohikiitävän pyöräilijän kertovan toverilleen, että tässä on nyt sitten se Eeva Joenpellon kirjailijakoti. Ennen siinä asui Tuomas Kyrö, nykyistä asukkaan nimeä kultturelli ei muistanut. Sen mainitsi, että on kuulemma erikoinen tapaus. Nauratti. Kaikenlaisia kiroja sitä on, jollei nyt sitten kuuluisuuden niin sitten sen vastakohdan.

Maalari maalasi taloa

2010-07-20T12:52:00.000-07:00

On se mukavaa kun tehdään remonttia. Oikeastikin, tietysti. Saadaan Eevan taloon uusi punamulta. Vaan vaikeuksiapa aiheutuu siitä, kun kartanossa asuu hysteerinen naisihminen pesäpallomailojen ja erinäisten astaloitten keskellä ja töitä tehdään perin erikoisiin kellonaikoihin. Viikko sitten heräsin tunteeseeen, että nyt joku kuhkaa talonnurkalla. Hiivin ulos katsomaan ja näin mieshenkilön jolkottelemassa pihatietä. Alapihalla näkyi valkoinen auto ja pian rullasi paikalle toinenkin. Noniin, ajattelin, nyt ovat murtomiehet asialla. Kirjailijan mielikuvitus ei riittänyt keksimään yhtään hyväntahtoista syytä, miksi kello kolmen aikaan porukkaa hiiviskelisi nurkissa asujamistoa puhuttelematta. Soitin poliisit paikalle, virolaisia koijareita epäiltiin. Nukuin yön pesäpallomaila kainalosssa. Seuraavana päivänä saapuneet kesävieraatkin olivat kauhuissaan.
Asian todellinen laita selvisi, kun työmiehet seuraavana päivänä kysäsisivät, saavatko tulla joku kerta maalaamaan aikaisemmin aamulla. Silloin kun on viileämpää ja maali kuivuu hitaammin. Kyllähän se sopi. Aikaisempi aamu paljastui seuraavana yönä samaiseksi kello kolmeksi, jolloin saunan nurkalla näkyi epämääräistä liikettä. Työmiehethän ne siellä. Murtolaiset ja murhakkeet paljastuivat näin työtätekeväksi kansanosaksi. Hävetti. Mutta mistä ihmeestä olisi voinut arvata, että maalari maalaa taloa kello kolmen aikaan aamuyöstä ja pakenee paikalta, kun talon väki saapuu tilannetta tarkastamaan? Normaaleihin käytössääntöihin saattaisi kuulua, että talon väelle ilmoitetaan, kun saavutaan työhön erikoisiin kellonaikoihin. Tai tultaisiin reilusti puhuttelemaan kun havaitaan että hereillä ollaan. Juupa juu.
Nyt talossa alkaa olla uusi maali eikä yöstä ulkoa kuuluva mekastus enää hetkauta. Maalla oppii nopeasti, että kyseessä on joko työläinen tai kettu. Kun pitää kissat sisätiloissa ja muistaa laittaa verhot ikkunaan, voi hyvällä omallatunnolla nukkua puolillepäivin ja tassuttaa tarkastamaan puutarhassa tapahtuneet tuhot.

Puu joka kantoi hedelmää

2010-07-12T12:48:00.000-07:00

Kauhistuksen kanahäkki! Ei mikään ole pyhää työmiehelle, jolla on tehtävä. Pyhiä eivät ainakaan olleet Vares-Kantolan kirsikka- ja luumupuut, jotka makaavat nyt pihamaalla silvottuina ja lopullisesti rikottuina. Itku meinasi ilmoille ulvotella, kun palasin kotiin Vares-Kantolaan Sysmän kirjakyläpäiviltä. Olimme siellä viikonloppuna Nuoren Voiman Liiton voimin esiintymässä. Olin jännittänyt viikon verran Sirkka Turkan tapaamista, hän kun sattuu olemaan paitsi lempirunoilijani myös varsin vaikuttava ihminen. Turkka ei päässyt saapumaan paikalle, mikä sureksutti kaikkia läsnäolijoita. Muuten tunnelma Villa Sarkiassa oli varsin leppoisa ja esiintymisistä jäi hyvä mieli. Vaan annas olla kun saavuin kotipihalle (linja-autolla Lohjalle ja siitä taksolla Sammattiin). Tiesin kyllä, että taas Vares-Kantolassa remontoidaan, ja tiesin että seinustan kukkaistutuksia pitää harventaa, tällä kertaa kun uusitaan julkisivun punamultaus, ja se tarkoittaa telineitä, työmiehiä ja sitä ettei aamuteetä voi rauhassa nauttia verannalla. Olin kuitenkin toivonut, ettei puita tarvitsisi kaataa. Ilmeisesti olin väärässä. Noin nyrkkisääntönä pitäisin, että puuta joka hedelmää kantaa ei pidä hakkaaman. Meillä pohjoisessa päin eivät hedelmät paljoa puissa notkuneet, ja senkin vuoksi tuntuu pahalta, kun tuollainen luonnon suoma lempeys hakataan suruttomasti maan tasalle. Kerta kaikkiaan. Jos maailmasta aina löytyy ihmisiä jotka tahtovat istuttaa omenapuun, löytyy ilmeisesti aina työmiehiä jotka mieluusti käyttelevät moottorisahaansa. Koen suorastaan eksistentiaalista tuskaa ajatellessani, miten pitkä ponnistus noilla puuparoilla on ollut ja miten muutamassa minuutissa se kaikki osoittautui turhaksi. Onhan suorastaan yltiöpositiivista uskaltautua ylipäänsä kasvamaan Suomen karuissa oloissa. Pitää olla luottamusta siihen, että jaksaa talven kitkerän pakkasen yli, pitää luottaa siihen että tulee se kevät kuitenkin, pitää luottaa aurinkoon ja sateeseen ja tehdä parhaansa sittenkin. Vaan kovinpa helposti katkeaa vuosirenkaitten tulo. Surullista on, vähän kuin olisi ystävän menettänyt.

Ken maksaa jos ei artisti?

2010-06-28T06:54:00.000-07:00

LUOTTAMUSTA

Kirjailijan on ehdottomasti voitava luottaa kustantamoonsa. Erikoisen tärkeässä asemassa on kustannustoimittaja. Riku Korhosen mukaan kirjailijan ja kustannustoimittajan suhde on sama kuin kuusivuotiaan ja aikuisen. Lapsellinen ja itsekeskeinen kirjailija tarvitsee tutun, luotettavan kustannustoimittajan, joka tarjoaa pysyvyyttä ja turvaa julmassa maailmassa. Siksi kustannusalan muutokset pelottavat pientä kirjailijaa. Tietysti ymmärrän, että kirjankustantajan tehtävä on toivoton. WSOY:n kaltaisen kansainvälisen osakeyhtiön pitäisi tehdä voittoa ja samalla pystyä todistamaan, että ollaan tekemässä vakavastiotettavaa kaunokirjallisuutta. WSOY:n ykköspomo Jacques Eijkens kommentoi 22.06.2010 Helsingin Sanomien haastattelussa suomalaista kirjailijakuvaa. Eijkensin mukaan ala on murroksessa eikä paluuta ole. Tämä lienee totta. Kovin kovia sanoja saivat osakseen omaa parastaan ymmärtämättömät kirjailijat, jotka tahtovat nähdä kirjansa villasukkiin kääriytyneinä ja hissukseen turhia kuvissa koreilematta. Samaan aikaan kirjojen myynti vaatii tunnistettavaa kirjailijakuvaa. Niin, kirjailijan pitäisi olla brändi ja etenkin naistenlehtien julkisuuspotentiaaliin suhtautua suuremmalla innokkuudella. Leena Parkkinen kirjoitti 26.6.2010 ilmestyneen NYT-liitteen kolumnissaan osuvasti siitä, kuinka itsensä vakavastiottava kirjailija ei helposti alennu puhumaan kynsilakasta tai esittelemään vaatekaappiaan, vaikka moni narsismiin taipuvainen taiteilija siitä salaa haaveilisikin. Huomiotalouden ideaan kuuluu, että nyt myydään nimenomaan kasvoja. Kirjailijan naaman pitäisi olla tarjolla joka paikassa. Itse en ole kokenut minkäänlaisia paineita tuotteistamiseen, minua ei ole juoksutettu imagokursseilla tai stylisteillä, pikemminkin oltu hieman huolissaan siitä, että mitenhän se raukka pärjää, jos joutuu kameran eteen. Sanooko jotakin tyhmää? En sitä paitsi usko että kirjailijat kokevat markkinoinnin lähtökohtaisesti pelkästään negatiivisena seikkana. Pikemminkin moni kirjailija on pahoillaan siitä, ettei kirja ja kirjailija saa tarpeeksi huomiota, mainoskampanjat tuntuvat olemattomilta ja kirja sujahtaa alelaariin ennen kuin on ehtinyt ilmestyäkään. Taiteilijan ympärille rakentuva taiteilijamyytti on toiminut ennenkin brändäyksen tavoin, siitä vain puhutaan nykyisin kolkolla tulosvastuun retoriikalla. On silkkaa hurskastelua luulla että kustannusala olisi sosiaalidemokratia jossa kaikille jaetaan tasapuolisesti ja rikkaita verotetaan vähempiosaisten puolesta. Kirjailijan nimi on ollut laadun tae siitä saakka kun tekijä keksittiin teoksen merkittäväksi osaksi tuossa Guttenbergin aikoihin. Apinaksi ei tarvitse kenenkään ryhtyä. Silti on turha väittää ettei Shakespeare olisi takuulla ollut elinaikanaan tyytyväinen siitä arvonannosta jota hänen brändinsä nykyään nauttii.

ARTISTI MAKSAA

Samaan aikaan, kun Suomen kulttuurikeskustelussa kohistiin Eijkensin lausunnoista, kiersin Eurooppaa Confusa -bändini kanssa. Alakulttuurimusiikin parissa toimimisessa on parasta sen ihmisläheisyys ja tuotanto-organisaation hierarkiattomuus. Kädestä käteen toimivan distribuution maailmassa vallitsee täysin toisenlainen toisenlainen tuottamisen malli kuin kirja-alalla. Ja hyvä niin. Annan kirjani toimittamisen, painamisen, jakelun ja markkinoinnin enemmän kuin mielelläni alan ammattilaisten huoleksi. Herään silloin tällöin yöllä painajaiseen, jossa joudun itse kopioimaan romaanini hiilipaperille ja kauppaamaan kadunkulmassa. Sen sijaan pientuotettu musiikki . Levyt tehdään hartiavoimin ja usein pienten levy-yhtiöiden kustantamina, kiertueet järjesteään tuttujen kontaktien kautta ja keikanjärjestäjät tunnetaan usein henkilökohtaisesti. Homman toimimiseen vaaditaan paljon luottamista. Täytyy luottaa siihen, että joka ikisessä paikassa mainostus on huolehdittu paikallisten voimin, tarjolla ruokaa, juomaa, yösija ja että sovitut keikkapalkkiot maksetaan. Tähän saakka kaikki on toiminut moitteettomasti. Tällaisessa alakulttuuritoiminnassa sosiaaliset paineet ovat suuret, välistävetäjät jäävät helposti kiinni ja suljetaan ulkopuolelle.
Kokemukseni mukaan vaikeuksia vaikeuksia siinä vaiheessa, kun joutuu turvautumaan viranomaisapuun, auto hajoaa tai keikkapalkkiot ryöstetään. Tällä kertaa ongelmia aiheutti autokolari ja saksalaisen vakuutusyhtiön luistamisen vastuusta. Autokolarista selvittiin ihmishenkien menetyksettä, mutta taloudellisia tappiota aiheutui, vaikka paikanpäälle saapuvat poliisit ja silminnäkijät totesivat hyvin nopeasti syyttömyytemme ja aluksi saksalainen tehokkuus suorastaan ihastutti. Kolaroineen osapuolen vakuutusyhtiökin vaikutti yhteistyöhaluiselta ja lupauksia sateli, mutta jostain syystä auton ikä ja se, että kiertämässä oli suomalainen tanssiorkesteri vähensi yhteistyöhalukkuutta kummasti. Olimme ristineet paloautona toimineen resiinan aiemmin Vanhaksi Rouvaksi tunnesyistä. Pakoputki oli tipahtaa matkasta jo ennen Biala Podlaskaa eikä takaovea saanut auki ilman vippaskonsteja enää Varsovassa. Puolasta Leipzigiin ajettaessa tuli stoppi. Liittymästä huristava kansanauto osui etupuskuriin sillä seurauksella, että auto meni lunastukseen. Onni onnettamuudessa, että tieosuudella oli tietyömaa ja nopeus tämän vuoksi jotakin muuta kuin sataneljäkymmentä kilometriä tunnissa. Ihmiset selvisivät säikähdyksellä, mutta Vanha Rouva meni autojen taivaaseen. Meidät hinattiin autokorjaamon takapihalle keskellä ei-mitään. Siellä odottelimme yli puoli vuorokautta laina-autoa, jonka piti tulla aluksi tunnin kuluttua, sitten kolmen. Lopulta vakuutusyhtiöstä ehdotettiin, että ottaisimme taksin ja matkaisimme sillä Suomeen. Rahat saisimme jälkikäteen. Sanomattakin selvää ettei ehdotus herättänyt luottamusta. Ilman autokorjaamon ystävällistä henkilökuntaa, joka hyvän hyvyyttään lähti kuskaamaan meitä seuraavalle keikkapaikalle ja Leipzigissa meitä auttanutta vanhaa ystävää, Janne Manniota olisimme vieläkin tuolla takapihalla. Kolmen päivän kuluttua luovuimme toivosta ja vuokrasimme pakettiauton itse. Liian pienen tavaratilan vuoksi jouduimme ottamaan rummut syliin ja lautan Rostockista Helsinkiin. Kiitos vain kaikille auttajille ja vakuutusyhtiöille jättimäinen haistatus.

Katja hyvä, kampaa edes hiuksesi!

2010-06-16T14:57:00.000-07:00

Kaikenlaisia vaatimuksia aikuiselle naiselle asetetaan. Sitä luulisi helposti, että kun tiettyyn ikään ja asemaan pääsee, saa rauhassa toimitella kulttuurialan töitään, kirjoittaa romaaneja ja olla moinaan vain. Ei pidä paikkaansa. Kaikenlaista epäilystä nuorehkon naisen kulttuurisesta kelpoisuudesta esiintyy tämän tästä. Ja kas kummaa, kritiikki liittyy lähinnä ulkomuotoon. Jos on sattunutkin selviytymään suvun ja yhteisön paineista ja saavuttamaan jonkinlaista ammatillista arvostusta, joka nähdäkseni pääosin on lähtöisin pikemminkin tuotantoon liittyvistä seikoista eikä liity tekijän ulkoiseen habitukseen, on aina olemassa nimetön joukko huolestuneita ja paheksuvia kansalaisia, joka huolehtii jäseniensä rotuhygieniasta. Niinpä niin. Työskentelin muutama vuosi sitten Moskovassa eräällä studiolla filmiyhtiö Matila&Röhrin toimesta. Tuolloin minua huvitti venäläisten babushkojen tapa puuttua kadulla kulkevan nuoremmaiston pukeutumiseen. Osansa huolesta saivat niin liikemiehet kuin lähiönuoretkin. Jollei talvella kulkenut pipo päässä ja riittävän paksut tumput kourassa, sai takuuvarmasti trollibussissa kuulla vihaista säksätystä ja huolehtivaista kurnutusta ylenpalttisesta huikentelvaisuudestaan. Ja tällainen toimintahan on toki järkevää, jopa antautuvaista. Turhaan antaa ihmisen tietämättömyytään saati ulkonäkökeskeisyyttään aivojaan palelluttaa. Kun yhteiskuntarakennelmat ryskyvät, pitää joku roti olla olemisessa. Pipo päässä pakkasella ja vodkasukat jalassa, jos alkaa yskittää.
Kirjoitukseni otsikko viittaa nimettömään kirjeeseen, jonka sain taannoin: ”Katja hyvä, kampaa edes hiuksesi!” Minua liikuttaa ajatus, että joku siellä jossain Suomenmaassa on ärsyyntynyt kuontalostani niinkin paljon, että on kirjoituskoneella naputellut viestin ja lähettää sen vaillinaisin osoitetiedoin matkaan, arvatenkin hartaana toiveenaan että ottaisin opikseni tästä isällisestä neuvosta ja tointuisin noudattamaan naisille soveliaita ulkonäkönormeja. Ei hätää, sinä nimetön lähettäjä, Suomen postilaitos on ollut ahkerana ja viestisi on tullut perille! Oli viestisi huumoria eli ei, lupaan pohtia tätä kysymystä vakavasti alkavalla Euroopan-kiertueellani, jonka suorittuu seuraavien viikkojen aikana Baltiassa, Puolassa ja Saksassa luonteeltaan varsin kyseenalaisen tanssiorkesteri Confusan keralla. Mietin matkan aikana hartaasti, menisinkö parturiin. Voi olla, etten mene.

Kesää Vares-Kantolassa

2010-06-04T07:48:00.000-07:00

Onni yksillä, kesä kaikilla. Onnellisuuden tasosta on tällä hetkellä paha mennä sanomaan yhtä tai toista, kaikenlaiset surut pääsivät kevättalvesta kaluamaan niin että meinasi henki mennä. Työkyky ainakin meni, ja se harmittaa nyt. Jokainen liuskaton päivä kirjailijan elämässä on hukkaan heitettyä aikaa, sano. Vaan kun eivät surut suremalla lopu, on välillä pakko elääkin. Hiljaisen talven ja kevään jälkeen kalenteri on vaivihkaa päässyt täyttymään kaikenlaisista kesätapahtumista -työhön liittyvistä deadlineista puhumattakaan. Täytyy siis tehdä valintoja. Rakastan kirjailijan ammattiani enkä tahdo mitään maailmassa niin kuin kirjoittaa ja tulla luetuksi. Joskus tekee silti kutaa päästä ihmisten pariin. Kaikenlaiset kollegoiden kanssa vietetyt tapahtumat, tupaantulijaiset, järjestöriehat jne. Kesävieraat saapuvat sitten heinäkuussa ja elokuun alussa Vares-Kantolan valtaavat animaatioalan ammattilaiset. Hyvä että tulevatkin, tulee alakerran pimiölle käyttöä. Ja kokeellista elokuvaa tulee tehtyä itsekin, kun on kenen kanssa kokeilla. Viimeksi Hauhon kartanolla 2007 veivasimme 35-millisillä Bolexeilla filmiä, jotka kehitettiin sitten ämpäreissä ja tehtiin kaksoisperforaation avulla kameraheijastuksella positiivit. Jotain samanlaista odotan tältäkin kesältä. Tuloksia löytynee Youtubesta.
Harmillista on, kuinka lyhyeeseen kesään pitäisi saada mahtumaan kaikki. Jostain syystä keksin itselleni joka vuosi ohjelmaa, joka tarkoittaa erilaisissa pimeissä tiloissa oleskelua. On studiotyöskentelyä, kirjoittamista, elokuvien leikkaamista ja niin edelleen. Tänä vuonna täytyy jättää väliin Sodankylän filmifestivaalit, joilla olen vieraillut melkein puolina elämäni kesistä. Surettaa, sillä tapahtumalla on ainutlaatuinen luonne: aurinko ei laske ja elokuvia voi katsella läpi yön. Vuorokausirytmi heittää häränpyllyä kun teltassa pitää makuupussiin kääriytyneenä tujottaa elokuvia läpi yön. Jäljelle jääneenä valveillaoloaikana sopii tavata vanhoja tuttuja pohjoisesta ja uusia etelästä. Ihmiset ja paikat sekoittuvat toisiinsa, harva jaksaa olla kireänä tai allapäin. Säätilasta, vuodesta ja seurueesta riippumatta olen viihtynyt aina. Parasta ehkä sentään on mennä yksin jotta voi valita nukkuma-aikansa, ruokalilunsa ja harhailunsa mahdollisimman itsenäisesti. Joskus on nähnyt enemmän elokuvia, on Seita-baari ja Kitisenranta vienyt voiton. Joskus on samoilla silmillä pitänyt saapua Helsingin Narinkkatorille ilmestymään ja puhumaan kirjallisuudesta, kun samaan aikaan mieli pyörii kolmen aikaan aamuyöstä alkaneessa romanialaisessa yhteiskuntakuvauksessa. Tänä vuonna käynti jää väliin, mutta lohduttaudun ajatuksella, että vielä on kesiä jäljellä. Ja onhan niitä. Täytyy olla.

PS: Onnea Minna Joenniemelle Finlandia-diktaattorin pestistä. Loistava valinta!

OPPISI KIRJAILIJA ELÄMÄÄN IHMISIKSI

2010-05-03T08:26:00.000-07:00

Piti kirjoittaa kirjailijan yhteisöistä. Niitä tarvitsee, varsinkin kun asustaa valtavaa kartanoa ja harjoittaa maailman autiointa ammattia: oman päänsä sisään katsomista. Sinne kyllin kurkisteltuaan tekee kummasti mieli ottaa yhteyttä lajitovereihinsa, omassa tekemisessään tarvitsee pintaa mihin peilata. Kävin Pohjois-Suomen kirjailijapäivillä Rokuan kuntoutuskeskuksessa toteamassa, että hyvä on elää suhteessa maailmaan ja muuhun ihmiskuntaan. Tulee varmaankin sitä paljonpuhuttua perspektiiviä ja huomaa että liikkuu se sittenkin, maailma. Essi Kummun, Antti Hyryn ja Kauko Röyhkän lisäksi mieleen jäi Eeva Heilalan mahtava, voimakas esiintyminen iltaohjelmassa. Sen jälkeen oli paha lauteille nousta, vaikka palaute olikin hyvää ja äärimmäisen tärkeää, varsinkin kun luin uutta tekstiä. Tosin jossakin vaiheessa kaikenlainen kirjallinen pörhistely alkoi ottaa sen verran voimille että piti poistua porevannaan ulkona räntivää maailmaa tuijottamaan. Siellä istui yksinäinen veteraani heikoilla jäillä ja vaikutti varsin tyytyväiseltä yksinäisyyteensä. Mutta mukavaa oli, kiitos Tuomo Heikkiselle järjestelyistä. Oli antoisaa, vaikka reissu meinasikin päättyä silkkaan häpeään, sillä kävi selville, että olin ottanut epähuomiossa jalkaani sokean runoiljan kengät ja niitä oli etsitty kissojen ja koirien kanssa itse lepuuttaessani hotellihuoneessa. Oi voi, kiitos ja anteeksi. Oppisi joskus elämään, ei olisi tällaista opettelua.
Niin, kelpaa elää sillä joka osaa. Nyt kevään tullen on vasta huomannut, miten tyhjä ihmisäänistä tämä kolkka öisin onkaan. Päivisin saattaa naapuri tepastaa pellolla ja ajaapa alhaalta joskus autokin. Olen koettanut tutkia lähiseudun vanhoja kulttuurialueita pyörällä ja autoillen, ihan tuttuuden tunteen vuoksi ja siitä ilosta että täällä satun asumaan. Aurinkoisillä Fiskarsin ja Billnäsin vanhat ruukkialueet ovat paljaassa keväässäkin kauniit. Joskus vain tuntuu etteivät yksi silmäpari riitä komeutta toetamaan, tarvittaisiin kaksi, sellainen jolle kohahtaa keväästä sillä itsestäänselvällä ja tyhjänpäiväisellä tavalla kun keväästä nyt yleensä kohistaan, sillä mitäpä siitä, on se talven jälkeen tullut ennenkin. Kaksi joutsenta tulvapellolla aiheuttivat yhtäkkisen katkeruuden, mitä nuokin tuossa luulevat olevansa. Jälttävät kortta muina miehinä eivätkä ymmärrä onneaan, kun saavat olla siinä maailmassa kaksin. Tällä hetkellä meitä hengittää täällä kolme eläväistä: lainakoira Lulu, minä ja valtava mustanoranssi kimalainen, jotka koira pelkää kuollakseen ja tahtoo olla rahin alla sen aikaa, kun kimalainen ymmärtää poistua avoimista ikkunoista. Pelokas koira, kiukkuinen kimalainen ja väsynyt kirjailija, siinä sitä yhteisöä kerrakseen. Seinäkellon asetuttua pysyvästi näyttämään varttia vaille kuutta täällä on ollut kovin hiljaista. Ulkoa kuuluu tietysti lintujen mekastus, korret puskevat riskuen kuolleen lehden seasta, paju valittaa kevätreumatismiaaan. Makasin iltapäivästä Vares-Kantolan yläpuolella kohoavassa metsässä. Pienellä kallioniityllä mäen harjalla on hyvä kelliä ja katsella taivasta, ja nyt eritoten, sillä pääsin ensimmäistä kertaa kipuamaan paikalle talven jäljiltä. Nätkelmään änkeytyjästä tuntuu siltä kuin vanhan, karhean kaverin syliin laskeutuisi, vähän se vastustaa ja pistelee, antaa kirjailijan kuitenkin olla. Jäkälä on kalttaantunut kovaksi siitä kohtaa, missä viime syksynä tapasin maata, siitäkin kohtaa silti kortta pistää jo esiin. Luonto uusiutuu, itsepäisesti, hiukan tuskaantuneesti tällä hetkellä, uusiutuu kuitenkin. Synnyttää siellä ikiaikaisesta kohdustaan ties mitä mähkää ja liesua eikä loppujen lopuksi piittaa yhdestä sen vartta myöten tallaavasta taiteilijasta. Antoi luonto pienen näytöksenkin: haukka liiteli pään päällä ja lähti sitten mahtavaan syöksyyn, tuntui että tulee silmästä sisään. Se olisikin hyvä tapa kuolla, joutua haukan nokkimaksi.
Niin, luonto uusiutuu, mutta onko pakko ihmisen? Onko pakko jaksaa, nousta ja jatkaa matkaa, kömytä kuopastaan ylös, palata talolle, avata läppäri? Onko pakko olla vahva kun ei yhtään jaksaisi. Jos jäisikin vain joskus tuollaiseen kuoppaan makaamaan, ei nousisi. Hengittäisi ihan hiljaa ja hitaasti, makaisi niin kauan että sammal ja jäkälä kiipeäisivät reittä pitkin vatsalle, lintu tekisi pesän nokittuun silmään, suusta kasvaisi korrentynkä.

KULOTUTTAA

2010-04-13T11:39:00.000-07:00

En ole eläissäni ollut kiinnostunut puutarhanhoidosta enkä tiedä siitä tuon taivaallista. Olen pitänyt elämäntapapuutarhatonttuilijoita ihmisryhmänä, jonka pitäisi hankkia itselleen pikainen sukupuolielämä ja internetyhteys. Vaan ken elää, näkee. Täällä Vares-Kantolassa elää kevään tulon aivan eri tavoin kuin kaupungissa, ja vaikka olen elämäni asunut kaikenlaisissa ekokommuuneissa, en koskaan ole puutarhasaksia käteeni ottanut. Siinä missä ennen tahdoin antaa kaikkien kukkien kukkia ja rehottaa ja pidin esimerkiksi ruohonleikkurin käynnistämistä porvarillisen vieraantumisen initiaatioriittinä, huomaan nyt vapaaehtoisesti suunnittelevani tulevia nokkosta ja ohdaketta vastaan käytäviä torjuntataisteluja. Hedelmätarha on vallattava niiltä takaisin, ja se tapahtuu tänä kesänä! Ei itketty Raatteen tielläkään, ei! Muutenkin olen tullut joko maanpuolustushenkiseksi tai vanhaksi. Ennen minua säälittivät ne yksinäiset, haravanvarressa huojuvat eläkeläiset, joiden elämän ainoa sisältö oli taapertaa lehtikasoja kurittamaan heti ensimmäisten pälvikaljujen ilmestyttyä pihamaalle. Nyt kartanolla vesuri kädessä käyskentely tuntuu varsin luontevalta, ja on muutakin. Jostain kumman syystä Vares-Kantolan puutarhasta tahtoo pitää huolta vaikkei se ole oma, tai ehkä juuri siksi. Ei ole pakkoa eikä painetta, voisi vain antaa olla, ja sen vuoksi onkin mukava tehdä. Koko ajan ulkona tassutellessani koetan miettiä, mitä Eeva nyt haluaisi. Tahtooko, että vanha, laho omenpuu kaadetaan kokonaan vai sahataanko vain irti emäpuusta revennyt ranka? Hetken asiasta neuvoteltuamme tulemme tulokseen, että säästetään mahdollisimman paljon. Sahataan siis haljennut runko irti ja pinotaan muitten talven kurituksesta kärsineitä. Tänä vuonna kaksi omenpuuta, kirsikkapuu, syreeni ja jotkin tunnistamattomat etelänkasvit, joita kutsun tässä perennoiksi, ovat saaneet osumia.
Pihallamyllääjillä on sitä paitsi olemassa oma mediamaailma. En nyt puutu niihin tuhansiin aikakausilehtiin, jotka tursuavat kanankakanlevitysohjeita ja masentavan täydellisiä pihaidyllejä, sillä niitä lukiessa ihminen väsyy ja lannistuu nopeasti. Jostain on kuitenkin syytä tietoa ammentaa. Sellaiset ohjelmat kuin Huvila ja huussi alkavat kummasti kiinnostaa, sillä paljon on sellaista, mistä minulla ei ole hajuakaan. Onneksi täältä löytyy tukevat vuosikerrat Emäntä -lehteä, josta on yllättävä apu melkein missä tahansa elämän pulmatilanteissa. Voiko ruusupuskia ja vadelmapensaita sitoa pakettinarulla? Voi, jos ei välitä siitä, että jänis käy yön aikana kaluamassa narun poikki. Miten päästä eroon myyristä? Ne ovat valloittaneet koko alapihan ja tulevat luultavasti verottamaan tulevaa perunamaatani hävyttömästi. Mieleen tulee vain urbaanilegenda miehestä, joka kuoli taistelussa myyriä vastaan. Ukko oli täyttänyt jyrsijäitten onkalot vedellä ja koki tämän jälkeen johtaa sinne sähköä rikkinäisellä johdolla. Huonosti kävi. Itse pitäisin sivistyneenä vaihtoehtona asiallisia neuvotteluja, joissa irtisanoisin myyrien asumisoikeuden ja ne muuttaisivat naapuriin sopivan irtisanomisajan kuluttua. Vaan ei se hiiriinkään toiminut, ei, joten jokin brutaalimpi lähestymistapa lienee otettava käyttöön.
Kaiken muun hyvän lisäksi puutarhatyö vie ajatukset omasta romaanista. Siellä ollaan tällä hetkellä toukokuisen Jäämeren rannalla, nähdään nälkää eikä mikään kasva. Kuin huomaamatta mieli koettaa siirtää sinne tämän tästä lehdenleskeä ja valkovuokkoa, vaikka oikeammin maisemaan pitäisi istuttaa sellaisia kasveja kuin ruijanesikko ja pohjanvanamo. Kannattaa siis painua muihin maailmoihin, jollei pysty pitämään fiktiivisiä istutusnäppejään erossa. Hyvää viidakkomateriaalia löytyy vaikka kiten. Vesurin kanssa riehuessani mietin aluksi korkeakirjallisesti Joseph Conradin Pimeyden Sydäntä, mutta masennuin siitä niin, etä siirryin ajattelemaan Kiplingin Viidakkokirjaa. Omenapuissa kiipeillessä voi ajatella Tarzania ja intermediaalisesti James Cameronin Avatar. Julio Cortazarin Bestiarion otuksia on hyvä sijoittaa sammalen sekaan lyllertämään. Näitä miettiessä olen sahannut, sitonut, oksinut, raahannut ja pilkkonut. Nyt tekisi mieli kulottaa. Kulottaminenhan on vanha hyvä keino päästä eroon maanpinnan moskasta ja rikastuttaa väsynyttä maaperää. Eikö vain? Sain idean kulottamiseen naapurin risunuotiosta ja aloin muistella Marinmaalle tekemääni matkaa muutama vuosi sitten. Kauneimpia ja lumoavimpia näkyjä ikinä olivat ne tulivirrat, jotka valuivat pitkin mustaa Venäjänmaata kohti junan ikkunoita, joista tuijotimme lumoutuneina vierasta ja vaarallista maisemaa. Kulottaminen on mielessäni siis mystistä, alkukantaista, uudestisynnyttävää. Nämä kaunokirjalliset mielikuvat verkkokalvoillani kangastellen konsultoin asian tiimoilta muutamaakin puutarha-asiantuntijaa. Miten kulottaa? Kuinka tehdä sen turvallisesti? Ja miten niin se pitäisi tehdä syksyllä? Merkillistä kyllä, neuvojen sijasta sain poikkeuksetta saman vastauksen: ”Ei, sinun ei pidä kulottaman.” Kerta kaikkiaan ei, unohda koko juttu. Mieleeni valettiin kauhuskenaarioita palavasta kartanosta ja ikuisesta häpeästä, ehkä jopa soihduista, talikoista ja maanpaosta, kun tuhoaisin palasen suomalaista kulttuurihistoriaa tuikkaamalla sen tuleen. Hyvä on, ajattelin, hieman loukkaantuneena tosin, sillä kulotuskielto tuntuu liittyvän enemmänkin persoonaani kuin aktuaalisiin keliolosuhteisiin. Minun ei siis ilmeisesti ole tarkoitus kulottaman, vaikka mieli tekisi niin vallan vimmatusti.

The Easy Writer

2010-04-12T11:54:00.000-07:00

http://www.youtube.com/watch?v=Nqltvi_zs8c

Sammatin kevät

2010-04-12T11:51:00.000-07:00

Kevät on tullut Sammattiin! Kun lähdin viikko sitten perinteikkäälle pääsiäisturneelle maakuntiin, oli lunta vielä ikkunan alla puolisentoista metriä. Kevätkierrokseen kuului tällä kertaa Rovaniemi (ystävät ja perhe), Tampere (Rönkön Tatuointi), Viljakkala (Pälvin Tanssikoulu), Hämeenlinna (Viulunsoittaja katolla -teatteriesitys), Forssa (I Walk The Linen Suomenkiertueen päätöskonsertti) ja Helsinki (äkkiä pois). Saavuin kotiin Vares-Kantolaan myöhään sunnuntai-iltana ja huomasin seuraavaa: Lumi on melkein sulanut. Rastaat, kiurut, tiaiset ja eräät tunnistamattomat siivekkäät pitävät konserttia lähimetsässä. Ilmassa tuoksuu pihka ja kuloheinä. Aamuyöstä kuului lähipellolta kurkien ja kuovien huutoa. Olen tepastellut kaiken päivää pihalla emännän elkein. Olen moikkaillut naapureita ja ohiajavia autoja kuin kunnon kylähullu ainakin. Tämän lisäksi olen haahuillut hedelmätarhassa puutarhasakset kädessäni ja koettanut muistella, miten omenapuu oksitaan. Tai mitä muistellut, koskaan sellaista tointa harjoittanut. Tartuin aluksi varsin reippaasti toimeen, mutta sitten havaitsin, että harjoittamallani tahdilla puihin jäisi jäljelle pelkkä ranka. Piti hillitä tahtia. Jossain vaiheessa ehdin jo säikähtää, että alapihan kitkerähedelmäinen lahoranka sai saksistani niin tujua troppia että on heittämässä henkensä. Soitto tutulle puutarhurille toi kuitenkin mielenrauhan: ei se kuulemma niin herkästi kuole. Mutta mistä voi Lapin tyttö tuommoisista tietää, ei mistään. Ei meillä päin hetelmät puissa notkuneet. Täällä sen sijaan kasvaa kirsikkaa, omenaa, päärynää ja luumua. Päärynäpuussa tosin on muumiotauti enkä ehtinyt ennen lumien tuloa noudattaa ankaraa ohjetta kerätä saastaiset hedelmät, polttaa ne ja haudata tuhkat metrin syvyyteen. Kaikenlaista sitä oppii täällä etelän yltäkylläisyydessä.

Haukijuttu

2010-03-30T04:32:00.001-07:00

HAUKIJUTTU

Päätin kysyä kolumnitärppiä haukiasiantuntija Piiraiselta. Mies kehotti tietysti kirjoittamaan hauesta. Eväkäs on Piiraisen lempieläin, niin mieluinen, että siitä on syntymäpäiväkakutkin leivottava. Kerran Piiraisella oli haukikaveri laiturin alla. Siitä tuli vähän samanlainen lemmikki kuin vanhanajan kaivohauesta, joka piti veden puhtaana pikkueliöistä ja jonka liikkeitä seurailtiin päiväkseltään. Päätin ottaa neuvosta vaarin ja kirjoittaa haukijutun. Hauella on pitkällinen sijansa suomalaisessa kansaperinteessä. Kaikki muistavat, että Kalevalassa sen leukaluusta tehtiin kantele ja Sammon hakumatkalla nousi jättipulikka merestä matkalaisia vainoamaan. Hauella oli suomalaisessa muinaisuskossa vakaa yhteytensä tuonpuoleiseen. Tietäjät saattoivat hauiksi muuttuneina polskuttaa järven pohjaan ja sitä kautta Tuonelaan. Kaikkein pahin kohtalo kuolleelle oli, ettei päässytkään Manan majoille vaan päätyi ns. hauen suoleen. Se oli tietynlainen tuonpuoleisen hukkatila, ei taivas eikä helvetti vaan jotakin paljon turhanpäiväisempää -pelkkä kuolema.
Mutta tämä nykyhauki, no. Haukihan on kala. Jänkäkoira on niin yleinen saalis ettei keskimittaisia kalamies viitsi edes mainita. Syykin hauen yleisyyteen on ilmeinen. Kuusikymmen- ja seitsemänkymmenluvulla Suomen järviin ja jokiin istutettiin vuosittain 30 miljoonaa vastakuoriutunutta hauenpoikaa. Nykyään istuteaan lähinnä noin sormenmittaista pikkuhaukea. Esox lucius on sitkeä elukka, joka pärjää vähähappisissa suojärvissä ja sietää rehevöitymistä. Sitä paitsi se on kaikkiruokainen ahmatti, kasvaa isoksi ja on siten oivaa kalajuttujen materiaalia. Ainoastaan lohen kanssa pääsee kalamies samalla tavalla levittelemään käsiään ja muhoilemaan partaansa. Ainoastaa muulle petokalakannalle hauesta on harmia. Pikkuhauki ahmii kymmenisen kiloa saaliskalaa kalaa kasvaakseen itse kilon, vanhempi pulikka hotkii kolmisenkymmentä. Haukiasiantuntija Piirainen tiesi kertoa, ettei muikulla ole hauen kanssa aina helppoa.
Hauesta on säilynyt näihin päiviin ainakin yksi kansaperinteen jäänne, tarina vanhasta ja ylivoimaissta suurhauesta, joita kukaan ei saa napattua. Olen viettänyt kesiäni Kuhmon Kalliojoella, jossa sijaitsevaan anhaan sukutilaan liittyy tarina jos toinenkin. Metsässä kulkee tapettu saksalaissotilas ja kalistelee aseitaan. Veräisen pohjassa moikaavat yömyöhällä Iin kirkonkellot. Tarinat ovat olennainen osa siellä olemista, niissä on mäntyharjujen, mustan suonlaidan ja valkeitten erämaahietikoitten henki ja historia, samalla tavalla olemassaoleva kuin rajan pinnassa kyyröttävät mökkien asukkaat. Rakkain tarina kertoo Tappajahauesta. Se on kypsynyt ja kasvanut vuosisatoja suonkitkerässä vedessä ja oppinut lymyilemään niin ettei sitä kukaan kalastaja onnistu narraamaan. Moni on yrittänyt. Sen kolmen metrin mittaisessa varressa on viiltoja, evistä kasvaa levää ja leuasta roikkuu koukkuja kuin partaa. Joskus se kuin piruuttaan lapoo piilostaan uimalaisia piinaamaan. Varsinkin pikkutyttöjen varpaat ja uimahousuitta porskuttavien poikien pippelit ovat sen herkkua. Niitä se napostelee silloin kuin tykkää, ja joskus suren niitä kaikkia varpaattomia pikkutyttöjä, joita niiltä perukoilta on kasvanut. Tietysti säälin myös varomattomia pikkupoikia, mutta heitä arvelen olevan huomattavasti vähemmän -siellä päin osataan pitää simmarit jalassa. Enimmäkseen leväturpa kuitenkin syö pikkukalaa, jota sen leuka kauhoo pohjasta kuin kauhakuormaaja. Joskus alkukesästä se saattaa ponnahtaa nappaamaan juomaan asettuneen peuranvasan. Muun ajan vanha järvihuuhkaja makaa pohjassa mietiskellen menneitä. Joskus se huokaisee niin raskaasti että saa koko järvenpinnan aaltoilemaan.
Minulla ei koskaan ole ollut tarinalle mitään kunnon lopetusta. Hauki ei kuole, se ei ui muille maille vierahille. Kukaan ei koskaan saa sitä narrattua. Se lymyää piilossaan sukupolvesta toiseen, sukupolvesta toiseen lapset juoksevat vedestä Tappajahaukea kiljuen ja ihana kauhunväristys käy selkäpiitä pikin. Nuotiolla illalla pohditaan, kuulosteleeko se nytkin lähikaislikossa ihmisten elämänmenoa ja tuhahtelee. Siinä tulta tuijotellessa ja vanhaa haukea ajatellessa tulee tunne, että tietää olevansa jostakin kotoisin, kantapäästä kasvaa huomaamatta maahan juuri.

Väkisinmakailua

2010-03-25T11:39:00.000-07:00

Viime aikoina on alkanut sapettaa joka kerta kun avaa television. Milloin ollaan karkottamassa kahdeksankymppisiä isoäitejä, milloin on pääministeri saanut hiihtohangilla tai Afrikanmatkallaan jonkin loistoidean ja tölmii sitä sitten julkisesti esittelemään. Maahanmuuttokeskustelussa tunnutaan penäävän nyt ihan tosissaan oikeutta sanoa, että Suomi suomalaisille ja Kalevala pakolliseksi jokaiselle rättipäälle joka koettaa rajan ylitse änkeä. Jotain hyvääkin. Torstaina uutisoitiin televisiossa, että venäläinen ja egyptiläinen mummo saavat jäädä Suomeen. Tulee aina hyvä mieli, kun mummot voittavat. Yleensähän maailmassa on käytäntö se, että kun ryskyy ja rytisee, kärsijiksi joutuvat nimenomaan naiset -niin nuoret kuin vanhatkin. Jotkut lait muuttuvat nopeasti ja noudattelevat kansan oikeustajua. Toiset lait ovat kuin suoraan Stalinin päiväunesta temmattuja -ja näitä lakeja on yhtä mahdotonta muuttaa kuin nostaa lehmää Nevasta. Tällä tarkoitan tietysti seksuaalirikoslakia. Siellä makaa ja mölisee. Tämän tästä lehdissä neuvotaan, kuinka ala-ikäisen joukkoraiskauksesta selviää kuin koira veräjästä. Ilmeisesti tarvitsee vain pysyvän työpaikan, mieluiten poliisivoimissa. Näin ainakin, jos Itä-Suomen hovioikeuteen on luottaminen. Ongelma kyllä tiedostetaan päättäjätasollakin. Oikeusministeri Tuija Brax on todennut, etteivät raiskauslakimme täytä länsimaisen oikeusvaltion kriteerejä. Suomen laki poikkeaa esimerkiksi Ruotsin vastaavasta sikäli, että meillä raiskaus on raiskaus vasta, kun on tapahtunut väkivaltaa. Tajuttoman ihmisen raiskailu ja väkisinmakailu on hyväksikäyttöä, ja rangaistus heti lievempi. Tämän lisäksi on vielä olemassa ns. lievän raiskauksen pykälä, joka toteutuu jollei uhri ole kyllin pontevasti pistänyt hanttiin ja saanut todisteeksi kunnon sotavammoja. Lievä raiskaus tuskin tuntuu uhrista kovin lievältä.
Lapin yliopiston ja Amnesty Internationalin teettämän kyselytutkimuksen mukaan kuusikymmentä prosenttia suomalaisista luottaa vähän jos ollenkaan oikeuslaitoksen toimintaan raiskaustapauksissa. Tuomioita pidetään liian lievinä ja rangaistuksia jaetaan harvakseltaa, arvioivat vastaajat. Tutkimuksen mukaan suomalaiset luulevat, että raiskauksista syytteeseen menneistä tapauksista 60 prosenttia johtaa tuomioon. Todellinen luku on kolmetoista. Se on vähän se.
Osattiin sitä ennenkin. Jos haluaa menettää yöunensa, kannattaa lukea sotahistoriaa. Kirjoitan parhaillani romaania, joka käsittelee saksalaisten vankileirejä Suomessa sekä saksalaisten kanssa suhteen solmineita suomalaisnaisia. Taustatutkimusta tehdessä ei voi välttyä törmäämästä naisiin kohdistuvaan väkivaltaan. Sodan aikana Pohjois-Norjassa puhuttiin yleisesti miehistä, jotka möivät tyttäriään ja vaimojaan saksalaissotilaille kahvia, tupakkaa ja viinaa vastaan. Vastaavaan en ole suomalaislähteissä törmännyt. Tarinat ovat silti karuja, ja täytyy muistaa, että vain harva tapahtuma on dokumentoitu jälkipolville. Rovaniemellä saksalaissotilas murhasi vuonna 1942 talon emännän ja raiskasi ruumiin. Tapaus on jäänyt historiankirjoihin, koska sotilas joutui sotaoikeuteen ja ammuttiin. Sodassa pätevät sodan lait, mutta mitä just ad bellum palvelee seuraava: Historia -lehdessä (16/2009) kirjoitettiin saksalaisten keskitysleireillä ylläpitämästä bordellijärjestelmästä. Arviolta muutama sata naista tarjosi leirillä palveluita, jotak olivat osana erikoista palkitsemisjärjestelmää. Luottovangit ja muut vankeilussaan kunnostautuneet saattoivat saada palkinnoksi vartin vierailun hotelli helpotukseen. Nämä naiset olivat enimmäkseen ennen sotaa tuomittuja rangaistusvankeja, joille keksittiin natsipuolueen taholta käypää tekemistä. Asiasta lukiessa tulee tietysti mieleen itäblokin maista länteen levinnyt pakkoprostituutiojärjestelmä, joka toimii osin Suomessakin. Bosnian sodan yhteydessä on puhuttu raiskausleireistä ja muusta inhasta. Tämä ei tietysti ole maailmanlaajuisesti mitenkään. Tapetaan miehet ja raiskataan naiset -menetelmä on ollut käytössä vuosituhansia. Itse asiassa se saattaa olla maailman vanhin sotastrategia. Sitä ovat harjoittaneet niin amerikkalaiset Vietnamissa, japanilaiset Kiinassa. Venäläiset tullessaan Berliiniin vuonna 1945. Suomalaisista Itä-Karjalassa en sano mitään.
Argentiinassa seksuaalirikollinen saa valita, mennäkö vankilaan vai aloittaako hormoonihoidon, joka kastroi sisäisen libidon. Ongelmana tässä tietysti on se, että rikos nähdään siten, ettei raiskaaja ei kykene hallitsemaan himojaan ja raiskaa siksi. Raiskaus on kuitenkin etupäässä aggressiota. Ruotsissa raiskaus on nimenomaan väkivallanteko, Suomessa siihen suhtaudutaan edelleen seksuaalisena aktina. Milloinhan tässäkin maassa ihan lakitasolla näytettäisiin, että ihmisen koskemattomuus ja itsemääräämisoikeus ovat ihmisoikeuksista oleellisimpia, jopa pyhiä. Ne ovat asioita, jota ei voi lievästi keltään riistää.

HYRYSYSY

2010-03-15T06:19:00.000-07:00

Romaanin kirjoittaminen takkuaa joskus muustakin syystä kuin kirjoituskammosta tai silkasta lahjattomuudesta, joskaan ne eivät kohdallani koskaan ole täysin poissuljettuja syitä. Niin sanotut ulkoiset olosuhteet saattavat käydä, jolleivat ankariksi niin kimuranteiksi. Niukautin päkiäni tuossa parisen viikkoa sitten. Tämän jälkeen maalla-asuminen on muuttunut huomattavasti hankalammaksi, semminkin kun lunta on tullut jopa minun makuuni paljonlaisesti ja kaikenlaista ulkopuuhaa riittäisi. Tilannetta ei ole helpottanut sanottavasti se, että samaan aikaan hajosi auto (jonka yksinhuoltaja nykyään olen), pesukone ja televisio. Juuri tällaisissa tilanteissa ei jaksaisi olla laisinkaan aikuinen. Tekisi mieli tuikata perheauto palamaan, työntää se rotkoon ja vihellellä. Sitten vain tehdä päätös, ettei koskaan enää pese vaatteitaan vaan ostaa aina uusia. Mutta milläs voimilla sen auton rotkoon työntäisi? Siinä se sitten pihalla savuttaisi ja sitä itkisi, kunnes linkuttaisi takaisin kartanoon haisemaan likaisessa pyjamassaan ja seinähirttä tuijottamaan. Sen siitä porvarillisesta elämäntyylistä saa: kun on materiaa, tulee mukana vaivaa ja vastuuta. Nyrkkipyykillä pärjää kuitenkin pitkälle ja televisiotta eläminenhän on monen tositaiteilijan elinehto. Jo tuon viihdesilmän avaaminen tarkoittaa monen viisaan puheissa samaa kuin taiteellisten lahjojen puolittumista, eikä minulla viime aikoina niistä lahjoistani muutenkaan ole ollut kovin korkeaa käsitystä. Eli hyvä niin. Jalattomuus aiheuttaa syrjäseudulla asuvalle yllättäviä ongelmia: Miten palauttaa kirjat kirjastoon naapurikuntaan? Miten hoitaa kymmenien kirjalaatikoitten muutto kaupungista tai kolata pihalta lumet? Kuka kiipeää katolle lumia tiputtamaan? En minä ainakaan.
Ja sitten on vielä tuo häkämobiili tuolla ulkona luontoa pilaamassa. En olisi koskaan uskonut omistavani autoa. Olen aina ollut sitä mieltä, että ilman hyrysysyä pärjää perukassa kuin perukassa ja muu on vellihousujen puhetta. Ehkäpä pärjääkin, mutta hankalaksi se käy. Yksinäinen suksi ei paljoa luista ja pyöräkin on vielä talviteloilla. Auto saatiin viime viikolla korjaamolle Tattarisuolle. Sitä ennen konsultoin kaikki lähipiirin autoihmiset ja näännytin jokaisen vastaantulijan jaarituksillani jakohihnoista ja vilkkuvista hätävaloista. Jos joku tuntemani ihminen on ennen tätä kuvitellut minua päteväksi mobiiliajan osaajaksi, ei sitä enää tee. On masentavaa olla niin kerta kaikkisen tietämätön, ja myöntää, että tämä tietämättömyys johtuu osittain vastenmielisyydestä autoilua kohtaan. Poissa silmistä ja poissa mielestä mutta takapenkille on aina hyvä rojahtaa, jos kyytiä tarjotaan. No, lopulta löytyi ei-merkkikorjaamo, joka suostui auton katsomaan. Tuttavantuttava mainosti liikettä halvaksi ja luotettavaksi. Vein auton paikalle ja istuin tuntikausia odottamassa ennen kuin omistaja saapui kanssani. Esitin käsittääkseni tiukan ja pätevänoloisen kysymyksen, paljonko maksaa ja kauan kestää. Ulkomaita rupatteleva mies ei osannut sanoa tähän mitään, naureskeli vain. Lähdin paikalta epätietoisena siitä, mitä tuleman pitää. Parin päivän kuluttua tuli soitto. Korjauksen hinta on tällä hetkellä oli humpsahtanut viiteen sataan. Jakohihnasta emme edelleenkään saaneet sen kummempaa selvyyttä. Sen sijaan joitakin varaosia on tilattava kaikenlaista vipstaakia vaihdettava -hämmästyttävää on, että sana vipstaaki kuuluu korjaajien sanavarastoon mutta mikään oikealta autonosalta kuulostava ei. Surulliseen sävyyn minulle on ilmoitettu, että: ”Auto on hyvin väsynyt”. Sillä mennään, saas nähdä paljon remontti lopulta maksaa. Auto on hyvin väsynyt, mutta niin on omistajakin.

Mahdolliset maailmat

2010-02-22T06:52:00.000-08:00

Maanantain aloitti niskakipu ja turhautuneisuus. Kirjoitus ei luistanut, taas piti palata siihen ja siihen vaiheeseen Lapin sotaa, tarkistaa tuhat yksityiskohtaa, jotka muuttuivat tarkoituksettomiksi sitä mukaa kun selvisivät. Romaanini Kätilön muistelmat käsittelee saksalaisen mukaan lähtenyttä suomalaisnaista ja saksalaisten vankileirejä. Tietoa on yllättävän vaikea saada, vaikka Lapin sodasta onkin kirjoitettu varsin riittävä määrä kirjoja. Saksalaisten vankileirit Suomessa ja raja-alueilla on sen sijaan melko tutkimaton aihe. Yksi hyvä yleisesitys on Lars Westerlundin Saksan vankileirit Suomessa ja raja-alueilla 1941-1944 ( Tammi, 2008) Norjassa aihetta on tutkittu paljon enemmän, ja näihin lähteisiinkin on tukeuduttava ja pienen kirjailijan norjaa takellettava, sillä saksalaisten leirit Pohjois-Suomessa olivat osa kenttäleirijärjestelmää, johon kuului leirejä myös Varangissa jne. Ei noista asioista kirjoittamisen vaikeus silti liity tiedonvajeeseen, etsivä löytää. Syynä vaikeuteen on tuska ja ahdistus, joka syntyy maailman epäoikeudenmukaisuudesta ja julmuudesta lukiessa. Sitä pahoinvointia ei soisi lukijoilleen eteenpäin siirtävänsä, ei ainakaan sellaisella verikauhalla ja päälärillä kuin se siitä kirjoittavaan sammoituu. Tämä minun Sammatin maailmani ja vuoden 1945 Jäämeren ranta ovat ne todellisuudet joissa kaikista mahdollisista todellisuuksista tällä hetkellä elän. Joskus auttaa, kun
Menin kirjastoon ja koetin nähdä ulos ruutua pidemmälle ja romaaniin seuraavaa lausetta kauemmas. Lunta sakkasi ikkunaan vakaasuoraan ja romaanin pisteenjälkeinen todellisuus tuntui valkoiselta, käsittämättömältä autiudelta. Giordano Bruno, jota pidetään joskus vapaan ajattelun isänä, poltettiin roviolla vuonna 1600. Bruno sai kärsiä kerettiläisestä ajatuksestaan, että maailmankaikkeus on ääretön. Inkvisitio ei välittänyt Brunon todistuksesta, jonka mukaan hän ei koskaan ollut kirjoittanut mitään merkittävää eikä täten tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt perua.
Mietin väittämää: Tehtyä ei saa tekemättömäksi ja sitä, onko se mahdollinen kaikissa mahdollisissa maailmoissa. Tässä minun Sammatin maailmassani se on ainakin tosi. Joskus heikkona hetkenäni unohdan olevani Jäämeren jumala ja vielä todempi on väittämä: Ajateltua ei saa tekemättömäksi. Aina kun mieli keksii uuden kauheuden Jäämerelle vuoteen 1945, siitä tulee jo totta romaanissa.
Onneksi on kirjasto ja kirjastossa tuhat kirjaa. Piikkimatolla maatessa voi antaa periksi yhdelle mahdolliselle maailmalle. Veijo Meren runoja lukiessa mieli tasoittuu, oma maailma hiipuu taka-alalle, niskakipukin lakkaa:

”Tuoli istuu, pöytä seisoo, sänky makaa.
Ikkuna on halpaa seinää,
se neliöi pyöreän maailman.

Kirjan sivuille mahtuu
kolme metriä kirjoitusta,
pieneen romaaniin viisi sataa.
Kävelen sen matkan
kuudessa minuutissa
mielessä kaikki.”

2010-02-18T06:31:00.000-08:00

Valkoinen maanantai

2010-02-18T05:50:00.000-08:00

Herätessä säikähdin. Jotakin outoa oli tekeillä. Ensin luulin, että kyseessä oli ääni. Sitten ymmärsin kuuntelevani hiljaisuutta. Lumi on saartanut Vares-Kantolan niin, ettei autojen melu kantaudu alhaalta tieltä. Tuuli ei ulvo eivätkä tähdet tipahtele taivaasta, seinät eivät sähise. Hieman surullisena ymmärsin, että ainoa hengitys tässä valtavassa talossa kuuluu minulle.
Tassuttelin keittiöön ja sain päivän ensimmäiset sähköiskut jääkaapin ovesta, vesihanasta ja pistorasiasta. Jostain syystä Eeva on ottanut tavakseen tervehtää minua aamuisin näin. Sähkönepparit sattuvat, mutta saavat aikaan se, että teepannu tulee laitettua tulelle ja verhot vedettyä ikkunoista. Ja kelpaakin katsella pihalle. Joka puolella on valkoista eikä saunapolulla ole sitten viime pyryn liikkunut kenkään. Viime viikolla siellä liikkui työmiesten keralla jokin suuri eläin -tätä Börsta kävi reippaasti nimittämään ilvekseksi ja nimesikin sen Dannyksi. Itse naureskelin pihapiiriin tuppaavalle ilvekselle halveksivasta, kunnes Suomen Luonnosta lukaisin artikkelin, jossa kerrottiin ilveshavainnoista juuri näillä kulmin. Hyvä on sitten, voi ollakin.
Tänään ei näkynyt jälkiä, ei edes viherpeippoparvea. Niitä on hellitty lyhtein ja lintulaudoin, vaan onko kelvannut? Ei ole, ei enää muutamaan viikkoon. Innostuin piirtämään tinteistä sarjakuvaakin. Sen nimeksi tuli Järkipeippo, tuo lintulautojemme nahkea tukari. Pidin itseäni hauskana ja ideaa hyvänä, olisivathan linnut pihapiirissä koko talven. Vaan nyt ne ovat kadonneet, hallako sitten lie vei. Olen vienyt pihalle houkuttimeksi talipalloja ja jotakin erikoissekoitusta, johon kauppias vakuutti lintujen hullaantuvan. Niin tai näin, jatkan tarkkailua, sillä kirjoitusestoista kärsivälle kirjailijalle ei tee hyvää tuijottaa liikaa päänsä sisään. Kannattaa katsella ulos. Vaarana on, että sielläkin odottava valkeus muuttuu autiudeksi, jota päänsisäiset aatokset käyvät kansoittamaan ajatuksenmentävää kinosta ja luovuuden umpihankea. Surulliseksi tyhjyys piirtyy tietysti etenkin silloin, kun sitä tarkastelee yksin.

Oi Yleisradio, osa I

2010-02-07T23:33:00.000-08:00

Oi Yleisradio. En oikein ymmärrä niitä kulttuurialan ihmisiä, joitten mielestä television katsominen on osoitus pitkälle kehittyneestä degeneraatiosta ta älyllisestä vajavaisuudesta. Televisiokanavien päättäjät sen sijaan saattavat edustaa jonkinlaista vaikeasti määriteltyä Yleisradion viime joulukuussa lanseeraama ostokielto dokumenteille ja lyhytelokuville täyttää edellä mainitut rodullisen heikentymisen tunnusmerkit, samoin kaupallisten kanavien jatkuva YLE:n toiminnan haittaaminen ja yhteistyöstä kieltäytyminen.
Tietysti kirjailijan pitää väittää katsovansa TV:stä lähinnä asiaohjelmia ja dokumentteja. Jossain seurassa voi mainita sellaiset viihdykkeet kuin Naisia kaupungilla ja brittiläinen Toimisto, mutta sitä ei saa myöntää, että liikkuvan kuvan lumovoima olisi jokseenkin ylivoimaista melkein mihin tahansa muuhun toimintoon verrattuna. Täällä Sammatissa helvetinkone siirrettiin juuri pois kirjastosta, sillä se napsahti kummasti päälle aina illan viihdekimaran alkaessa ja keskeytti romaanikirjailun. Nyt se tönöttää yläkerran etukammarissa mahdollisimman hankalassa asennossa. Olen luvannut itselleni, että TV saa olla auki niin kauan kun puntti tai takapuoli nousee lattiasta. Tätä iloa toteutin lauantaiehtoona lattialla kontaten ja takaraajojani ilmaan nostellen. Televisiosta tuli lotto. Ja kylläpä se oudolta näyttikin ja kylläpä alkoi perusturvallisuus rakoilla. Miksei lotto ole enää lotto, vakavahenkinen arpajainen, kansakunnan pyhä saunanjälkeinen rituaali? Tahdon tuntea haikean virkahien ja rylkreemin tuoksahduksen, kun virallisen silmä vaanii urheasti pyhää toimitusta, tahdon tuntea separaatioahdistuksen kourivan nivusiani, kun yhtä onnekasta kansanjäsentä hilataan vinssillä taloudellisen ja sosiaalisen arvoasteikon huipulle - Raha-automaattiyhdistyksen siivin me yksi kerrallamme poistumme herrain kirkkauteen. Vaan ei. Nykyään lotossa seikkailee humoreski ja arvovallaltaan epäkesko Jokerimies, numeroita luettelee luihun oloinen hiippari, josta ei tiedä että kenen puolella se on ja puhuuko se ennen kaikkea edes totta. Ei köyhän haave kuulkaa ole mitään leikkipeliä. Alkoi oikein sapettaa siinä samalla kun hikiset tassut tarrautuivat karvalankamattoon ja lainakoira nylkytti ja astui pontevasti jokaista tukiraajaa vuoronperään. Eikä edes tullut pottia.
Yleisradion tehtävä on toimia kansakunnan muistina, ja välittää tarinoita siitä lumetodellisuudesta, jonka edelleen voimme mieltää Suomeksi ja suomalaisuudeksi. Ihan totta, kyllä sellainen tehtävä vielä on olemassa. Siksi Ylen ohjelmia pitäisi pystyä katsomaan etenkin ulkomailla, sillä siellä tuota kansakunnan kuvitteellista turvasilmää kaipaa eniten. Vietimme Börstan kanssa marraskuun Sloveniassa, Novo Mestossa. Siellä katsoin Ylen Areenalta mm. paraolympialaisia ja sienikoulua sekä sitä puoltatoista jaksoa Reinikaista, jonka interneetti suostui välittämään. Näistä YLE:lle kumminkin kerran kiitos ja hei, varsinkin sienikoulu pelasti pahimmalta koti-ikävältä. Joku voisi tietysti kysyä, eikö Sloveniassa riittänyt koettavaa. Kyllä riitti. Autolla ajettiin rallia lumisessa metsässä, oli tarjolla luolakiipeilyä ja bosnialaista pomppuheviä paikallisessa baarissa. Kokemisen ja tarkkailun väliseen dilemmaan en tällä kertaa puutu sen syvemmin. Sanonpahan vain, että Slovenian päivä on lyhyt ja sikainfluenssa kurjaa sairastaa missä vain. Ja marraskuu nyt on marraskuu vaikka voissa paistaisi.

Naapuriapua

2010-02-01T23:59:00.000-08:00

Aina ei kirjailijakaan kaikkea osaa. Sellaisia asioita kohdallani ovat englantilaisen purkinavaajan käyttö ja rallipelien pelaaminen, mutta jos jostain olen pitänyt kiinni, niin Lapista ollaan eikä pakkasta säikytä. Minua on aina kummastuttanut tapa, millä eteläinen Suomi sekoaa lumentulosta. Ikään kuin se joka ikinen vuosi tulisi yhtä suurena yllätyksenä. Uutisissa väläytellään kauhukuvia erilaisista poikkeusoloista. Tänä vuonna on turvauduttu pakolaisten apuun lumen luonnissa ja armeijan kutsumista harkitaan. Vaan myöntää täytyy, ettei ilo ole ylimmillään, kun itse joutuu lumen saartamaksi. Ja kun se auto on kinoksessa niin siellä se pysyy (kts. edellinen merkintä). Odottamaton onni kohtasi tiistaina , kun remonttimiehet vetivät auton hangesta suitsait sukkelaan ja naapurin setä aurasi pihan. Kiitos! Tässä kohtaa mainittakaoon, että arvostan naapuriapua nykyään hyvin korkealle. Ei se niin itsestään selvää ole. Osataan täällä kuitenkin elää, sano. Kylille voi yrittää, vaikka lunta tuppaisikin sisään korvista ja sieraimista eikä kukaan ole ambulanssia hälyttämässä vaikka varpaita palelee. Toisin on toisaalla. Asuin joitakin vuosia sitten Englannissa. Siellä lumentulo sai kokonaisen kansakunnan kaaokseen ja poikkeustilaan ja ihmiset hamstrasivat säilykkeitä maailmanlopun pelossaan. Ei ollut naapuriapukaan samanlaista kuin Sammatissa. Naapurin pennut heittivät kivellä ikkunaan ja yrittivät sytyttää asunnon oven alta tuleen kun uskaltautui oman ulko-oveensa avainta penäämään. Minä ja Pihtiputaan mummo, tuo aulis hengenheimolaiseni, olemme sitä mieltä että ovet säppiin ja laput silmille. Kotoaan kenenkään kannata mihkään lähteä.

KATTO HALKEAA

2010-02-01T13:18:00.000-08:00

Kolmisen viikkoa sitten halkesi salongin katto. Tai oikeammin, hirsien alle pingotettu ja koristekuvioitu pahvi tuli rytisten alas. Lueskelin sattumalta parastaikaa silminnäkijöiden kertomuksia Siperian Tunguskaan vuonna 1908 iskeytyneestä meteoriitista (lisää mm. http://www.astronetti.com/astro/tunguska.htm ):

"Lentävä tähti tulisen hännän kera; sen häntä katosi ilmaan."
Salongin katon repeäminen tuntuu kirjailijasta helposti jotenkin merkitykselliseltä. Ei siksi, että olisi pelkoa talon sortumisesta ja pakkasen armoille joutumisesta -ainoa todellinen huolenaihe koitui muutamasta peilistä ja kristallikruunun alas saamisesta. Sitä vain on tottunut työssään merkityksellistämään tapahtumia ja samaa piperrystä tulee helposti toimittaneeksi tosielämässäänkin. Keksittiinpä siinä allegoriaa yhteiskunnan kahtiajaosta ja kaikenlaisista päidenylisistä repeytymisistä, joita muisteltiin jo Raamatun Tuomaan ilmestyksissä ja Kalevelassakin. Ihan liikuttui omasta viisaudestaan. Myöhemmin olo on ollut vähemmän kirjallinen. Katon repeäminen on näes kurjaa eritoten siitä syystä, että em. katon korjaamisesta aiheutuu kaikenlaista hässäkkää. Se sotkee sellaisen päivärytminkin, jota ei aiemmin oikeastaan ole päivärytmiksi mieltänyt.
Palailin maanantaina lumipyryssä Sammattiin. Olin hakenut itselleni seuraksi lainakoiran Kontulasta, sillä Börsta ja Nuuli ovat pidempiaikaisella komennuksella pääkaupunkiseudulla ja aina on mukavampaa, jos talossa hengittelee yhden sijasta kaksi elävää olentoa (Eevan haamua ei lasketa, koska se on astraaliolento eikä hengitä). Ihan kuin kohtaloa ivatakseni ehdin matkalla mietiskellä, miten mukavaa kotiinpaluu on sen jälkeen, kun on viettänyt villiä elämää päivätolkulla ja ajellut holtittomasti taksolla ympäri Helsingin yötä. Sellaisen jälkeen käpertyy mieluusti takkatulen ääreen kirjaston sohvalle romaanin pariin. Mutta kas, perillä minua odotti monta iloista yllätystä. Lunta oli satanut sen puolisen metriä, mutta sitä olin osannut odottaa. Jätin auton alas kolatakseni tien auki pihalle ja viedäkseni koiran sisään. Talolla huomasin, että remonttimiehet olivat sopimuksen mukaan saapuneet salongin kattoa korjaamaan (kiitos ja kunnia heille!). Ovet oli huolellisesti lukittu -myös se ovi, mihin minulla ei ole avainta. Sain tietenkin aikaan yleishälytyksen ja vain nuoruusperäisten kavalien murtomiehentaitojeni ansioista pääsin sisään ikkunoita rikkomatta (Noh, ehkä hieman liioittelen, mutta en tahtoisi totta totisesti soittaa turvamiehille enää kertaakaan, varsinkaan, kun suoritin edellä mainitun manööverin heti ensimmäisenä iltanani). Laskin koiran sisälle ja lähdin itse kolaamaan auki talolle johtavaa tietä. Siinä vierähtikin tovi, sillä lunta oli tullut reippaat puolisen metriä. Olin aluksi ajatellut jättää auton portin viereen alaparkkiin, mutta jostain syystä sain päähäni, että hyvä onneni ikään kuin jatkuisi ja kannattaisi yrittää autoa pihalle saakka. Lähdin siis optimistisesti sutimaan perheautoa sysipimeään ylämäkeen, ja kiveenhän se meni. Ja siinä pysyy. Jos jotakin positiivista haluaa löytää tilanteesta, niin onnekasta on, etten ajanut lainakoira Lulun päälle peruuttaessani -se oli nimittäin päässyt sisältä ja rientänyt renkaan taakse häntää heiluttamaan, ja mäyräkoiraa on taustapeilistä lumipyryssä hankalampi havaita. Siitä olisi sitten varmaan tunnelma lopullisesti mennyt pilalle. Vaan ei, tuossa se elävä makkara hinkkaa takapuoltaan vastapestyyn mattoon ja vikisee tyytyväisenä. Yritettyäni kolme tuntia irrottaa autoa lumesta luovutin ja päätin antautua remonttimiesten hilpeyden kohteeksi seuraavana aamuna. Jokaisen ihmisen pitäisi muuten kerran elämässään yrittää murtautua taloonsa hälytysten huutaessa korvissa ja irrottaa autoa hangesta lumipyryssä. Ei sen takia, että se kasvattaisi, vaan sen takia, että minä jouduin tekemään niin maanantaina ja joku roti ja oikeus tässäkin maailmassa.
Tosin hätä ei edelleenkään ole tämän näköinen. Koira on elossa ja sisällä lämpötila on selvästi plussan puolella. Nyt jos koskaan laittaisin tulet kirjaston kakluuniin ja joisin kuumaa rommia. Harmi vain, että kirjaston ovikin taitaa olla lukittu.

PROSAK -LÄÄKETTÄ KAAMOSMASENNUKSEEN

2010-01-18T07:58:00.000-08:00

Sammatistakin täytyy joskus lähteä Isolle Kylälle eli Helsinkiin. Prosak -proosaklubit Dubrovnikissa ovat joka kuun kolmas tiistai juuri tällainen syy. Täytyy tunnustaa, että kirjoituksessani on hienoinen mainostuksen maku, sillä itsekin olen klubeja järkännyt. Mutta miksei? Ihmisten pitäisi kerta kaikkiaan lukea toisilleen enemmän ääneen, ei tarvitsisi Nykäsen Matin meille parisuhdeoppaita kirjoitella. Idea proosaklubeihin tulee Saksasta. Kävimme herra Incogniton kanssa Makkaramaassa kiertueella syksyllä 2008 esittelemässä Tütenbierromania (jonka erinomaisuudesta ainoastaan Playboyn lukijat saivat vihiä, siellä kun oli tiettävästi ainoa arvostelu ko. teoksesta). Saksalaiset suhtautuvat Lesungeihinsa kuin mitä parhaimpiin viihdetapahtumiin. Se onkin oikein! Incognitoa, tuota Saksassa melko tuntematonta kirjailijaa kuulemaan kokoontui marraskuiseen Berliiniin vähintään satakunta ihmistä. Meilläkin Suomessa alku on hyvä, vaikka vastaavaa traditiota ei olekaan päässyt syntymään. Sivistyksen suuren projektin puitteissa on suhtauduttu erityisen vakavasti siihen, että kaikki seitsemän veljestä oppivat lukemaan -ääneenlukua on harrastettu vain lapsille ja vajaamielisille, ja Suomessa ääneenlukuperinne kytkeytyykin vahvimmin lestadiolaisten lukupiireihin pohjoisessa. Useimmille on aikuisiällä jäänyt kokematta se lastenkamarinkaltainen mielihyvä, joka syntyy siitä, että joku hyvää hyvyyttään istahtaa alas ja antaa tarinan tulla. Ja hellanlettas, jos jännittää, voi Dubrovnikissa samalla lutkuttaa oluttuopistaan turvajuomaa ja pitää vierustoveria tassusta. Siitä ei meno talvisena tiistaina paljoa parane. Tähän mennessä Prosakissa ovat esiintyneet mm. Rosa Liksom KOM-tatterin säestyksellä, Kari Hotakainen, ihana Tuuve Aro, Monika Fagerholm ja Mikko Rimminen. Klubeja on pääosin juontanut Anna Tulusto ja musiikista ovat vastanneet mm. DJ DoubleTrouble ja ihmisen kuukävelyn 40-vuotisjuhlissa esiintynyt tähtitieteilijöiden orkesteri Parallel Universe.
Tämän talven Prosak -klubit avaavat 19.01. komeasti Kjell Westö ja Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon 2009 voittanut Leena Parkkinen. Helmikuun kolmas tiistai jatkavat Jari Tervo ja Hanna Hauru. Muita nimiä ovat mm. Anja Snellmann, Gerry Birgit Ilvesheimo, Tuomas Kyrö, Essi Kummu ja Juhani Känkänen. Ensi syksynä Prosakissa on luvassa muun muassa saksalaisia nykykirjailijoita.

PROSAK keväällä 2010:
( http://www.hs.fi/kulttuuri/artikkeli/Kjell+West%C3%B6+avaa+kev%C3%A4%C3%A4n+Prosak-klubit/1135251987618 )
( www.prosak.fi )
MUUTA : YLE:sta tulee iltaisin hyvää kuunnelmaa. Mahdollistaa ääneenluvusta nautiskelun maanlaajuisesti. Nämä löytyvät netistä:

Kari Hotakainen: Ihmisen osa, osa I ( http://areena.yle.fi/ohjelma/Ihmisen+osa )
Tuomas Kyrö: Punajuuri ( http://areena.yle.fi/audio/621185 )

Metsittymisen hukattu (mutta jalo) taito

2010-01-08T11:37:00.000-08:00

Ei oo heleppoo kirjailijalla, sanoi muuan runoilija taannoin. Jaa ei vai? Aina pitäsi kuulemma olla jonakin, ihmisenä vähintään. Useimmiten juuri se ihmisenä oleminen luonnistuu jo aamupäivästä sen verran surkeasti, että tuntuu viisaimmalta laahustaa pirtistä kammariin ja käydä vallan ketaralleen miettimään tekosiaan tai tekemättä jättämisiään. Jos siitä iltapäivästä sitten tokenee, voi varovaisesti salin läpi koettaa luikkia kohti kirjastoa ja siellä odottavaa kannettavaa. Työt jäävät silti helposti tekemättä, sillä konetta ei tietenkään uskalla avata. Sähköpostissa -mikäli netin saa toimimaan -on luultavasti kasa vastaamattomia viestejä ja petettyjä lupauksia. En ole taipuvainen myötäilemään. Kyllä elämä on keskimääräistä mukavampaa silloin, kun on paikka jossa elellä näennäisen kaukana Helsingin Sanomien nettikeskusteluiden muukalaisvihaa tihkuvasta maailmasta.
Vares-Kantola, jossa asumme erään runoilija Grimmisen keralla, on siirretty paikalle edesmenneen kirjailija Eeva Joenpellon toimesta vuonna 1979. Pihapiiriin sisältyvät Joenpellon synnyinkoti, aitta, liiteri ja kertalämmitteinen sauna. Se tarkoittaa sitä, ettei sauna ole aivan savusauna, mutta häkälöylyt heitetään kuitenkin. Venäjällä saunaa kutsutaan tiettävästi nimellä bielaja banja, valkoinen sauna. Kiukaan malli on juurevasti AK-47. Tilaa itse kartanossa riittää kahdelle taiteilijalle ja vaihtelevalle eläinmäärälle riittämiin: pelkästään keskikerroksessa käytössä on kolme makuuhuonetta, valtava pirtti, sali ja ns. ryssänsalonki, joka toiminee kabinettina silloin, kun valtakunnan kohtalosta päätetään. Ainoa negatiivinen puoli, jonka talosta saattaa löytyä, on varsin laaja ja siekailematon hiirikanta.
Pääperiaate täällä asuville ja vieraileville on se, että länsisiivessä murjotetaan ja kirjastossa ollaan ihmisiksi. Puolen päivän jälkeen voi isäntäväkeä alkaa vaivihkaa herätellä, jos eivät itse ymmärrä jalkautua. Tällä hetkellä tunnelma on varsin hilpeä. Runoilija ja 18-vuotias kissa Nuuli ravaavat edestakaisin pirtistä salonkiin johtavaa käytävää, kyseessä lienee jonkinlainen leikki. Pakkasta on -22 astetta, mutta sepäs ei haittaa, kun kirjaston kakluunissa palaa tuli ja uusi öljypannu puksuttaa lämpöä kaikkiin asuttuina oleviin huoneisiin. Joulun alla oli vaikeampaa, kun vedentulo lakkasi yli viikoksi. Putkimiehet kyllä saapuivat armeliaasti kuuden aikaan aamulla jouluaattona, mutta kaivon löytäminen kesti sen nelisen tuntia lumen alta (alkuperäinen epäilykseni, että kaivo sijaitsee portin luona, ei saanut vastakaikua). Vasta, kun kaivo oli melkoisen uurastuksen jälkeen löytynyt portin pielestä, päästiin toteamaan, että kaivon painekytkin on kelvottomassa tilassa. Joulu menikin sitten tiskivesiä sulatellessa, polkua ulkovessaan tamppaillessa. Seitsemän ihmisen kestitseminen ilman juoksevaa vettä on yllättävän haastavaa. Toinen asia olisi mökillä, jossa hete tai käyttökelpinen kaivo sijaitsee pihapiirissä. Onneksi Sammatin kunnantalon seinästä töröttää sentään vesihana, josta saattaa tonkkansa täyttämän.
Sitä paitsi onhan kirjallisuus. On muutama teos, joiden lukeminen auttaa kaupunkilaisen orientaatio-ongelmaan kummasti. Anton Tsehovin Sahalinia (WSOY, 1972)lukemalla saa perspektiiviä mieliharmeihinsa ja ymmärtää, ettei hätä todellakaan ole tämän näköinen. Ei, kyllä hätä näyttää enemmänkin novosibirskiläiseltä pajarilta, joka on jäätynyt takamuksestaan hankeen kaksi kesää sitten. Olemassaolon taistelua tuskin saa parhaalla tahdollakaan aikaiseksi lämpöisässä ja hyvinvarustellussa kodissa, jossa autoakin lellitään pihalla sijaitsevalla lohkolämmittimen etäpesäkkeellä eli sähköfyrgelillä, kten runoilija sitä nimittää. Sitä paitsi, kuten mielelläni teen kaikille tiettäväksi, olen kotoisin Lapista. Olen täten tottunut taistelemaan kaikenlaisia hyytäviä luonnonvoimia vastaan ja taistelemaan tieni ääriolosuhteissa niin lähikauppaan kuin Pub Pistoonkin. Minulle maalla asuminen on siten yksi pieni snäksi, mutta se toinen täällä majaileva kirjailija, se josta käytän tästä lähtien nimeä Brenkku tai herra Incognito, potee eksistentiaalista ahdistusta koska Radio Helsinki ei soi taajuuksilla.

KETTU TERVEHTII!

2010-01-03T07:18:00.000-08:00

Elämäni ensimmäisen blogin ensimmäinen merkintä alkaa uudenvuodenlupauksilla:

Lupaukset:
1. Alan pitää tätä Sammatin Kettu -blogia vähintään kerran viikossa.
2. Saatan seuraavan romaanini ”Kätilön muistelmat” julkaisukuntoon.
3. Räyhään vähemmän enkä ainakaan säikyille ihmisille.
4. Lopetan tupakanpolton.

Blogin pitäminen on minulle uutta, enkä aiemmin ole nähnyt sitä itselleni mitenkään mielekkäänä julkaisukanavana. Sen asema sosiaalisen median kentässä on minunlaiselleni vanhakantaiselle yksityisyydestään tarkalle, joskin lausunnoissaan leväperäiselle puolijulkimolle kauhistus. Puolijulkimolla tarkoitan, että tekemäni työ on julkista mutta siihen liittyvä henkilökohtainen julkisuus verrattaen vähäistä. Mieleni blogien suhteen muuttui, kun sain stipendin WSOY:n kirjallisuussäätiön hallinnoimaan Eeva Joenpellon kirjailijakotiin syyskuussa 2009. Heräsi ajatus jakaa kokemuksia tästä hienosta, Vaativan Pitkän Proosan kirjoittajille tarkoitetusta residenssistä -se, mitä edellä mainittu VPP mahtaa sisällään pitää, ei onnekseni liene tarkemmin sopimusehdoissa määriteltyä.
Blogissa käsiteltävät aiheet liikkuvat oletettavasti kirjallisuuden ja muun kulttuurin piirissä. Samalla tallennan muistiin seuraavan romaanini vaiheita mutta myös otteita (videopätkiä ja sarjakuvia) vanhemmista töistäni sekä pidän yllä pienimuotoista talopäiväkirjaa. Onnea sille tielle sitten vain!