Mummoa katsomassa

Viime aikoina on taas kauhisteltu vanhusten huonoa kohtelua. Lööppien mukaan mummot kuolevat nälkään vanhainkodeissa. Olen aina ollut ylpeä siitä, ettei meidän suvussa tuupata mummoja ja pappoja vanhainkotiin, vaan asiat hoidetaan perinteikkäämmin eli kolme sukupolvea ahtautuu saman katon alle kinastelemaan. Kun pappa aikanaan halvaantui, olin minä pappaa hoitamassa muutaman kesän. Muut kaverit ravasivat rokkifestareilla, me ompelimme papan kanssa niittejä nahkatakkiini ja kuuntelimme Lamaa ja Olavi Virtaa vuorotellen. Pappa oli tuolloin monasti pahapäinen ja minua kiukutti, kun en päässyt maailmalle resuamaan. Aamuisin joimme teet ja sumpit ja keskustelimme pihan kiukkuisesta oravasta, joka jahtaa pikkulintuja laudalla. Papan kunnia-asia oli se, että linnut pysyivät piharuokinnassa ympäri vuoden.
Nyt ajatellen nuo kesät olivat korvaamattomia. Sain kuulla papan nuoruudesta ja sota-ajoista. Ilman pappani ja mummoni kertomuksia olisin tuskin tullut kirjoittaneeksi uusinta romaaniani, joka sijoittuu Jatkostaan ja Lapin sotaan. Kun pappa kuoli, sain perinnöksi pelikortit ja kärpäslätkän, kun pyysin. Taloa en halunnut ja tuskin olisivat antaneetkaan. Parempiakin ottajia oli. Viime kuukausina papan luona asuivat eno perheineen ja pitivät huolen papasta. Paras perintö oli kuitenkin kertomaperinne.
Seuraavaksi taitaa olla menossa minulta mummo. Kun mummo joutui sairaalaan, läksin kovalla kiireellä kohti pohjoista. Jäivät kirjat signeeraamatta. Kalevala-kotiin oli mummon laitettu. Eikä siellä vaikuttanut siltä, että nälkään tapettaisiin. Ongelma vain on siinä, että jonot ovat kovat eikä mummolle vakituista huonetta. Kovin oli pieni ja hento mummon käsi. Sellainen linnunsiipi, ihan läpikuultava. Johan tässä on tallattu, lohdutti mummo kun alkoi itkettää. Maa vetää puoleensa. Jatusteltiin mummon kanssa puolitoista tuntia. Sinä aikana käytiin läpi uudestaan ja uudestaan se, mitä kullekin suvussa kuuluu. Sellaisen asian tajusin yksinäisyydestä, että on hyvä että on olemassa edes joku tai joitain ihmisiä, jotka siellä jossain kaukana elävät. Eivät muista soittaa joka päivä, tuskin kerran kuussa. Siellä jossain ovat kumminkin. Mummo kyseli ja kyseli, kellä on kaveri eli elämänkumppani ja meneekö elämässä hyvin. Onko minulla sienikaveria, saunanlämmittäjää. Sitä joka hakkaa halot ja lukee iltasadun silloin kun koira on kuollut. Ei ole, tunnustin. Siitä mummo masentumaan. Miten kävi sille pullevalle runoilijalle, joka voitti Finlandian? Hyvin kävi, tosin ei minun kanssani. Asiasta ei tietystikään ole mukavaa puhua, ei varsinkaan mummon kanssa. Ehkä onni onkin, ettei mummon muisti myöskään ole mitä parhain. Kuudennetta kertaa asiaa puidessamme aloin valehdella kaiken parhain päin. Kyllä kyllä, rakkaus roihuaa ja naimisiin ollaan menossa. Tästäkös mummo riemuamaan. Häät ensi juhannuksena! Siviilivihkimys sen saman pihlajan alla synnyinkodin nurkalla kuin mummokin aikoinaan -se olisi mummon unelmien täyttymys. Oi kun vielä siihe saakka saisi elää. Vaan maa vetää, vetää kovasti puoleensa. Vähän aikaa piti nieleskellä ja järsiä itsetuomiaan kettukarkkeja ja olla haistamatta, että vaipat pitäisi kohta vaihtaa. Vaan ei vielä. Mummo piristyi uudesaan ja ryhtyi penäämään jälkikasvua. Kun ei ollut tähän mennessä kuin yksi lapsenlapsenlapsi saatu aikaiseksi. Suloinen tämä Inkeri, sellainen ämpyläinen ja tittana ettei voinut kuin syrän syrjällään olla. Hyvin oli toimittajapariskunta toiminut, ammattimaisesti ja akateemisten mallien mukaan (Mitä ihmettä, mentiinkö nyt jo 30-luvun eugeniikan puolelle vai mistä tämä rodunjalostuksellinen eetos sikisi). Mummo kävi synkeäksi. Yksi Inkeri oli aikaansaatu vaan ei sen kummempaa. Me muut taas, minä ja serkkuni, mikä siinä on kun tuommoisia ruspamunia ja ritsakohtuja on siunaantunut? Nappasin lisää kettukarkkia ja päätin, eetä kaikenlaisten totuuksuen aika alkoi olla ohi. Aloin läpikäydä suvun tapahtumia uudelleen. Kaikilla hieno työ, maisterin- ellei tohtorinpaperit taskussa. Parisuhteet kukoistavat. Omat myyntilukuni hipovat taivaita. Finlandia-voitto on käytännössä varmaa. Ja siitä lisääntymisestäkin olisi iloista kerrottavaa. Lapsia tulossa, jollei yksi niin sitten peräti kaksi. Runoilija on asiasta niin innoissaan, että on lakannut päihteitten käytön ja mennyt opettamaan yliopistolle. Serkkuni ei enää olisi ainoa, joka osaa hoitaa hommansa oikein ja järjestyksessä. Olemme hakeneet asuntolainaa ja muuttamassa kartanoon ( tässä vaiheessa olin jo niin valheitteni pauloissa etten muistanut itse asiassa asuvani kartanossa ihan oikeastikin.) Joka tapauksessa ydinperhettä pukkaa ja rauha ja onni päällä maan. Tässä vaiheessa mummo alkoi muuttua epäluuloiseksi ja tuhajata, että itku pitkästä ilosta ja kyllä se ryppy suurempaankin rakkauteen saattaa tulla. Sitten mummo unohti koko asian ja tahtoi alkaa laulaa Miljoonasateen Marraskuuta. Siinä päivät niin kuin varisparvi raahautuu, ja siltä mummosta monesti tuntuu. Kalevala-kodin henkilökunta kävi uteliaana kurkkaamassa sisään siinä vaiheessa, kun hoilotimme kaljakorien kilinästä ja palaa beibi takaisin, mutta mummolla oli hauskaa ja mieli kääntyi hetkeksi iloisempiin asioihin.
Mutta mikä oli tarinan opetus? Mietin etelään ajellessani, jotta onko minusta siihen sitten kun aika tulee. Laitanko isän ja äidin laitokseen vai ryhdynkö omaishoitajaksi. Helppoa on niin kauan, kun vanhus ei tarvitse ympärivuorokautista ammattiapua ja jos hommaan ryhtyy, ei paljon muulle elämälle jää sijaa. Monet ovat senkin tehneet, jättäneet työnsä ja ryhtyneet saattohoitoon. Kaikille se ei ole mahdollista. Vanhuksille on taattava ihmisarvoinen elämä loppuun saakka. Kaikilla ei ole varaa kalliissiin yksityislaitoksiin tai kotisairaanhoitajaan. On surkeata, jos hieno ihmiselämä saa päätöksensä vuodeosastolla ilman tunnetta siitä, että elämäntyötä ja -kokemusta arvostetaan.

Olennaisen äärellä liikkuu hän

Syksy on ollut niin hetkinen, etten ole paljoa ehtinyt blogia päivittämään. Pahoittelut lupaukseni rikkomisesta -alunperinhän lupasin päivittää blogia joka viikko. No, syvät kansanrivit tuskin ovat tästä mieltään suuremmin pahoittaneet. Nyt meneillään on tiukka rutistus antologian paketoimiseksi. Siinä sivussa on ollut vain iloittava siitä, kuinka hienosti Kätilö on vastaanotettu ja kiitettävä niitä kaikkia ihmisiä, jotka siitä ovat antaneet palautetta.
Minkäänlaiseen julkisuuteen tottumattomana ihmisenä olen myös joutunut uuden ihmeen ääreen. Joku haluaa ihan oikeasti haastatella ja painaa lehteen ajatuksia kirjastani. Se on hienoa. Mutta sitten: mitä kirjailijalta saa kysyä? Ja toisaalta: mihin kannattaa vastata? Siinäpä on ollutkin opettelemista nyt uuden kirjan äärellä. Yksi toimittaja kysyi, voisinko teurastaa poron. No totta maar. Miksipä ei, vanhana kasvissyöjänä purisin hirvaan pallit irti tuosta vain. Yleensä kysymykset koskevat asiallisesti romaania tai muuta seikkaa, johon itse haluan puuttua. Mutta tietysti on oma syy, jos alkaa liian avomieliseksi. Miltä tuntuu kun on rastat? Ei ole rastoja. No miltä tuntuu kun ei ole rastoja? Jaa-a. Miltäs se nyt sitten tuntuu. Kevyeltä, muusta osaa tässä vaiheessa sanoa. Ei kai muiltakaan kirjailijoilta kysellä, miltä tuntuu kun on hiukset/kalju? Tai ehkä muut kirjailijat ovat fiksumpia eivätkä esittele hiusasioitaan lehtien sivuilla. Jos jotain asiaan pitää sanoa, niin ainakin tahdon ottaa revanssin siihen puolalaiseen uimahalliin, johon en taannoin päässyt sisään rastojeni takia. Olimme bändin kanssa kiertueella ja teki mieli virkistäytyä. Unipaikan vieressä sattui olemaan uimahalli. Ei kun pulikoimaan siis! Kaikki muut bändin jäsenet pääsivät sisään, minä en. Olisi pitänyt pistää uimalakki päähän eikä se mahtunut. Istuin sitten pukuhuoneessa sillä aikaa kun muut lotrasivat sydämensä kyllyydestä ja siirtelin jalkojani kun puolalainen mummo luutusi lattioita ja huuteli minulle ilmeisiä hävyttömyyksiä ulkonäöstäni. Sinne menen vielä uudestaan ja uin niin kauan että ihon tilalle kasvaa suomuja ja kasvatan kidukset. En tiedä, minkämuotoinen kosto tämä tällainen on, typerä luultavasti.


Nyt hyvää yötä. Huomenna juhlitaan!

Valekirjailija

Miltä nyt tuntuu, kirjailija? Tai oikeammin: miltä tuntuu, kun vihdoinkin on kirjailija? Tämmöisen kysymyksen esitti eräs toimittaja ja jotenkin hämmästyin. Kas, olin luullut olevani kirjailija jo kauan aikaa. Olin kirjailija jo esikoiskirjan ilmestyttyä ja varmaan varsin pontevasti jo kauan sitä ennen. Useimmat ovat kirjailijoita monta vuotta ennen kuin kirjoittavat ensimmäiset rivinsä. Jotkut ovat kirjailijoita vaikkeivät kirjoita koskaan. Sellainen on kunnioitettava saavutus. Mutta mikä sitten kolmannen kirjan kirjoittaneesta tekee kirjailijan? Minua sivumennen sanoen on epäilty usein valekirjailijaksi. Junavaunuissa, ravintoloissa ja vieraissa pöydissä olen erehtynyt tituleeraamaan itseäni kirjailijaksi vastoin Kari Hotakaisen opetuksia. Hänen mukaansa kannattaa nimetä itsensä metsuriksi, taksikuskiksi tai tapauksessani vaikka kieltenopettajaksi kuin mennä puhumaan kirjailiudesta. Sellainen on omiaan aiheuttamaan närää ja epäluuloa. Ei ole kyllä oikea kirjailija tuommoinen rastapää. Aivan liian nuori. Ei muistuta yhtään Väinö Linnaa eikä Jari Tervoa (jota sivumennen sanoen kaikki vastasyntyneet puolestaan muistuttavat). Pikemminkin vaikuttaa joltain elämäntapahipiltä, jota tekisi mieli ravistella (aiheesta enemmän Suomen Kuvalehdessä 11/2011). Vetäköön huovutetun perinnepoppanansa syvälle päähänsä ja menköön muualle viisastelemaan. Viimeksi näin kävi, kun olin matkalla vuotuiselle Jäämerenmatkalleni. Välillä Helsinki-Rovaniemi eksyin kulkuneuvon ravitsemusostolle, jossa iloluontoinen herraseurue liittyi seuraani. Oltiin ruskamatkalle menossa, tunnelma ja tavoitteet korkealla, vaikka epäilinkin herrojen päätyvän Leville Hulluun Poroon pitkää viikonloppua viettämään. Monelle eräretkeilijälle on niin käynyt eikä siitä ketään sovi soimata. Lupsakkaasti keskustelimme Lapin historiasta ja nykytilasta, Norjan eittämättä komeammista vuonomaisemista ja harmittelimme norjalaisten nuivaa suhtautumista salakalastukseen. Vaan annas olla, kun tuli puhe ammateista. Jotenkin se vain pääsi suusta lipsahtamaan. Että vallan kirjailijoita tässä ollaan. Ei mennyt läpi. Sitten millään. Epäluulo ja suoranainen vihamielisyys alkoi kaihertaa herraseurueen mieltä. ”Valekirjailija se on!” Kuiskaus kiiri läpi ravintelivaunun. Valekirjailija! Sitten alkoi tenttaus. Montako kirjaa olen julkaissut (Kolme. Lasketaanko antologiat mukaan?) Minkä nimisiä? Ei kai vain rakkausromaaneja? Mitä aiheita käsitellään (…No tuota enimmäkseen…)? Kuka on kustantaja (WSOY)? Monessako lehtijutussa olen esiintynyt (En tiedä, äiti tietää)? Olenko ollut telkkarissa (Joskus kyllä…)? Olenko ollut Uutisvuodossa? Viimeiseen kysymykseen pääsin vastaamaan kyllä. Tämä ja ainoastaan tämä teki vaikutuksen herraseurueeseen. Ai että ihan Uutisvuotoon. Ja vielä Jari Tervon pariksi. No sitten! Hieman kursaellen myönnettiin, että jollen suoranaisesti vielä olekaan oikea kirjailija vaan kirjailijan alku tai ehkäpäparemminkin naiskirjailija, niin tuotantoani kannattaa tulevaisuudessa seurata. Aiheesta enemmän mm. teoksissa Klassikko (Hotakainen, WSOY, 1997) sekä Valekirjailija (Ranivaara,WSOY, 2011).

Tänään valekirjailija on huhkinut kaksi tuntia Sammatin metsissä. Poiminut sinä aikana sangollisen suppilovahveroita, antanut kaksi puhelinhaastattelua ja juoksuttanut lainakoiraa, joka söi kilon toffeeta ja palan jotakin tuntemattoman eläimen jalkaa. Pisarat tihkuivat naavasta. Istuin kannonnokassa ja odottelin, kuinka taas uusi suppilovahveroesiintymä aukeaisi silmien eteen. Samalla vastasin haastattelijan kysymykseen, onko mukavaa olla kirjailija. Mietin sitä niin kauan, että puhelu alkoi jo pätkiä (15min maksimiaika, minkä Sammatin suojamuurit minullemyöntävät). Saa asua Sammatissa ja tehdä sitä mitä eniten rakastaa, eli kirjoittaa. Elää sillä mitä eniten rakastaa. Siinä jäävät syöminen, juominen ja naiminen pahasti jälkeen. Huusin juuri ennen puhelimen katkeamista: Kyllä! Kyllä tämä mukavaa on.

Ajasta

Ihmisellä on paitsi tarve nitistää sekuntiviisari nykyään, myös peilata menneisyyttä. Historiankirjoitus kertoo nimenomaan tästä ajasta. Tänä vuonna on ilmestynyt paitsi muutamia hienoja toiseen maailmansotaan sijoittuva romaani, myös Ville Suhosen Jäämeren marssi, joka muuten esittelee mm. lohjalaisen kaivosjohtajan edesottamuksia venäläisten vankien riistossa. Mikä ei sinänsä ole mikään hämmästelyn ja kummastuksen aihe. Ryssäviha oli sotien aikaan ihan yhtä yleistä kuin junttius lokeilla.
Tätä taustaa vasten ei pidä ymmärtää väärin seuraavaa. Toisesta maailmansodasta ja sen jälkiseuraamuksista puhutaan uusin sanoin ja näkökulmin. Yhteiskunta on sitä terveempi, mitä avoimemmin historiasta ja sen kipupisteistä keskustellaan. Kätilö-romaani on saanut hyvän vastaanoton sekä lukijoiden että kriitikoiden parissa. Sitäkin arvokkaampaa on tuki ja arvostus, jota olen saanut kustannusyhtiöltäni. Kustannustoimittajani Lari Mäkelä ja markkinointipäällikkö Kaisa Hyväri ovat tehneet hyvää työtä kanssani ja puolestani. Kaisalla on ollut aikaa pikkumaisille ongelmilleni kautta linjan ja Lari on sekä pukannut Kätilöä kanssani synnytyslaitokselle että minut bussiin ja taksoon, kun kirjailija selvästikin on liian väsynyt juhlimaan mm. Turun kirjamessuilla. Lukijapalaute on ollut niin hyvää, etteipä tässä muuta voi kuin hissukseen hyristellä ja olla onnellinen. Viesti on lähetetty ilmaan ja ilmeisesti siitä on joku saanut kopin.
Aika romaanin kirjoittamisen jälkeen on outoa tyhjäkäymistilaa. Vaikka tulevaisuus turskii käsikirjoittamista, antologian kokoamista, uutta romaania ja kaikenlaista muuta, hiippailee sielun syvissä sopukoissa jokin onttousolio ja vaatii vielä kerran palaamaan Jäämeren rantaan lokakuussa 1944. On pakottauduttava luopumaan maailmasta, jonne on voinut luiskahtaa kesken tympeiden ihmissuhdekeskustelujen, ahdistavan kokousjaanauksen ja järjestön tiliselvitysten.

Kaikkein hankalinta on palata normaaleihin päiväkäytäntöihin. Romaanin kirjoittamisvaiheessa aika jakaantuu lukuihin ja liuskoihin, jotka pitää saada valmiiksi tiettyyn kellonlyömään ja päivämäärään mennessä. Työtä voi tehdä öin ja päivin, mutta se on tavallaan mukavaa ja turvallista olemassaolon aikaa. Kätilön kohdalla vietin suuren osan valveillaolostani fyysisesti salongin lattialla kontaten, henkisesti Jäämeren rannalla, luetteloin lääkeannoksia, mietin SS-unovormuja ja piikkilanka-aitoja mutta myös rakkautta, joka romaanissa on kantava teema. Sellainen on puhdistavaa. Jokainen tunnistaa sen irtaantumisen lukiessaan hätkäyttävää kirjaa, katsoessaan elokuvaa tai urheiluottelua. Se on unelmien ja mahdollisuuksien aikaa. Toki se on toiselta nimeltään valhetta ja eskapismia, joka tyhjentää mielen todellisuuden taakasta. tässä tapauksessa erona tietysti on se, että pakomatka on luotava itse sana sanalta ja lause lauseelta. Koko ajan tietää, että täältä on pian lähdettävä. Jossain tuolla velloo se maailma, joka pakottaa syöksymään raitiovaunuihin ja toiset niiden alle, siellä tehdään ja saadaan koliikkivauvoja, jaetaan kasvatusohjeita ja puidaan budjettiriihiä. Se on se maailma, johon lopulta on hyvä palata. Se on maailma jossa on kaunis syksy, sienimetsiä ja vaellusta Lapissa. Mutta samalla se on maailma, jossa pitää olla läsnä, hiukset suunnilleen oikein päin aseteltuina, sanavalmiina ja reippaana. Siinä, tai siis tässä maailmassa -täällä vaaditaan paksua nahkaa. Loukkaantua ei saisi oikeastaan mistään. Ja kaikkein pahinta tietysti on, jollei heti ole itse tasoissa ajassa olemisessaan. Menee sopimaan asioita päälletyksin ja muka tyystin syyntakeettomasti. Minun piti esiintyä Sammatin kirjastossa keskiviikkona. Siitä oli mainos lehdessäkin ja etukäteen olin intoillut, että vihdoin pääsen kotikulmille esiintymään. Vaan ei. Kustannusyhtiö oli sopinut minut Ouluun ja Kuopioon kirjakauppaesiintymisiin. Ja kyllä, olin lupautunut sinnekin epähuomiossa. Nyt kyllä kaduttaa. Ketään ei toki naurata se, että olin mekko ojossa suuntaamassa Lohjan Suomalaisen Kirjakaupan kirjalliseen iltamaan kuukautta ennen oikeaa päivämäärää. No niin. Oma syy, osta kalenteri, palkkaa sihteeri ja aikuistu. Ja anteeksi Sammatin kirjastolle, joka näki vaivaa esiintymiseni tähden. Seuraavan kerran paikalle vaikka pää kainalossa.
Vaan kokonaisuudessaan elämä näyttää hymynaamaansa. Maikkarin Huomenta Suomi kävi jututtamassa ja kuvaamassa kuinka harhailin pitkin Joenpellon kartanoa Sammatti-seuran teemuki hyppysissäni kaikesta mumelluksesta huolimatta voinemme olla ylepitä tästä: osasin kävellä pirtistä salonkiin ja kirjastoon ihan itse ja kertaakaan kaatumatta.

PS: Nyt on käyty kirjavierailulla Oulussa ja Kuopiossa. Olisi jäänyt menemättä, jos WSOY:n ystävällinen henkilökunta ei minua sinne olisi ohjeistanut. Kuopiosta lähtiessä meinasin astua Kreikan koneeseen. Olisi ehkä kannattanut.

Vaellus

Kävin vaeltamassa sisareni kanssa Karigasniemen ja Kevon luonnonpuiston laitamilla. Matkaa taittui jalan surkeat 40km. Alku aina hankala. Ensimmäinen päivänä kahdentoista kilometrin taivallus tuotti lahonneita kengännauhoja, huonoa sisarusverta, loputtomasti kylmiä kaula-aukkoja ja tuohtumusta siitä, että Inarin Siida-keskuksen täti nimenomaan kehui ruskaa tuolla alueella. Ei ollut hienoa ei. Jokin pistikääriäinen tahi koivunujakka oli syönyt ruskan siinä määrin että jäljellä oli vain vaivaiskoivujen takkuista rankaa. Tuuli vihelsi poroaidoissa ja tunnelmaa pilasi poroerottajien mönkijä, joka runttasi maastoa vastatunturilla aikaistettujen erotusten vuoksi. Tuohtumusta hillitsi tieto Nellimin alueella tekeillä olevista pakkoteurastuksista, jotka eivät sinänsä tuolle alueelle liittyneet, mutta huolestuttivat.
Trangia sentään pelasi. Kauan ylistettäköön sitä laiskuria, jonka mielestä avotuli ei ole ainoa järkevä tapa keittää saikkaa erämaassa. Sen lisäksi elämystämme lisäsi eräs seikka: siskoni on värisokea. Sain tilaisuuden luonnostella maisemaan värikylläiset kurut, punaisen ja violetinkarvaisen varpuloiston, hyytyvän oranssin illan jonka läpi vaelsimme. Ei sisko sitä uskonut, mutta leikki kiltisti mukana.
Yövyimme Ruktajoen erämaakämpällä.
Muita huomioita: Räntäsateessa ja märillä puilla nuotion paras sytyke on tampooni. Se häpeällinen naistenväline, jota ei Paavalin kirjeiden mukaan olla olemassakaan. Poronkarvan tai tupaksen kaltainen kuiva synteettinen villa, joka roihahtaa siksi siunatuksi silmänräpäykseksi kun saat kaivettua maasta lastun, joka antaa seuraavalle kipinälle mahdollisuuden. Tuli on ahnas eläin, aluksi pelokas vain. Sytytimme sillä kertaa nuotion yhdellä tikulla.

Jäämeri:
Uin.
Ja tapahtui, niin kuin aina: Jäämeren tuuli kampaa karvaisen sieluni sileäksi. Edes hetkeksi. Edes siksi viideksitoista minuutiksi tai tunniksi kun en muista, mikä elämässä olikaan vialla. Siksi ajaksi, kun näen maiseman vaihtuvan kurusta putoukseen, poronkallot, liian pienissä kanooteissa ähkivät kalaturistit. Raudankellertävä putousvesi, joka alla sekoittuu turkoosiin. Hitaaksi käyvä hengitys, kun pitäisiylittää raja vaikkei mitään muodollisuuksia edes ole. Joka kerran se tapahtuu, ja joka kerran vilpittömästi hämmästelen, mikä tämä tunne on. Se on syytön, vailla tarkoistusta. Sillä ei ole merkittävää paikkaa tässä maailmankaikkeudessa. Mutta nimi sillä on, ja se on ilo.



Helsinki seuraavalla viikolla:

Hyviä asioita:

Sain käsiini vihdoinkin Kätilön. Siitä otetaan uusintapainos jo viikon sisällä. Olen siis ainakin kahden painoksen kuningatar. Pitää tai pitäisi iloita. Pääsen Maikkarin aamuteeveeseen. Pääsen naistenlehteen. Pääsen Uutisvuotoon ja vieläpä kansakunnan piparkaakun Jari Tervon pariksi. Viikonloppuna ovat Turun kirjamessut, jossa esiinnyn Tuomas Kyrön kanssa. Arvatenkin olemme vaivaantuneita, koska kumpikaan ei ole lukenut toistensa uusimpia romaaneja, Tuomas prosentuaaleisesti enemmän minun kuin minä hänen, mikä johtuu puhtaasti siitä, että Tuomas on julkaissut enemmän. ”Mielensäpahoittaja” nimenä myy. ”Kätilö” ei niinkään.

Tori Amosin keikka lapsuudensytäväni äidin keralla.

Ikäviä sattumuksia:

Sammatin Vares-Kantolan kaivon pumppu on hajonnut, ei tule vettä. Olen siis evakossa. Samaan aikaan ns. Eiran näköalahuoneistooni sataa sisään sekä keittiöstä että makuuhuoneesta. Isännöitsijätoimisto ei ole kiinnostunut asiasta. Ei myöskään talonmies. Vuokranantajankin näkökulma tähän mennessä on ollut, jotta sataa sisään vain. Kyllä se merinäköala kaiken korvaa.
Onneksi Sammatissa Putki-Nurmen pojat huolehtivat asioista.

Ensimmäinen arvio

Romaanin valmistuttua koittaa tyhjyyden hetki. Kuka lukee romaanin? Tuleeko palautetta? Joskus kritiikkejä saa odottaa kuukausikaupalla. jotkut romaanit eivät saa niitä laisinkaan. Minua onnisti:

Tällainen ilmestyi 20.09.2011 Turun Sanomissa. Sen jälkeen oli mahtavaa vaeltaa Lapissa ja käydä Jäämerellä kampaamassa karvaista sieluaaan:

"Katja Ketun Kätilö on vaikuttava lukukokemus

Hätkähdyttävän hieno romaani

Heti aluksi on todettava, että Katja Ketun Kätilö on hätkähdyttävän hieno romaani. Se sommittelee paikoilleen kaikkea, mitä vavahduttavalta lukukokemukselta toivoo.

Kieli kiehtoo verevällä vieraudellaan, rakenne pysyy mielenkiintoisena monimutkaistumatta liikaa, henkilöt ovat moniulotteisesti kuvattuja. Romaanin luettuaan haluaa lukea sen heti uudelleen, sillä ratkaisuihin viereen viemisen sijaan teos jättää paljon arvoituksellista.

Kätilön vaikuttavuus syntyy luonnollisesti myös aihepiiristä, Lapin sodasta, saksalaismorsiamista ja saksalaisten vankileiristä. Syksyn yksi kirjallinen ilmiö onkin, että nuoret naiskirjailijat ovat tarttuneet sota-ajan kuvaamiseen. Vihdoinkin, voisi todeta, sillä uusia näkökulmia tarvitaan.

Katja Ketun romaania voi kutsua rakkausromaaniksi, joka on asetettu erityisiin Lapin sodan historiallisiin kehyksiin. Moraalinen ja humaaninen asetelma teoksessa on poikkeuksellisen vahva, sillä rakkaustarinaan siivilöityy niin natsi-ideologiaa kuin sotavankien epäinhimillistä kohtelua. Taustalla vaikuttavat täsmällisemmin Ukrainan Babi Jarin vuoden 1941 joukkoteloitukset.

Romaani tematisoi nimihenkilön valtaamaa niin väkevää rakkautta, että moraalin ja omantunnon käskyt ja kuiskaukset sivuutetaan. Vikasilmäksi haukuttu kätilö rakastuu saksalais-suomalaiseen SS-upseeriin Johann Angelhurstiin, jolle nainen on Villisilmä, kaikista muista naisista poikkeava luonnonvoima.

Heidän välisensä rakkaus sananmukaisesti ylittää biologiset rajoitukset, polttaa poroksi Laestadiuksen saarnakirjan ja kestää kuolemaan saakka.
Menneisyyden valta

Kettu rakentaa romaaninsa keskushenkilöiden päiväkirjamaisista merkinnöistä. Puhujan osan saavat Kätilö, Johannes/Johann, sekä myös salaperäinen Kuollut mies, jonka henkilöllisyys selviää hiljalleen. Kuolleen miehen kautta romaaniin hiipii mukaan vastarintatoimintaa ja vakoilua.

Näistä merkinnöistä rakentuu Kätilön ja Johanneksen vuosille 1944–45 ajoittuvan rakkaustarinan juoni, mutta merkinnät vievät kauemmaksi menneisyyteen valottaen henkilöiden historiaa. Tapahtumat paikantuvat lähinnä Petsamon Parkkinaan, Titovkan vankileirille sekä niin sanotun Kuolleen miehen vuonolle, syrjäiselle ja kirottuna pidetylle paikalle, jonka tarkkaa sijaintia ei voi määrittää.

Luonnonvoimat ovat vahvasti mukana kerronnassa muutoinkin kuin Kätilön voimakkaassa naishahmossa. Kätilö tuntee parantavat yrtit ja erilaiset juomasekoitukset, pystyy hoitamaan onnistuneesti vaikka kuinka vaikeita synnytyksiä. Oma halu seksuaalisuuteen ja äitiyteen syntyy vasta Johanneksen myötä, ja silloin se syntyy ensisilmäyksellä ja voimakkaampana kaikkea muuta.

Rakkaus vie naisen Johanneksen perässä vankileirin sairaanhoitajaksi. Siellä olojen raaka todellisuus paljastuu vähitellen. Historiakirjoista tutut Operaatio 1005, vangeilla tehdyt kokeet ja vankileirin käytännöt tulevat Ketun kerronnassa vakuuttavasti esiin.

Johanneksen henkilöhistorian kautta avataan näkymää syyllisyyden raastamaan sotilaan sieluun. Kaikki keskushenkilöt kamppailevatkin omalla tavallaan menneisyyden kanssa. Johannes Ukrainan tapahtumien ja Villisilmä oman halveksitun perhehistoriansa parissa. Rakastamalla väkevästi ei historiaa voi poistaa, ei edes unohtaa.
Kielen voima

Romaanin juonirakenne on monipolvinen, ja lukuisat keskeiset henkilöhahmot risteilevät tapahtumien polttopisteissä. Niistä avautuu useita sivulinjoja. Kettu hallitsee huomattavan hienosti merkityksellisiksi kehkeytyvät yksityiskohdat ja pitää rankan juoniverkkonsa hyvin koossa.

Ketun aiemmista teoksista tuttu pohjoisen kieli on vieläkin vahvempaa, aistillisuutta hyökyvää ja havainnollisuudessaan myös hauskaa. Konkreettisuudessaan se tuo hajut ja lemut, maut ja aromit suoraan koettaviksi, tekee Villisilmän ja Johanneksen välisen seksuaalisen voiman hehkuvaksi.

Kätilö ei luo pelkästään erityisen syviä henkilöhahmoja ja jännittävää sekä koskettavaa tarinankulkua, vaan se irrottelee ja ilottelee tavallaan kertoa. Kätilö on kertakaikkisen hieno lukukokemus.

KAISA KURIKKA"

Kiitos kriitikolle!

Olisit sinäkin hauskempi, Katja!

No niin. Tänä syksynä tapetilla ovat naiskirjailijat, jotka kirjoittavat historiasta. Ja se on sitten ihme se. Mutta olen tyytyväinen, mikäli aiheistani puhutaan. Naisista sodassa, Suomen osuudesta Lapin vankileireihin, asevelisuhteiden katkeamisesta ja Lapin sodasta 1944-1945. Kirjailijalle ei mikään ole suurempi kammotus kuin hiljaisuus. Mitä sitten, jos kukaan ei ole ottamassa vastaan viestiä? Sen muistin taas, kun olin Taiteiden yönä puhumassa kirjastani WSOY:n Bulevardin kirjakaupassa. Paikalla ei olisi ollut ketäään ilman muutamaa ihanaa ystävääni, jotka olivat raahautuneet minua katsomaan. Kiitos söpöläiset!
Myöhemmin menimme ystävä/kirjailijaporukalla syömään venäläisravintola Kynsilaukkaan. Blini maistui ja palvelu oli altista, sillä osa tarjoilijoista oli itsekin opiskellut kirjallisuutta yliopistolla (siitä taas muistin, kuinka onnekas olen kun saan tätä ammattiani harjoittaa). Jotenkin ikävä tunnelma sen sijaan sikisi, kun nimeltä mainitsematon esikoiskirjailija halusi haastaa minut. Miksi historillinen romaani? Eikö se ole pakenemista mielikuviin ja epätarkkoihin faktoihin? Miksen halua kirjoittaa nykyisyydestä? Mikä vaivaa, kun haluan piiloutua keksittyjen hahmojen ja tilanteiden taakse? Ei sellainen ole todellista. Miksen halua tehdä kaupunkiromaania, vaikka lappilaisen pakkomuuttajan silmin? No niin. Mielestäni juuri historiasta kirjoittaminen avaa näkökulmia nykyisyyteen, sillä historiaa kirjoitetaan aina tästä päivästä käsin, ja siinä heijastuvat nimenomaan oman aikamme moraaliarvot.
Kenties palaan seuraavaksi tuttuihin ja hyväksi koettuihin esikois/naiskirjailijoiden teemoihin, kuten: ”Mulla on/oli erikoisvaikeaa (koska olen erikoinen).” ja : ”Lapsuuteni oli aika paska.” Kelläpä meistä ei olisi ollut hankalaa. Itsellänikin on/oli. Olen toimittamassa ensi kevääksi antologiaa naisiin kohdistuvasta seksuaalisesta vallankäytöstä. Siinä jos missä on kysymys ajankohtaisesta aiheesta: nyky-Suomesta ja 70- ja 80-luvun kasvattamamista naisista. Jos se ei nyt sitten ole tarpeeksi ajankohtaista ja viiltävää, niin en sitten tiedä millä tätä naukuvaa kirjallista kansaa tyydyttää.
Ja sitten vielä nämä kirjojani lukemattomat tahot, jotka ovat valmiiksi ottaneet asenteen, että olisit vähän hauskempi. Et aina valittaisi. Kieltäni on sanottu tummaksi. Ei se kieli tummaa ole, se on elävää, rajua, lihallista ja mielestäni hauskaakin. Aiheet ne tummia ovat, sillä mitä rankempi aihe, sitä enemmän lukija tarvitsee aiheita nauraa. Alkaisin kutsua itseäni tummien vesien tulkiksi, jollei Hotakainen senkin olisi varastanut. Niin kuin hautakiveeni niitattavan lauseeen: ”Oli ilo elää, mutta vaikea vaieta.” Löytyy Hotakaisen Klassikko-romaanista.
Onneksi WSOY on vanha ja kunniakas kustantamo. Sillä on varaa mennä moneen suuntaan. Sinne mahtuu Kätilön kaltainen romaani, joka kertoo historiallisiin kehyksiin istutetun rakkaustarinan. Ja rakkaus on universaalia ja ajatonta. Ei sitä keksitty 1800-luvulla romantiikan aikakaudella ja porvariston lisääntyneen vapaa-ajan vuoksi, kyllä sen voi lukea Raamatun Korkeasta veisusta, Gilgameshista ja Kreikan tarustoista.

Sitten on tietysti vielä tämä tekninen puoli, johon ei liity lempi ei leiskunta. Nyt pitää enää tarkistaa: Miinanraivaus Lapissa. Kuinka monta ammusta löydettiin Pohjois-Norjasta? Suulien levinneisyys, korppien esiintyminen Petsamossa. Entä villi-inkiväärin levinneisyys, rätvänän kukinta-aika. Milloin pesikään varhaisimmillaan tiira ja käyttikö kansa 4o-luvulla ilmaisua allergia ja sanontaa ”jäitä poltellessa”? Jossain vaiheessa pitää ymmärtää hellittää. Ainakin siinä vaiheessa, kun aamuyö kello kolmen soitto ei-niin-hyvälle ornitologiystävälle tuntuu ihan relevantilta ajatukselta ja hyvältä tavalta edistää romaania. Varsinkin siinä kohdassa kannattaa mennä nukkumaan, kun romaani alkaa muistuttaa tekstin vasemmassa yläkulmassa esiintyvää scrable-lautaa.
Kiitos ystävät kun jaksatte! Kiitos kustannustoimittajalle ja graafikolle, jotka jaksavat! Nyt vielä viimeinen työyö ja sitten romaani painoon.

PS: Tiistaina paluu Sammattiin. Siellä alkaa sitten omena- ja sienisavotta ja paikkojen hiljainen laittelu talvikuntoon. Hyvä päästä kotiin taas!

NYPPII

Taas on se aika vuodesta, kun Eevan sukulaiset saapuvat nautiskelemaan kartanon iloista. Kirjailija tuupataan tylysti evakkoon kuukauden ajaksi. Sukulaisia varten pitää myös hävittää kaikki todisteet kirjailijan olemassaolosta. Sitä varten on saanut kuurata saunaa, polttaa roskia, kanniskella sohvia ja muita mööpeleitä. Seuraavaksi pitäisi siirtää siskon pesukone. Sitä saakin vähän monta kertaa miettiä, että miten se yksin onnistuu. Ai että on hauskaa, varsinkin kun olisi tuo yksi romaani joka pitäisi saada taittoon. Oikeastaan se pitäisi saada taittoon huomenna, vaan sepä ei onnistu, koska pitää muuttaa. Voi yhren kerran. Jos joskus on osunut muutto huonoon aikaan, niin se on nyt. Eikä aikataulusta voi lipsua sentin senttiä, eipä tietenkään. Mikä se semmoinen kirjailijatalo on josta kirjailija ajetaan ulos kun pitäisi pakertaa sitä ittiään, eli vaativaa proosakirjallisuutta, kuten Eevan testamentissa kuvailtiin taloon soveltuvaisia kirjailijoita ja näiden töitä. Vaativaa on nyt kyllä, ainakin tekijälleen. Kun romaani on valmis, niin painun Punaiselle merelle sukeltamaan ja kuristan ensimmäisen hain joka tulee siihen viereen eviään leyhyttelemään. Se on sitten sovittu. Että pitäkää kurjat varanne, te merten tympeät muuttokriitikot.
Muutenkin nyppii. Kaikenlaiset oikeistohihhulit nyppivät. Päivi Räsänen nyppii. Norjan ammuskelun jälkeen Räsänen oli sitä mieltä, että turvallisuuspolitiikkaa pitää tarkistaa. Ja maahanmuuttoa. Tarkoittaako tämä siis sitä, ettei oteta tänne lisää niitä erivärisiä ja -uskoisia, koska joku voi suuttua ja alkaa ammuskella demarinuoria. Tervetuloa vain Suomeen, terroristit! Me kyllä taivumme kaikenlaisiin vaatimuksiin. Keksikään vain, kuka lakupetteri keljuttaa eniten, niin me vaikka tuikkaamme sen tuleen ettei terrosistin tarvitse itse vaivautua. Jussi Halla-ahon kommentit Norjan tilanteen jälkeen ovat olleet yhtä älykkäitä kuin munamiehen mokellukset. Paitsi että munamies on hauska kaveri, sellainen valkoinen hössöttäjä. Munamiehestä me pidämme. Hieno persoona! Kun taas nämä Halla-aho -no valkoinen hössöttäjä myöskin. Mutta hänestä emme pidä. Kuka tahansa tunteva ihminen pahoinvoisi, jos hänen kirjoituksensa olisivat olleet innoituksena joukkomurhaan. Vaan ei. Piiruakaan ei kannata antaa periksi. Halla-ahon eiralaisrauhaa vaanivat edelleenkin homot, muuumaalaiset ja muslimihihhulit. ”Maahanmuutto on hanurista.” Minä tiedän kyllä yhden kansanedustajankin, joka on hanurista. Ei, kun tiedänkin niitä useampia. Ja voisiko sen keskustelualoitteen nyt vihdoinkin ottaa pois niiltä maahanmuuttokriitikoiksi itseään kutsuvilta nettitrolleilta? Kun ei enää jaksaisi sitä hyssyttelyä ja syssyttelyä ja sananvapauspotaskaa. Ja muuten, jännä juttu kun Norjassa ammuttiin juuri demarinuoria. Suurista puolueista Suomessahan juuri demarit lähtivät vaalien alla flirttailemaan rasismin kanssa. Maassa maan tavalla ja niin edelleen. Ei herramunvereni. Nyt pitää jatkaa pakkaamista, muuten katkeaa päästä suoni ja Eevan sukulaiset saavat traumoja, kun löytävät kesäparatiisistaan kuolleen kirjailijan. Ja niitä omenoita on sitten paree jättää mullekin!

Kesällä töitä teki muurari

Rakennusmestari V. Piirainen saapui Sammattiin muuraamaan grilliä. Hieno mies. Ajaa Lapista saakka tekemään sen, mikä itseltäni olisi jäänyt tekemättä: Tiilestä tehty 70x80cm grilli, 30cm syvä sorapohjainen alusta ja betonipohja. Ja koska olemme kummatkin sekä matematiikn että geometrisen hahmottamisen ihmelapsia, jätimme liiemmät arkkitehtooniset ponnistukset amatööreille. Minkäänlaisia mittauksia emme tehneet, mitä nyt tupakkiaskin kanteen hieman piirreltiin Huovis-Viitas-Lassilalaiseen tyyliin lukuja tiilten määristä ja sementtipohjan syvyydestä. Veikko Vennamo teki samoin aikanaan, piirteli lukuja tupakkiaskin kanteen SMP:n tulevaisuudesta ja hyvin meni Vennamollakin. Kannatusluvut kasvoivat odotettuun malliin. Tällaisen harhaisen ja asiaankuulumattoman optimismin vallassa ryhdyimme rakennusurakkaan. Hyvin sujuikin. ieleen ainoastaan laastin koostumus, tiilten määrä, erilaiset vatupassiarviot ja sitten tietysti se palapeli, jolla tiilet saadaan suunnilleen saumoihinsa ja rankkasadekin tuhosi ensimmäisen yritelmän parissa minuutissa.
Olin oikeastaan ajatellut, että kirjailijan osa grillin tekemisessä olisi osapuilleen sellainen, että siteeraisin Antti Hyryn Finlandia-Uunista valikoituja otteita ja valvoisin työn valmistumista. Vaan ei. Laipiohommiin jouduin. Sen jälkeen pelattiin Tetristä tiilillä, jotka eivät riittäneet alkuunkaan. V. Piiraisen johdolla suoritimme täydellisen rikoksen: varastimme Vares-Kantolasta viimeisen eli päällimmäisen kerroksen omiin tarpeisiimme. Mutta hyvä tuli. Loppujen lopuksi. Nyt sitten kelpaa tulla ja asetella tofunakkinsa ja kasvisnyytterönsä ritilälle. Muutenkin kesä Sammatissa on yhtä henkeäsalpaavaa jännitysnäytelmää. Viime yönä talitiainen lensi sisään kirjaston ikkunasta. Sitä jahdattiin kesävieraiden keralla suurella mielenkiinnolla ja antuamuksella. Lopulta tintti saatiin motitettua salongin ja eteisen kautta kuistille ja sieltä taivaan vapauteen. Uimapaikan laiturinnokassa vaanivat sorsat ja paikalliset vanhukset. Pihakirppikset, Karjalohjan tien varrella oleva erikoismiehen erikoispiha ITE-taiteineen. Elias Lönnrotin hauta elähdyttää paatuneen perinnematkailijan silmää. Taustalla laiduntavat hevoset. Heponiemen Hiljaisuuden keskus rantakallioineen on myös käymisen arvoinen, mutta kännykkäänsä sinne ei kannata jättää. Se hermostuttaa paikalle kerääntyneitä rukoilijoita, varsinkin, kun luurin toisessa päässä ei olekaan Jumala vaan kärttyinen kirjailija, joka vaatii omaisuuttaan palautettavaksi.

Up to the ass of Confusa*

Confusa-bändin jokakesäinen Euroopankiertue loppui viimein. Traditio on, että 5-8 suhteellisen selväjärkistä aikuista ihmistä ahtautuu katiskaa muistuttavaan pakettiautoon ja kiertää akselilla Baltia-Puola-Saksa-Tanska-Ruotsi. Artisti maksaa. Ainakin loppupeleissä. Ainaisia jännitysmomentteja ovat mm. hajoaako auto, varastetaanko keikkarahat, hyökkäävätkö natsit ja kestääkö laulajien ääni. Maksetaanko keikkaliksoja, saako basisti tarpeeksi ruokaa ja hajoaako hammas. Tällä kertaa vain muutama vakituisista riskitekijöistä toteutui. Itseltäni lyötiin mikrofoni suuhun niin että hammas lohkesi, autoon murtauduttiin, keikkaliksoista oli pula, yksi keikka peruttiin ja natsiuhkaa vilauteltiin taas siellä sun täällä, vaikka omien nykyisten kokemusteni mukaan natsit ovat enemmänkin pihatonttuja muistuttavaa kulttuurirekvisiittaa kuin akuutti fyysinen uhkatekijä suurimmassa osassa Baltian maita ja Itä-Eurooppaa. Aina nämä 20+ -anarkistit niistä jaksavat kuitenkin vouhottaa. Pitäisi tehdä sitä ja tätä, hutkia halolla ja pesäpallomailalla tuntemattomia ihmisiä. Pelätä keikkapaikan takahuoneessa josko joku halailua vaille jäänyt nutipää keksii saapua polttopullon kanssa riehumaan. Kysymys kuuluu, miksi helvetissä minun pitäisi ryhtyä katutaisteluun jalkapallohuligaaneihin verrattavissa olevia nuorisoryhmittymiä vastaan varsinkin, kun "oman puolen" eli anarkistien näkemykset tuntuvat välillä vähintään yhtä fasistisilta (Esim. poliisia vastaan pitää hyökätä, koska poliisivoimat ovat väkivaltakoneiston tunteeton jatke eikä yksilöistä koostuva joukko ihmisiä . Tietyn ammattiryhmän edustaja siis on automaattisesti epäihminen ja kaikenlaisen moraalisten käytösnormien ulkopuolella. Siksi poliisia saa kivittää. Mutta jos poliisi pamputtaa takaisin, se on väärin se.).
Hyvää keikkaa tehtiin silti ja taas. Punk Illegal Munkendalenissa oli sen verran hyvä avauskeikka, että paremmaksi on vaikea pistää. Hampurissa soitimme punklegenda Doomin kanssa ja nappasimme laulajan mukaan Berliiniin. Meitä oli varoiteltu miehen väkivaltaisesta luonteesta, mutta kovin leppoisaksi osoittautui tuo huligaani, örisipä vain itsensä Tegelin lentokentälle ja esitti yksinhuoltajaisän rooliaan niin hyvin että meinasi tippa housuun herahtaa. Berliinin Köpin keikka oli maanantaiksi loistava, jonka jälkeen odotukset Puolan suhteen olivat korkealla. Yleensä Puolassa soittaessaan ei tarvitse paljoa jalkaa maahan asettaa, kun yleisö villiintyy. Varsovassa tuli stoppi. Keikka oli järkätty viime hetkellä eikä minkäänlaista mainontaa harjoitettu. Äänentoistolaitteisto puuttui ja miksaaja oli sen sorttisessa sekavuustilassa ettei mistään mikityksestä meinannut tulla mitään. Mikrofoneja ei nimittäin ollut. Omia mikrofoneja ei saatu käyttöön, koska kuski Pekka oli jättänyt avaimet autoon (olisi käynyt kelle vain, anteeksi vain Peksi!). Onneksi järjestäjistä löytyi myös muutama vanha autovaras, ja pakettiautoon livahdettiin puolen tunnin yrityksen jälkeen. Nyt auto on siis todistettavasti yhtä murtovarma kuin keskimääräinen pääsiäismuna. Kun mikrofoniongelma oli selvitetty, tehtiinkin soundcheckiä perusteellisen puolentoista tunnin ajan, jonka jälkeen keikkapaikan viimeisetkin asiakkaat olivat häipyneet ja saimme soittaa lähinnä innokkaalle miksaajalle ja baarimikolle. Hyvä mieli tulee sellaisesta. Kitaristin kanssa istuimme pohtimassa aamuviiteen, mikä ihme saa aikuisen, suhteellisen terveen henkilön ahtautumaan vuosi vuoden jälkeen pakettiautoon, jonka turvallisuus autobahnalla on jotakin katiskan ja susiansan välimaastossa ja kiertämään ympäri Eurooppaa viihdyttämässä joukkoa käyttäytymishäiriöstä kärsiviä nuoria. Voisihan tässä esimerkiksi viimeistellä romaania tai valmistella käsikirjoitusta, johon muuten tipahti elokuvasäätiöltä apurahaa (Terveisiä vain Jukka Asikaiselle, olet hieno mies!).
Sympaattisin yöpymispaikka: Eläkeläiset- yhtyeen puolalaisverion laulajan perheen luona. Aikamiespojan huone oli vuorattu Eläkeläiset –julisteilla ja keskustelua käytiin lähinnä yhtyeen kappaleiden sanoin. Kuten:
-Köniinsä sietäisi julma sakemanni.
-Humppasi vaan kun paloi Rovaniemi.
Sellainen ei ole tervettä. Sen sijaan seura oli hyvää ja rattoisaa. Aamulla hyvästeltiin isät ja äidit ja saatiin evääksi omenoita ja sämpylöitä. Sellaisen ystävällisyyden vuoksi saa anteeksi varsin kyseenalaisen kiihkeyden perustaa cover-bändin cover-bändi.
*Nimi viittaa youtubessa viljeltyyn pätkään Up to the ass of Timo, jossa rallikuskin kartanlukija saa törmäyksen seurauksena epämiellyttävän vieraan takalistoonsa.

HULAHULA RUNRUN!

Romaani on kustannustoimittajalla, huhhei tralleraa! Kuten asiaan kuuluu, hävisi romaanista viime hetkellä 20 viimeistä sivua ja tarvittiin teknisiä apujoukkoja Jyväskylästä, Nakkilasta, Turusta ja Kalliosta ennen kuin kovalevyltä saatiin kaavittua ymmärrettävää tekstimössöä, sitten vielä 52 unetonta tuntia ja horjuinkin jo Bulevardille palauttamaan tekelettäni ja horinoimaan hajanaisista tulevaisuudensuunnitelmistani
Läksin siitä samoilla silmillä Nuoren Voiman Liiton HULAHULARUNRUN- kirjakiertueelle. Kirjakiertueen nimi syntyi eräänä idearikkaana baari-iltana, ja sitä on selitelty myöhemmin niin dadaistisella sanaleikittelyllä että 90-vuotisjuhlaa viettävän liiton nuorekkaalla ja dynaamisella asenteella. Mene tiedä, hulahulavanteet olivat ainakin mukana ja todistettavasti ainakin puheenjohtaja Laura Lindstedt osaa sellaista hytkyttää kaulansa ympärillä varsin mallikkaasti.
Oikeastaan kiertue oli alkanut jo muutamaa päivää aiemmin Tallinnasta, mutta kirjakiireiden vuoksi jouduin lentämään Varsovaan. Jokin oli mennyt pieleen lippuvarauksissa, ja tapasimme Jarkko Tontin, Aina Bergrothin ja Mikko Rimmisen kanssa Kööpenhaminan lentokentällä. Muutaman mutkan kautta päädyimme sentään Puolan ilmatilaan. Varsovasta löysimme muun mutapainijoukkueen, eli kirjailijat Laura Lindstedtin, Kaisa Ijäksen, Eino Santasen, Pauliina Haasjoen, Aki Salmelan, Katariina Vuorisen, tutkija Kaisa Kaakisen, toiminnanjohtaja Laura Serkosalon, yleismies Miikan sekä äkäisen virolaiskuskin, joka ilmeisen vastenmielisesti oli rutkuttanut seurueen Baltian lävitse Puolaan.
Kiertueen ilmapiiri oli sekä ilahtunut että intensiivinen. Varsin vapautuneesti otettiin kantaa kanssamatkustajien elämäntilanteisiin ja sotkeuduttiin erilaisiin pseudokirjallisiin pohdintoihin kunkin tuotannosta ja niiden julkaisukelpoisuudesta. Hauskaakin oli, vaikka hajuhaitoilta ei tyystin vältytty. Kaksi vuotta sitten NVL:n kesäkiertueella seikkaili mukanamme kyseenalaisen tuoreusasteen omaava kananmuna. ” Se oli humanismin muna”, silloinen puheenjohtajame Eino Santanen mynisi. Tällä kertaa finlandisti Mikko Rimmisen povitaskuun ilmestyi puolalaiselta aamiaiselta humanismin munakokkeli, ja sinne se taisi loppureissun ajaksi jäädä. Muutenkin kauhottiin syvällä kulttuurintutkimuksellisessa pallomeressä. Puolan Lodzissa penättiin suomalaisten kirjallisuudentuntemuksen perään ja Berliinin Suomen Instituutissa partatädit kummastelivat meikäläisen riimirunon vähyyttä. Yleisesti ottaen kuulijasto oli kiinnostunutta, jopa intoisaa.
Oma lempitapahtumani oli viimeisen illan keikka LCB:ssä. Wanssee-järven rannalla sijaitseva yksi Saksan arvostetuimmista kirjallisuuuskollegiumeista, jossa ttulikin vietettyä Filin stipendiaattina kaunis huhtikuu männävuonna. Kiltisti sielläkin tönötettiin ja kuunneltiin Jarkko Tontin, Laura Lindstedtin, Mikko Rimmisen, Katariina Vuorisen ja allekirjoittaneen saksannoksia. Tosin omalla kohdallani esiintymistä häiritsi erinäinen köhimyksellinen ja aivastuksellinen tendenssi, johon muuten syyllistyin viime kerralla siellä esiintyessäni myös. Silti olen tyytyväinen. Syyskuussa ilmestyvästä romaanistani on jo tehty etukäteen näytekäännöstä latviaksi, puolaksi ja saksaksi. Varsinkin Saksassa ilmeni kovasti kiinnostusta Kätilöä kohtaan. Sinänsä se ei ole ihme, onhan kyse saksalaisen SS-upseerin ja suomalaiskätilön rakkaustarinasta II maailmansodan aikaan. Toisaalta luulisi, että saksalaiset olisivat saaneet maiskutella menneisyydellään niin kyllin, että joka lukija kärsisi Hitler-ähkystä ja marssisi lähimpään wurstilaan heti kun sellaisilla korteilla ryhdytään lätkimään. Vaan ei. Ilmeisesti ihmiskunnan märkäpaiseita on syytä sorkkia edelleen, eikä pohjoisten vankileireistä ainakaan tietääkseni ole kirjoitettu liiemmin fiktiota. Saas nähdä kuinka Kätilö-paran käy.
Kotisivut avautuvat ihan kohtsillään!


Huomenaamulla alkaa seuraava kiertue. Jonkinlainen psykogeneettinen fuuga eli pakkovaellus on kirjan valmistumisen äärellä käynnissä, kun ei malta yhtä täyttä vuorokautta Suomessa viettää. Läksemme Confusa-bändin keralla kiertämään Eurooppaa päinvastaiseen suuntaan kuin edellisviikolla runoilijoiden kanssa. Berliinissä ollaan tuuttaamassa ensi maanantaina, mikä nauratti paikallisia toimittajia kovasti. Vielä enemmän naurattanee, jos eksyvät paikalle. Paikka on nimittäin melko mutkaton vallattu talo Kreutzbergissä, ja pramean LCB:n kartanon jälkeen voi vain iloita, kuinka monta kulttuurista kerrosta Berliinin kaltaisessa suurkaupungissa on ja kuinka hienoa on päästä niistä nauttimaan. Sitä paitsi Berliini on paikka, jossa kulttuurit ja sosiaalikerrostumat sekoittuvat luontevalla tavalla. Tervetuloa punkkarit lukuiltoihin. Tervetuloa kukkahatut vallattuihin taloihin viihtymään! Mutta tästä myöhemmin lisää, nyt tämän tädin täytynee hieman nukkua ennen uutta koitosta.

PASIANSSI

Pelaan romaanipasianssia salongin lattialla. En edes osaa pelata pasianssia. Ei liene oikea aika ruveta lukemaan Stephane Mellarmen Nopanheittoa (WSOY, 2006). Nyt ei valitettasti olla tekemisissä pelkän kielen tasolla. Pitäisi kuljettaa kahdentoista ihmisen elämää keskellä Lapin sotaa. Jotkut pitää pelastaa ja jotkut tyrkätä kalliolta. Ei auta. Kustannustoimittaja on hyvä olla olemassa, varsinkin jos sattuu olemaan sellainen kuin minulla. Melko vääpelimäinen käsky kuuluu: Lisää rakennetta, vähemmän hölynpölyä. Ja kas, hölynpölyä harjata saakin aikamoisella sudilla tekstistä. Mieleen tulee sellaisia esimerkkilauseita kuin: ”Hänen suurin ulokkeensa oli korva” ja ”Kauempana näkyi tatti.” Hyvänen aika. Poistin juuri suuren osan luvusta, joka alkoi sanoilla: ”Lapsuuteni oli sellainen kuin lapsuudet yleensä. Mitätön.”
Vares-Kantolassa kukkivat valkovuokot ja idän sinililjat. Jos ehtisin, kävisin taistoon kohta herääviä nokkospuskia vastaan. Vaan ei. Pakko painaa pitkää päivää sisätiloissa ja vailla humpanhäivää. Jos kirjoitan joka päivä 20 liuskaa, pysyn aikataulussa. Kuulostaako mahdolliselta? Ei kuulosta eikä ole. Yritettävä kuitenkin on.
Samaan aikaan toisaalla eli ihmisten ilmoilla ovat käynnissä erilaiset kirjalliset hulinat. Kaikista ei tohdi kieltäytyä. Nuoren Voiman Liiton entisen puheenjohtajan Eino Santasen läksiäisiä vietettiin tällä viikolla melko perusteellisesti. Illan kunniaksi limbottiin Minotaurus-naamio päässä ja taisin heittää muutaman kuperkeikan DTM:n lavalla ( Eino kielsi laulamasta, ja mitä sai – pyllyntäydeltä minun ja uuden puheenjohtajan Laura Lindstedtin painia, oma syy!). Vaan miten käy kaikenlaisten kokousten, kiertuejärjestelyiden ja ennen kaikkea missä välissä valmistuvat kaikki luvatut esseet ja niin edelleen. Jos kaksitoista tuntia päivässä ei ole tarpeeksi niin kuinka monta on?
Nuoren Voiman Liiton 90-vuotissyntymäpäiville lienee paras suuntautua. Sitten pitäisi jaksaa kaksi kiertuetta kesäkuussa. Ensin Nuoren Voiman Liiton keäskiertue Baltia-Puola-Saksa -akselilla ja sen jälkeen seuraavana päivänä lähteä bändikiertueelle samoihin maihin, kierros menee onneksi sentään kellonvastaisesti Ruotsi-Tanska-Saksa-Puola-Baltia. Sammatissa hevoset hirnuvat, suvi tuoksuu, uusi kissaeläin on löytänyt tiensä pihapiiriin. Ensi viikolla raivataan risuja. Vaan hyvyyttä on että kauniit ystävänpuolet saapuvat pitämään vahtia kirjailijalle joka toikkaroi romaaninsa keskellä aamutuimaan saakka. Sellaista ystävyyttä on hankala torjua. Tai kiistää.

PS: Heja Suomi! Jos Suomi voittaa jääkiekon MM-kultaa, lupaan kiittää tulevassa kirjassani kaikkia joukkueen jäseniä.

Syö säästäen savea

Bonnier osti WSOY:n. Olemme nyt sitten pohjoismaiden suurimman kustantamon leivissä. Hyvä niin. Ainakin toivottavasti. Omistaahan Bonnier myös Tammen ja on mm. Sofi Oksasen ruotsalainen kustantaja -ja kuten tiedämme, Sofin ja WSOY:n tiet erkanivat varsin näyttävästi aikapäivää sitten. Vaan tarkoittaako sekään mitään? Eipä kai. Kylillä käydessäni kuulin tietysti kaikenlaista, sillä jos jotakin, niin juoruilla kirjallisuuspiireissä osataan. Erilaisissa vappuhuiskeissa spekuloitiin kovastikin sitä, yhdistyvätkö Tammi ja WSOY nyt yhdeksi kustantamoksi. Tuskin. Kummallakin on vahva oma brändinsä ja Bonnierilla tunnutaan uskottavan näkemykseen. Sitä ainakin Harri Haanpäällä riittää ja miksei muillakin kustannustoimittajilla. WSOY:lle ollaan myös palkkaamassa lisää väkeä, mikä paitsi helpottaa ylityöllistettyjen kustannustoimittajien taakkaa, luo lujaa uskoa kirjailijaan, jotta kustannustoimittajalla olisi tulevaisuudessakin aikaa meidän ruikutuksillemme. Mutta mikä on tämä tällainen kustannusalan muutos, joka ei aiheuta pakokauhua talon sisä- eikä ulkopuolella? Tiedotusvälineet eivät maalaile uhkakuvia kuoliaaksibrändätyistä ja -tuotteistetuista kirjailijoista tai ulkoapäin annetuista sisältövaatimuksista. Kirjailijoitakaan ei pelota. Ainakin Jari Tervo tuntuu olevan tyytyväinen sen minkä sänkypuuhiltaan kerkeää. Hei hei sitten, herra Jacques Eijkens. Lienee helpottavaa päästä eroon meistä nuivista ja epäseksikkäistä kirjailijoista jotka eivät ymmärrä viuhahdella mediassa kyllin usein.
Sammatissa nämäkin kustannusmaailman turbulenssit tuntuvat kovin kaukaisilta. Oma teksti kiukuttelee ja jolleivät romaanihenkilöt ala käyttäytyä paremmin, rupean tuuppimaan niitä alas kalliolta. Eikä riitä että omassa päässä heittää, myös universumi vittuilee. Tässä taannoin kustantajan kommentit harhailivat postissa yli viikon. Itellan postiseurantajärjestelmä väitti, että paketin pitäisi olla Sammatissa. Sammatin postissa tuumattiin, että saattaapi olla, että paketti tulee huomenna, saattaapi olla että ylihuomenna, voi olla että löytyvät Lohjalta tai Vihdistä. Sen jälkeen ollaan tapeltu unohtuneen saksankäännöksen parissa
Vaan eipä niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Vapun aikana oli joku ystävällinen sielu siivonnut pihan, haravoinut lehdet, tyhjentänyt tupakkaämpärin, kerännyt oksat ja mitä vielä. Soitin Wsoy:n Kirjallisuussäätiöön kiitelläkseni asiasta, mutta siellä ei tiedetty asiasta mitään. Kuka lie sitten ollutkin, niin tilattua työvoimaa ei. Kiitos sinulle, salaperäinen avustaja! Tarjoan kaffet jos pistäydyt joku päivä kylässä.
Jos nimittäin kerkeän. Kiirettä taas pukkaa. Kuka vielä luulee, että apurahataiteilijalla on leppoisat oltavat? Kyllä saa taas 12-tuntisia työpäiviä huiskia, aivan kuin maajussitkin, joiden kanssa kuulummekin sopivasti samaan verotusjärjestelmään (MELA). Ensimmäisen kesävieraan kanssa olemme sentään lämmittäneet saunan (kiuas AK-47 ei koskaan petä!) ja sen päälle katsoneet sen sata lyhytelokuvaa elokuvakurssia varten. Sen lisäksi pitäisi viimeistellä essee Nuoren Voiman Liiton 90-vuotisjuhlakirjaa varten. Sitten lyhytelokuvakurssia pitämään ja järjestämään Nuoren Voiman liiton kesäkiertuetta. Sinne lähdetään komealla porukalla: Matka vie Baltian maiden ja Puolan kautta Saksaan ja huipentuu legendaarisessa . Tekstejään esittävät (itseni lisäksi) Mikko Rimminen, Aina Bergroth, Jarkko Tontti, Laura Lindstedt, Kaisa Ijäs, Katariina Vuorinen, Eino Santanen, Aki Salmela, Pauliina Haasjoki. Jossain välissä pitäisi ehtiä dokumenttia leikkaamaan ja elokuvakäsikirjoitusta pusaamaan. Mutta mutta. Mikä tässä nyt sitten on tärkeintä? Jotenkin tuntuu, ettei Eeva Joenpelto tykkäisi tällaisesta haahuilusta eri tehtävien välillä. Kovan työntekijän maineessa ollutta kirjailijaa manailivat Sammatin naiset, sillä isännät olivat ottaneet tavakseen verrata vaimojaan Eevaan, joka kesäaamuisin raittia pitkin tasan kello viisi kohti saunakammariaan. Siellä naputeltiin romaania vanhalla Remingtonilla jo silloin, kun muut vielä haaveilivat lehmättömästä elämästä sängynpohjalla. Katsoin muuten juuri Johnny Kellyn European Film Academy Grand Prix -ehdokkuuden saaneen lyhytelokuvan Procastination. Lykkääminen. Juuri jotakin sellaista olen tässä juuri tekemässä romaanini suhteen. Eeva koettaa selvästi viestiä. Ensin menivät alakerrasta vedet ja sitten pamahti pannuhuoneen lamppu. Tänään sekosi uusi pesukone ja alkoi hyppiä rodeota niin polleasti ettei selässä pysynyt. Onneksi Putki Nurmen kiltit pojat tulevat taas auttamaan. Mutta Eevan viesti on selvä: Töihin nainen! Älä keksi tekosyitä. Lakkaa ruikuttamasta.

GRAND POPO-COTONOU-HELSINKI -GOGO

Olipa mukava palata monien uskontojen ja maailmankatsomusten Länsi-Afrikasta tänne koto-Suomeen. Jytky tuli eikä sellaista ole sattunut sitten vuoden 1945, kun SKDL heräsi henkiin. Kansa on äänestänyt ja pulinat pois. Nyt sitten voidaan vain naukua, notta mikä meni pieleen vai menikö mikään. Ainakaan Persut eivät enää voi itkeä sitä, että media väkisellä vaikenisi. Saas sitten nähdä miten uudet kansanedustajat aloittavat työnsä ja millaisessa yhteishengessä. Toivoa sopii, ettei tällaisten rappiotaiteilijoitten tarvitse pakata suoraan laukkujaan ja muuttaa maasta -tulihan kahden kuukauden aikana saatua aikaan vain yksi vaivainen dokumentti, vajaa lastenkirja, näytelmäpätkä, pidettyä lasten työpajaa ja perustettua yksi suomalais-beniniläinen orkesteri. Jotenkin sitä silti toivoisi, että se mitä taiteilijat tekevät, myös näkyisi Suomessa enemmän. Siinä voisi olla YLE suurena apuna. Ei siellä Beninissäkään kukaan palmun alla pelkkää djembeä soitellut. Vaan turha tästä on kai kirjoittaa, puhuttu ja vatvottu on. Ennen vaalejakin koetettiin herätellä kansaa huomaamaan, että kyllä verorahoilla tuetaan kaikenlaista ja varsin kannatettavaa taidetta. Nuoren Voiman Liiton järjestämillä Rappiotaiteen festivaaleilla oli yli 3000 kävijää ja satakunta esiintyjää. Hyvä me! Tai siis: hyvä te!
Saas nähdä, miten käy. Itse en pässyt paikalle, koska olin jumissa Cotonoun lentokentällä. Paluulennon piti olla jo 5.4., vaan toisin kävi. Samana päivänä Beniniin saapui kollektiivi afrikkalaisia presidenttejä ja jollain tapaa tämä pääsi yllättämään lentoyhtiöt niin, että lentoja aikaistettiin reippasti viidellä tunnilla ilman että matkustajia informoitiin asiasta. Kuskimme Alfonso on viisas mies ja osasi epäillä, että lentoaikoja saatetaan muuttaa tunnilla parilla. Yllätyksenä kuitenkin tuli, että vaikka lentoja muutellaan miten sattuu, pidetään lähtöselvityksestä kiinni minuutilleen. Myöhästyimme check-innistä nimittäin kaksi minuuttia, jonka jälkeen virkailija ryhtyi viilaamaan kynsiään ja totesi iloisesti: ”Me can help but me no want to.” Siinä vaiheessa korruptiosetelit oli käytetty rumpukalustoon ja erilaisiin batiikkityhjänpäiväisyyksiin, joten ainoa keino oli ryhtyä soittelemaan tuhottoman kalliita puheluita suomalaisesta liittymästä ja lainaamaan rahaa kaikilta mahdollisilta tahoilta. Kiitos vain Anna Ovaskalle, Inga Rikandille, Antti Seppäselle sekä isille ja äidille, joiden ansioista emme joutuneet valkoisen orjakaupan uhreiksi vaan päädyimme odottelemaan seuraavaa lentoa beniläisen Georgesin ja suomalaisen Camillan perustamaan kulttuurikeskukseen Grand Popossa, jossa on muunmuassa se hyvä puoli että siellä voi tehdä ruokaa itse.
Kuuden päivän kuluttua seurasi uusi yritys. Siinä vaiheessa kirjailijaesiintyminen Lapissa oli pitänyt perua ja käsikirjoituskurssi delegoida kollegalle. Vaan ei auta, hankala on veneelläkään Suomeen lähteä koettamaan. Seuraavalla yritykselläkin jännitysmomentteja riitti. Viisumi oli siinä vaiheessa jo ummessa eikä taaskaan voitelurahaa millä virkamiehiä paijata. Onneksi tullimiehet olivat enemmän kiinnostuneita pääkallotatuoinnistani ja kauhistelivat sitä samalla kun iskivät leimaa passiin. Voodoo-alueella pääkallotatauointi naisella sai raavaan tullimiehenkin tutisemaan.
Loppu hyvin, semminkin. Kotiin päästiin ja 48 tunnin unettoman taipaleen jälkeen Rovaniemelle esiintymään iki-ihanan Anna-Liisa Haakanan kanssa.
Vaan mitä muuta Afrikassa? Tavallista Afrikkaa, oletan. Sitä mitä valkoinen nainen nyt reissultaan voi odottaakin. Vessareissulla polttomuurahaiset kävivät kimppuun ja moskiittoverkossa oli aina reikä. Kerran näin jellonan, norsulauma hyökkäsi päin kun istuin Benjarissa safariauton katolla. Join vettä Pyhän Neitsyen lähteestä ja olin sairaana kaksi viikkoa (oma syy, yovo-virhe numero 2). Perustimme paikallisten ystävien kanssa orkesterin ja kiersimme Beniniä ja Togoa, ohjelmistossa suomalaisia viisuja Tuomari Nurmiosta Tuula Amberlaan sekä muutama foninkielinen laulu. Soittajina paikalliset muusikot Georges, Adja ja Abdullay, marionetistina ystäväni, Lapin Nukketeatteriyhdistyksen vetohahmo Johanna Salo ja solistina eräskin kirjailija Katja Kettu. Sain monia hyviä ystäviä, mikä kaltaiselleni epäsosiaalikolle on melkoinen saavutus, ja lähtiessä haikeus jäi rintaan -onneksi muutama ystävä saapuu Suomeen kesällä töiden ja erilaisten avioliittohankkeitten siivittämänä (saas nähdä mitä lakeja sitä ennen ehditään säätämään tulon estämiseksi). Itse en avioon saakka yltänyt, vaikka sormusta ja muuta tilpehööriä tarjoiltiinkin jatkuvasti erilaisten lujitteeksi. Paikallisilla pojilla oli vaikeuksia ymmärtää, etten todellakaan aio ryhtyä batiikki/helmiäistaiteilijaksi ja kiertää markkinoita rumpua soitellen Suomen vähälumisessa suvessa. Perusteluni, että minulla on jo muutama ammatti kuten ohjaaja, käsikirjoittaja ja kirjailija kaikuivat kuuroille korville. Vasta kun tuli puhe iästä, palasi älli poikien päähän. Eräskin varsin valloittava, mutta hieman nuorehko miehukainen vannoi universuminen tarkoittaneen meidät juuri toisillemme. Valkoinen, 23-vuotias nainen oli hänen luokseen saapuva ja hänen kanssaan perheen perustava. Fa-ennustaja oli näin kertonut ja minä sovin muottiin kuin kanootti muumitaloon. Kaksikymmentäkolmevuotias nainen on nainen parhaassa iässä. 23-vuotias nainen on hedelmällinen, kiihkeä, oppivainen, kenties kuulaiskin. Melkein suretti kertoa väärinkäsityksestä. Ikäni ei nimittäin ole 23 vaan 32. Kun kerroin syntymäpäivän juuri lähestyvän, nuoriherra ymmärsi universumin perimmäisen tarkoituksen olleenkin jotakin varsin muuta kuin kanssani paritumisen ja livisti paikalta kovinkin nopeasti.

Kotona Sammatissa ollaan, kurjet joikaavat, kevät viihtyy, kirjasto on remontoitu ja tältä rappiotaiteilijalta on viety poreammekin pois (joka varmaan monen perussuomalaisen mielestä on ihan oikein). Nyt hiha heilumaan ja Nuoren Voiman Liiton 90-juhlavuotisessee pakettiin, sitten romaanille ja elokuvakäsikirjoituksen pariin.

Sosiaalielämää Afrikassa

Afrikka on maanosa, jossa törmää valtaviin varallisuuseroihin ja siihen tosiasiaan, ettei ole kaikille samalla kauhalla jaettu. Sitten meidän eurooppalaisten isosta kauhasta pitäisi joskus läikyttää jotakin tänne maapallon umpisuoleen. Mihin menevät ne veronmaksajien pennit, jotka syydetään Aftrikkaan ja muille kehitysalueille. Vetääkö musta käsi välistä? Meneekö apu perille. Ei varmaankaan aina, mutta on mukava päästä kertomaan, että olen vastikään tavannut Beninissä erittäin toimivan suomalaishankkeen. Siinä viidakkokyliin asennetaan kaivoja, mutta ennenkaikkea aurinkopaneeleita. Aurinkoa´han täällä piisaa loputtomiin, energiaa virtaa ja kylien asukkaat tulevat omavaraisiksi ja riippumattomiksi valtion tehottomista sähköverkostoista. Tieverkostokin on alkeellinen, mutta toimiva. Kyliin kuljetaan viidakkopolkuja pitkin mopolla tai jalan. Erääässä tuollaisessa kylässä näin paikallisten naisten ylläpitämän palmuöljytehtaan, joka on rahoitettu länsimaisin mikrolainoin. Tosin myöntää täytyy, että korien, polttoaineen ja muiden palmusta saatavien sivutuotteiden lisäksi kylän ukot valmistavat omin päin myös sodabia - väkevää pontikkaa, joka tottumattoman kannattaa nakata vaivihkaa olan ylitse kun paikallisten silmä välttää, jollei tahdo välttämättä päätyä pää jäässä viidakkoon hortoilemaan. Mutta noin ylipäänsä suomalaisten projektit näyttävät toimivan täällä Länsi-Afrikassa hyvin. Avustustyöntekijää saattaa tosin hämmästyttää paikallisten tapa kyllästyä liialliseen kokoustamiseen ja painua palmun alle lepuuttamaan siksi aikaa kun länsimaalaiset vatvovat vesiselvää asiaa tuntitolkulla.
En tahtoisi olla niitä rasittavia länsimaalaisia, jotka saapuvat Afrikanreissulta tukka leteillä, rumpu kainalossa ja pää täynnä batiikkikuvioista horinaa vieraanvaraisista ja maanläheisistä paikallisista. Jokin täkäläisesssä elämänrytmissä silti viehättää. Sosiaalinen elämä on erikoisen rikasta ja sitä harjoitetaan antaumuksella aamusta iltaan. Siskoista, mummoista, sedistä ja kaikenlaisista kälynkaimoista puhutaan vapautuneesti tuntemattomille. Sukulaisuus ei myöskään tarkoita verisidettä, sillä siskoja ja veljiä ovat sellaisetkin kanssaihmiset, joitten kanssa ollaan oltu tekemisissä paljon, jotka ovat kotoisin samasta kylästä tai muuten vain vaikuttaneet elämään merkittävästi. Kännykkä on kaikilla ja niitten kanssa venkslataan antaumuksella. Aamusta alkaa puhelin soida, kun hyvänpäiväntutut kyselevät kuulimisia tai vain ilmoittavat heränneensä. Kaikenlainen informaatio päivittäisestä elämänmenosta otetaan vastaan ilolla, ja jo tunnin eron jälkeen pitää käydä keskustelua siitä, onko tähän mennessä ehtinyt tapahtua jotakin merkittävää. Välillä muslimit vilahtavat rukoilemaan ja voodoo-uskovaiset katoavat toimittamaan omia rituaalejaan. Sairastuneista huolehditaan, sillä lääkkeet ovat kalliita ja kaikenlaiset tulehdussairaudet piinaavat kaiken aikaa. Vatsatauteja on jokaisella ja niitä parannellaan erilaisten yrttien avulla. Erityisen suosittua on marokkolainen vahva tee, joka pistää elimistön hyrräämään. Juomaa valmistetaan huolella puolentioista tunnin ajan ja nautitaan kolme perättäistä kertaa. Viimeisellä kerralla juomaan lisätään sokeria ja sitruunaa, joka torjuu kaikenlaisia vaivoja malariasta keripukkiin.
Itse sairastuin viime viikolla uuvuttavaan vatsatautiin, johon eivät tepsi imodiumit eivätkä antibiootit. Sairastaminen on aina tympeää, mutta aivan erikoisen tympeää se on silloin, kun aikaa on vähän jäljellä ja pitäisi ottaa kaikki irti viimeisistä hetkistä uudella mantereella. Sitä paitsi salassa sairastaminen on mahdotonta. Kaikenlaiset tuntemattomat ihmiset saapuvat kyselemään terveydentilaani, huolehtivat suolentoiminnastani ja antavat hyviä neuvoja tulevaisuutta ajatellen. Tänään kyläläisistä oli koottu tervehdyspartio, joka saapui sairasvuoteen äärelle ilakoimaan ja hössöttämään. Sillä sairaan luona ei olla vakavia. Potilas pitää ennen kaikkea saada nauramaan, siitä alkaa tervehtyminen. Kolistellaan rumpuja ja pihalle viritellään nuotio. Paikallinen muusikko, joka asuu koiralaumansa kanssa ravintolan takapihalla, polkaisee viereiseen kylään hakemaan inkivääriä, sitruunaa ja jotakin, jonka oletan olevan sukua basilikalle. Sitten ryhdyttään juomanvalmistukseen, johon osallistuu suomalaisen mittapuun mukaan aivan liian monta kokkia. Hörpin juoman epäluuloisena ja valmistun juoksemaan nurkan taakse ylenantamaan. Vaan kas. Jotenkin tuntuu tepsivän tuo poppajuoma. Sen jälkeen olo on ollut vallan pirteä ja pystyssä pysyy vallan horjumatta.

LOST IN TRANSLATION

Eräässä taannoisessa blogitekstissäni taisin ihastella sitä kielitaidon määrää ja kommunikaation helppoutta, johon Afrikassa olen törmännyt. No niin, myönnettäköön. Ei aina näin. Syy on tietysti omani (mitä tekee venäjällä, ruotsilla saati eestillä Beninissä? heittää vesilintua, jonka nimi on ehkä gngnaa tai sitten ei). Ei riitä että ranskani on surkeaa ja paikallinen englanninopettajakin käyttää kuullunymmärrykseni pohjalta ilmaisuja ”small-small” ja ”how? (mitä kuuluu)”, ja kun minan -ja foninkielenikin on aivan retuperällä, liikutaan usein alueilla joilla mennään semillä suohon ja vinhasti.
Eräänlaiseen kommunikaatiokuiluun suistuttiin toissayönä, kun olin residenssin keittiössä kirjoittamassa. Paikalle tuli uusi yövartija (ei-Abdullai), joka jäi paitsi sanalle myös tarkastelemaan mielenkiinnolla puuhiani. Liehittelylle alttiina persoonana ajattelin yövartijan olevan kiinnostunut tekemisistäni ja kyselevän kotimaastani. Koetin hädissäni keksiä jotakin Suomeen ja Lappiin liittyvää. Koneeltani löytyi Reindeerspotting, josta ajattelin näyttää muutaman valikoidun kuvan. Toisin kävi. Kohtelias vartija istui koko dokumentin ajan naama ruutuun liimaantuneena ja esitti kysymyksiä käsittääkseni ranskaksi. Koetin parhaani mukaan selittää, mitä kuvissa tapahtui. Jokin meni pieleen.
Solkkasin muun muassa puutteellisella kielitaidollani, että kuvan poika on veljeni ikäinen (mikä ei sinänsä aivan pidä paikkaansa, mutta ilmeisesti kyvyttömyys kommunikaatioon saa ihmismielen kamppailemaan ankarasti edes jonkinlaisen, edes harhaisen yhteisymmärryksen muodostamiseksi). Joka kerran uuden kaupungin nähdessään hän hihkaisi ilahtuneena, joskin lohduttavasti. Filmin loputtua vartija huokaisi helpotuksesta ja kertoi, että tahtoisi vihdoin lukita oven ja mennä hetkeksi lepäämään. Olimme siis kiemurrelleet kumpikin tuoleissamme puolitoista tuntia ajatellen kumpikin suunnilleen samaa asiaa: Painuisi jo tuokin tuosta jorpakkoon.
Vaan eipä vähä mitään. Näin pienessä paikassa huhut kiirivät nopeammin kuin itse ehtii aivastaa. Jos esimerkiksi on menossa syömään johonkin tiettyyn paikalliskeittiöön, ilmestyvät ystävät ja tuttavat sinne sanailemaan yhtä takuuvarmasti kuin jos olisi lähettänyt lehdistötiedotteen. Tällä kertaa kuultiin uutisia suomalaisen jovon perhetragediasta. Seuraavana päivänä kylässä nimittäin kyseltiin huolissaan veljeni vointia. Vartija oli ilmeisesti luullut katselevansa jonkinlaista koti- ja matkavideota huumeidenkäyttäjäveljestäni.
Tilannetta koetettiin selvittää yövartijalle, joka kaikesta päätellen puhuu ranskaa vielä vähemmän kuin minä. Tällä hetkellä ystävällinen miesparka (ei-Abdullai) kuvittelee jotakuinkin, että minulla on veli, joka joutuu, surullista kyllä, käyttämään paljon suonensisäisiä lääkkeitä, mutta on silti onnekas, koska saa matkustaa niin paljon. Ja tätä koskettavaa tosiasiaa tahdoin kotivideon muodossa esitellä hänelle puolentoista tunnin ajan. Varsin ymmärrettäviksi kävivät ne lohduttavat huudahdukset siitä ilosta, joita uusien paikkojen kohtaaminen veli-paralleni tuotti.

Tämän lisäksi ongelmia tuottaa paikallisten miesten urhea pyrkimys pariutumiseen. Pieneen nukketeatteriesitykseemme on pestautunut jo melkoinen big band innokkaita rummuttajia. Vähän väliä pitäisi olla jossakin trooppisessa rämeikössä keppejä kanniskelemassa ja keskustelemassa tärkeistä materiaaliin liittyvistä asioista. Tämän lisäksi kaikki tahtovat tehdä kanssani musiikkia ja opettaa minua tanssimaan. Tämä johtuu paitsi siitä hartaasta toiveesta että löytäisimme yhteisen fyysisen kielen myös siitä, että täällä käyneet rastapäiset naiset ovat olleet usein muusikoita (maa sinut nielkööt , Mariska!). Paikallinen rastapää Douda on jo perustanut kanssani reggaebändin ja saanut jostain käsityksen, että olen päättämässä suurten musiikkitapahtumien järjestelyistä. Kysymykseen, kuinka monta festivaalia järjestän Suomessa, joku ystävällinen suomalaisdelegaatti hihkaisi, että satoja. Delegaatti tietysti ajatteli kartoittavansa festivaalien yleistä määrää, mutta tekikin minusta kerta heitolla jonkinlaisen suomalaisen tuottajagurun jolla on valtaa raahata ihmisiä eri puolilta maailmaa meille päin bongottelemaan ihan miten huvittaa. On vaikeaa olla herättämättä ihmisissä turhia toiveita. Ja Eurooppa on täkäläinen toivemaa ja valkoinen nainen matkalippu sinne.
Kuun lopussa nähdään, minkämoinen paikallinen Rimpparemmi täältä on Suomeen yrittämässä.

Pissa ja vaalit Afrikassa

Maalisvaalit tulevat. Menkää uurnille ihmiset! Aina olen ääneni uurnaan ruikannut. Toki Suomen kansalainen saa äänestää ulkomaillakin, vaan entäs Afrikassa. Täällä Beninissä ei ole konsulaattia mihin hakeutua, lähin taitaisi olla naapurimaassa Nigeriassa, ja sinne ei kaikesta päätellen ole mitään asiaa. Äänestämättä jättäminen harmittaa, sillä vaikka edustuksellinen demokratia toimii ontuen, niin saisipahan ainakin veikata voittajaa ja tuikata oman pienen kapulansa oikeistomopon rattaisiin. Varsinkin tänä vuonna.
Mitä jos Timo Soinista tulee kulttuuriministeri?
Herranen aika. Perussuomalaiset ovat julistaneet kulttuuripoliittisen ohjelmansa. Siinä ohjenuorana on, että kaikenlaisen postmodernin hömpän tukemista tulisi välttää ja tukea vain vakavasti otettavaa suomalaista kulttuuria korostavaa taidetta. Esimerkkeinä tällaisista taiteilijoista taisivat olla Akseli Gallen-Kallela ja Jean Sibelius -kummatkin ruotsinkielisiä ja varsin kuolleita.
Mutta ovatpa vaalit täälläkin. Beninissä käydään helmikuun lopussa tiukkaa taistoa presidentin paikasta. Pääehdokkaita on kolme, joista kukin järjestää leipää ja sirkushuveja parhaansa mukaan. Yksi on luvannut, että jakaa valtaan noustuaan bensaa ja öljyä kansalle mittaamattomasti ja jopa ilmaiseksi. Tällaisiin vaalilupauksiin paikalliset suhtautuvat ymmärrettävän epäilevästi, varsinkin kun samanlainen lupaus tehtiin naapurimaassa Nigeriassa, vaan kuinkas kävikään. Hinnat sen kuin kallistuivat. Silti houkutus uskoa on suuri. Täkäläiset suhtautuvat mopoiluun ja autoiluun suurella intohimolla. Rauhallisessa Beninissä suurin todennäköisyys kuolla onkin joutua juuri liikenneonnettomuuteen. Kaistapäistä liikennekulttuuria rauhoittaa se tosiseikka, ettei bensaa aina ole saatavilla. Sain tuta sen matkustaessani Beninin muinaisen kuningaskunnan Dahomeyn pääkaupunkiin Aboneyhin. Tienvarsilla kyllä myydään jonkinlaista palmuöljynkaltaista polttoainetta, mutta se kuulemma syö auton moottoria kuin syyllisyys uskotonta miestä. Jossain vaiheessa vaikutti epävarmalta päästäänkö perille ollenkaan. Mistä saa bensaa Afrikassa? Nyt tiedän: Hyvän Toivon bensa-asemalta sitä ei saa. Ei myöskään Pyhän Hengen, Taivaallisen Ylösnousemuksen saati Armon ja Johdatuksen tankkauspisteistä. Sen sijaan Pyhä Uhraus tarjosi oikeanlaista naftaliinia, ja matka jatkui.
Mitään ekovaaleja täkäläisestä äänestyskimarasta ei ole tulossa. Öljykysymys on akuutti, ja siitä pitävät huolen erinäisiin kansainvälisiin korporaatioihin ja öljyosakkeisiin sotkeutuneet ehdokkaat. Suuret monikansalliset yhtiöt ovat ainoat varmat voittajat. Kukaan ei puhu aurinkoenergiasta eikä tuulivoimasta, vaikka helposti tulisi mieleen, että kumpaakin luonnonvaraa tässä Saharan eteläpuolisessa merenrantavaltiossa piisaa loputtomiin. Täällä myöskin pelataan presidenttipeliä tavalla, josta kotikutoisemmat Kehittyvien Maakuntien liitot ja Kukkaisyhdistykset voisivat ottaa oppia. Äänistä maksetaan selvää rahaa, ja tässä tapauksessa äänestäjille itselleen. Vähän ennen saapumistani Grand Popoon täällä järjestettiin vaalitilausuus, jossa Länsi-Afrikan Pankin pääjohtaja esiintyi kannattajilleen. Vaalikarjaa virtasi paikalle aina naapurimaista saakka. Saapuneille oltiin luvattu matkarahat ja ruokaa. Viinaa, musiikkia ja kaikenlaista Jumalan armoa. Allah, kristittyjen Jumala ja paikalliset merenjumala Mami Wata ja hermadrodiittijumala Mahe-Lissa nimittäin suojelevat vuoron perään kaikkia ehdokkaita. Valinta on siis vaikea. Mutta ainakaan grandpopolaisten ääniä pankinjohtajaehdokas tuskin tulee saamaa. Vähän ennen tilaisuuden loppumista järjestäjät päättivät poistua paikalta vaalikassa mukanaan. Seurasi mellakka, jonka aikana puolueen autoa koetettiin kaataa. Paikalle kutsuttiin virkavalta, joka tarkoitti pilliin puhaltelevaa santarmia. Tällä kertaa kaikki päättyi onnellisesti, vaalivilpilliset saatiin kiinni ja osa rahoista jaettua osallistujille. Tapahtuma lienee kuitenkin omiaan osoittaan, että ilmaista bensiiniä ei ainakaan lähitulevaisuudessa ole beniniläisille luvassa.

PS: Juuri äsken saapuneen tiedon mukaan paikallisia presidentinvaaleja on jouduttu lykkäämään. Päästäkseen äänestämään beniniläisten täytyy rekisteröityä jonkin puolueen jäseniksi. Mutta kas kummaa, suuri osa opposition ehdokkaista näyttää mystisellä tavalla kadonneen rekistereistä. Tämä on aiheuttanut mellakoita ja levottomuuksia suurimmissa kaupungeissa. Täällä Grand Popossa on vielä rauhallista. Suurimman hämmingin sai aikaan eräs suomalaisdelegaatti, joka yösydännä erehtyi luulemaan kyläläisten vesitankkia vessanpöntöksi ja pissasi siihen.

TIEDON VALTAVÄYLILLÄ

Afrikka. Benin, Grand Popo. Puhelin ei toimi kahteen kuukauteen ja savumerkillä saa kiinni varmemmin kuin sähköpostilla. Näin uhosin lähtiessäni. Vaan annas olla. Täällä sitä taas tiedon valtavirroilla sätkytellään. En varsinaisesti kuvitellut, ettei kommunikaatiomahdollisuuksia Afrikassa ole, uskoin vain ettei itselläni moiseen mannertenväliseen päivitykseen ole tarvetta. Hyvästi talvi ja pakkanen, vetäydyn Afrikan lämpöön!
Jo vain. Täällä olen. Villa Karo on suomalainen kulttuurikeskus, joka tarjoaa työtä (ja arvatenkin viihdykettä) paikallisille. Työntekijöitä on neljätoista. On kokkia, puutarhuria, pesijätärtä, projektityöntekijää, talonmiestä ja vartijaa. Työ on käsittääkseni suhteellisen hyvinpalkattua, mikä helpottaa siinä siirtomaahenkisessä tuskassa, joka aiheutuu siitä, että vaatteet pestään pyytämättä ja aamiainen tarjoillaan sairastapauksessa vaikka vuoteisiin. Meitä on täällä kahdeksan stipendiaattia, kuvanveistäjiä, elokuvaajia, muusikoita, nukketeatteritaiteilija ja yksi kirjailija, eli minä. Nukketeatteritaiteilija Johanna Salon kanssa teemme projektin yhdessä paikallisten kanssa. Jollei malaria iske. Parin kuukauden kuluessa jo kolme stipendiaattia on sairastunut siihen, ja täällä kanta on varsin ärhäkkä ja aivoihinpureutuvainen. Malarialääkkeistä ei ole tähän mennessä ollut muita vaikutuksia kuin se, että kävin ensimmäisenä yönä unissani varsin psykedeelisen keskustelun Taikahyttysverkon kanssa ja löysin uusia ulottuvuuksia Descartesin ajatelmaan Cogito, ergo sum (ajattelen, olen siis olemassa). Pitkin yötä vuoroin heräsin ja nukahdin, hikoilin ja kuvittelin olevani joko valveilla tai uinahtaneeni. Monta tuntia pähkäilin ihan vakavissani, mistä oikein voi saada selkoa siitä, missä määrin voin saada tietoa todellisuudesta tai osallisuudestani siihen. Uudestaan ja uudestaan jouduin toteamaan, että uni josta heräsin oli johtanut vain toiseen, valhetodellisuuden uneen. Näin siis väsymyksen- ja lääketokkuraisuudenalkuisella Afrikanmatkallani.
Aamiaisella olo helpotti. Todellisuuden kokemisen mahdollisuuteen on helpompi uskoa, kun sitä on jakamassa ristiriitaisia, joskin ymmärrettäviä viestejä välittävä joukko muita ihmisiä. Kaikkeen ei mielikuvituskaan kykene. Vajavaista tämä kokeminen kuitenkin aina lienee. M.H. Morrillin hilpeä Puhuvan rummun maassa (1954, Kirjatoimi) antaa kuvan afrikkalaisesta kommunikaatiosta. Kirjassa poppamiehet lietsovat alkuasukkaita taikauskoiseen vihaan valkoisia vastaan. Sotakannalla ollaan alituiseen, ja alkukantaiset ennakkoluulot estävät kirjan päähenkilöä, tohtori Marcusta levittämästä valkoisen miehen ilosanomaa, eli sivistystä. Tämä urhea Livingstonen jälkeläinen puuhaa kiittämättömille villeille milloin sairaalaa, milloin kyläkoulua. Vaan saako hän kiitosta ponnisteluistaan? Ei. Tämä ei niinkään johdu kulttuurien yhteentörmäyksestä eikä kieliongelmista vaan siitä, että on epäselvää osaavatko villit ylipäänsä puhua. Lauseiden muodostaminen tuottaa alkuasukkaille sen verran ongelmia, että tiikereitä kutsutaan metsästämään noitarummun päristyksin. Rumpua onkin paras päristellä ja lujaa, koska toisin kuin Morrill uskoo, ei Afrikassa asusta tiikereitä. Täten Morrillin maailmankuvasta muodostuu ikään kuin Mustanaamion hilpeä, joskin varsin rasistinen versio. Semioottisten kykyjen oletettu puutekin joutuu ikävään valoon, kun tutustuu paikallisiin. Useimmat osaavat ainakin kahta paikallista kieltä, fonia ja minaa sekä virallista kieltä ranskaa. Villa Karon johtaja Mr. Kwassi puhuu yhtätoista kieltä sujuvasti. Muutkin taitavat auttavasti englantia, saksaa ja suomeksi taittuu mitäkuuluu ja tervetuloa. Viimeksi mainitulla kielitaidolla tosin on selkeä suvunjatkamiseen tähtäävä tendenssi. Suomalainen nainen on haluttua seuraa. Joka paikassa sihistään ja herätellään huomiota: ”Bonjour Madame!”, ja vähemmän mairitteleva ”jovo”, joka tarkoittaa vierasta valkoista.
Huomenna on vuorossa suomalais-beniniläinen konsertti, jossa kuullaan afrikkalaisia rytmejä Fela Kutista alkaen, mutta myös J. Karjalaisen kappaleita sekä Sielun Veljien legendaarinen Säkenöivästä voimasta. Sen kertosäkeeseen paikalliset osasivat jo tänään Antti Seppäsen tekemän dokumentin ensi-illassa yhtyä.

PS: Kuulumisia Vares-Kantolasta: Kirjastoremontti on meneillään ja lukuisat talonvahdit vuorottelevat residenssissä kun emäntä on poissa jaloista ärhentelemästä. Kaikkea hyvää sinne! Muistakaa kolata piha!

TAKSOLLA PÄÄSEE

Maalla on mukava asua, paitsi että. Kuka tiputtaa lumet katolta? En minä vainen. Kuka korjaa sähköviat, ilmaa ne sen seitsemätsadat patterit, murhaa rotat, kohdistaa antennin? No, huoltomies, myönnettäköön. Mutta entäs kun Renaultiksi kutsuttuun ranskalaiseen ongelmajätteeseen tulee tyyppivika, mites silloin suu pannaan? Silloin ainakin rastapäätä viedään ja lujaa. En ikinä halunnut perheauton yksinhuoltajaksi, vaan sellainen minusta tuli. Maalla on paha olla ilman kulkuvälineitä. Onnikka kulkee ja hevosella pääsee, vaan ei ilman käteistä -eikä Sammatissa tunnetusti ole pankkiautomaattia. Vali vali. Autoon tehtiin juuri tonnin remppa. Aluksi piti uusia vain jakopään hihna, vaan sitten ilmeni tuhat muutakin vikaa. Onneksi sentään runoilijatovereitani naurattaa, että sellaiset asiat kuin jakopään hihna ja takajousi oikeasti ovat olemassa eivätkä mitään kieroa autoilijahuumoria, jonka tarkoituksena on saada viherhippiäinen kiemurtelemaan tietämättömyydessään.
Olen aina ihmetellyt, kuinka Jari Tervon kirjoissa suhaillaan taksilla niin suruttomasti. Itse asuin lapsuuteni Rovaniemen maalaiskunnassa eikä meillä taksolla menty. Vaan silloinpa eivät uo aikataulutkaan niin minuutin päälle olleet. Tökötettiin suksien kanssa tien poskessa odottamassa linjavaunua, joka tuli kerran tunnissa jos tuli. Jollei tullut ysiltä, niin sitten kympiltä. Pysäkiltä ei voinut poistua, koska joskus onnikka oli puolikin tuntia myöhässä. Ei se muistaakseni sen pahemmin hermostuttanut. Nykyään hermostuttaa. Joku on keksinyt, että on kätevää kun suuri joukko ihmisiä on samassa paikassa sekunnilleen samaan aikaan. Tämä pätee esimerkiksi kokoustamiseen. Silloin pitää varata aikaa kaikenlaiseen kelirikkoiluun ja ruuhkailuun, tunnissa kerkeää Sammatista Eiraan jos hyvin käy. Useimmiten ei käy. Astetta vaikeammaksi meno muuttuu, kun autoa ei ole. Taksolla on menty useampaan otteeseen kauppaan, kylille, postiin, autokorjaamolle ja ties minne. Mummon ysikymppisille sentään vuokrasin auton. Tuhatviisisataa kilometriä viikonlopun aikana ei ole halpaa eikä hauskaa, mutta tulipahan mummo laulatettua ja kukitettua perusteellisesti. Onnea vielä kerran maailman parhaalle mummolle!
Nyt on taas auto millä saastuttaa. Vaan kohtapa loppuukin Suomen talvi ja lennän Afrikan lämpöön. Tosin sieltäkin käsin täytyy vierailla Jäämerellä tiuhaan, romaani kun ei vieläkään ole valmis. Mutta nimi on Kätilö ja ensi syksynä ilmestyy. Sanokaatte minun sanoneen.

HOLODNA

Luonani kävi vierailemassa Sammatti-seura. Ilta oli miellyttävä ja lämminhenkinen, vaikka koko tilaisuus meinasikin peruuntua vielä viime hetkellä, kun Vares-Kantolasta katosi lämmitys alkuviikosta. Se tapahtui pahimpaan mahdolliseen aikaan, romaani kriittisessä vaiheessa ja tekemätöntä artikkelia ja esseetä mielennurkat pullollaan. Ei olisi tehnyt mieli ryhtyä halkotalkoisiin, vaan minkäs teit. Tuumasin etten sentään niin neiti ole, etteikö talo pysyisi lämpimänä puillakin. Vähän hävetti. Öljytankki oli päässyt tyhjenemään. Olin sitä paitsi juuri lukenut vanhaa kolumniani, jossa uhoilin kuin saksalainen SS-upseeri Jäämerellä: Arkits ist Nicht! Minua ei pakkanen pelota! No jaa. Viime viikkoisten kokemusten perusteella täytyy kysyä, että kekä mahtaa olla tuo itseriittoinen ja pöyhkeä olento, joka kuvittelee nukkuvansa vaikka lumihangessa kuin riekko kiepissä. En se ainakaan minä ole. Kyllä paleltaa, kun nurkat jäätyvät. Kirjailija Hannu Mäkelä on sanonut, ettei koskaan katso vanhempia teoksiaan. Se, joka tuijottaa menneeseen, on niin kuin Lootin vaimo, joka katsoi taakseen ja muuttui suolapatsaaksi. Näin päätin tehdä tässäkin tapauksessa, ja kirjoittaa päivitetyn version suhteestani kylmään.
Öljyn loppuminen oli vain puoliksi omaa syytäni. Vares-Kantolaa huoltaa pääkapupunkiseutulainen yhtiö. Tänne on palkattu ihan väkeä huoltamaan öljypannua ja sen toimivuutta. Kiinteistöhuoltofirman poikien ainoa tehtävä on saapua Hyvinkäältä kerran kuussa, tökätä tikku reikään ja tarkistaa, että öljyä on riittävästi. Tästä työstä heille maksetaan palkkaa. Ilmeisesti tehtävä on kuitenkin ollut liian rasittava, sillä öljy pääsi kuin pääsikin loppumaan. Ja kun öljy loppuu, loppuu lämmitys. Kun lämmitys loppuu, tulee p****leen kylmä. Ja kun on kylmä, ei ole kellään kivaa. Jos suomalainen osaa jotakin paremmin kuin kansat yleensä, se on talojen lämmittäminen. Englantilaiset, ranskalaiset ja varsinkin kaikenlaiset etelän kekkeruusit (anteeksi ilmaisu) tuntuvat joka vuosi hämmästyvän sitä, että talvisin on kylmä. Jos Helsingin apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri onkin tänä vuonna joutunut hikoilemaan poikkeuksellisen rankan lumitilanteen vuoksi, niin menkääpä Lontooseen nauttimaan siitä kaaoksesta, jonka lumisade siellä saa aikaan. Koulut menevät kiinni, mummot hamstraavat elintarvikkeita kuin ydinsodan edellä, vallitsee yleinen poikkeustila. Ja kun lumi taas sulaa, huokaistaan helpotuksesta ja elämä jatkuu. Kunnes sama toistuu vuoden päästä, mutta siihen mennessä on jo ehditty autuaasti unohtaa: talvella keskimäärin sataa lunta. Yksinkertaiset ikkunalasit, puuttuvat eristeet ja kivilattiat takaavat, että sisällä juilii melkein samanlainen holodna kuin ulkona. Olen nukkunut Espanjassa talossa, jossa ei ollut ikkunalaseja. Oli helmikuu. Ulkona satoi lunta. Silloin vannoin, etten enää koskaan lähde seikkailemaan Keski- tai Etelä-Eurooppaan talvella, jollei säätiedotus lupaa kaksinumeroisia lämpölukemia päivin öin. Meillä on keskuslämmitys ja sitä osataan käyttää. Vaan annas olla, kun lämmitys pettää.
Kartanon lämmittäminen kahdella kakluunilla ja pirtin uunilla ei ole helppoa. Itse asiassa se on mahdotonta. Varsinkin kirjaston kakluuni on kyllä koristeellinen ja tunnelmaa luova, mutta siltä puuttuu eräs olennainen ominaisuus: lämmönvarauskyky. Koettakaapa itse kirjoittaa romaania villatumput kädessä. Huomaatte pian, että sekin on mahdotonta. Vaan onneksi on paikallisia firmoja, jotka hoitavat hommansa hyvin. En tiedä, onko kolumnissa korrektia harjoittaa mainontaa. Luultavasti ei. Aion kuitenkin tehdä niin. Putki Nurmen pojat nimittäin hoitivat hommansa erinomaisesti. Toistan: Putki Nurmi. Hienoja miehiä. Kerrassaan. Toivat aamuin illoin tonkalla öljyä ja pitivät paikat lämpiminä. Sellaisesta tulee mieli hyväksi. Lisäksi palautuu työkyky ja usko siihen, minkä jo esi-isät oppivat. Sillä vaikkei alunperin kenties ollutkaan kovin fiksua tupata tänne kolealle Suomenniemelle ja asettua taloksi, niin jotakin huomattiin heti ja siinä ollaan siitä pitäen pysytty: pidetään paikat lämpiminä.

Hyvää jäniksen vuotta!

Vietin joulupyhät Lapissa kirjoittaen romaania sekä erinäistä esseetä Nuoren Voiman Liiton antologiaan. Tänään saavuin Sammattiin todetakseni, että talo on kylmänä, Eeva Joenpelto (kuolleena vuodesta 2004) saanut jälleen enemmän joulukortteja kuin minä ja jouluomenat ovat maistuneet Vares-Kantolassa myllänneille hiirille paremmin kuin hyvin. Onneksi on kaminaa ja kakluunia, millä lämmittää. Yöpöydällä odottaa vanha kunnon Jack Londonin Susikoira(johon tartun heti, jahka makuuhuoneessa tarkenee ilman lapasia). Sillä kukapa ei rakastaisi tarinoita, joissa eläimille annetaan inhimillisiä piirteitä ja niiden kautta päästään kokemaan sellaisia tunteita, joita ihmisten välisissä suhteissa tuntuvat naiiveilta tai siirappisilta, kenties tyystin tunnistamattomilta. Kukapa ei heltyisi Paasilinnan Jäniksen vuotta lukiessaan Vatasen ja jäneksen ystävyydelle. Älkää valehdelko! Turha esittää liian kyynistä näissä asioissa. Gavriil Trojepolskin Bim Mustakorva, Elyn Mitchellin Thowra, hopeaharja, Jorma Kurvisen Susikoira Roi-sarja. Olen nähnyt raavaiden miesten itkevän katsoessaan Jean-Jacques Annaud'n Karhu-elokuvaa ja kyynisten dokumenttiopiskelijoiden lintsaavan luennolta, koska eivät kestä katsoa Disneyn Bambia.
Eläinten läsnäolossa on jotakin perin onnellistavaa. Eläimiin voi luottaa, tai siihen, että ne ovat kieroja juuri sen verran kuin saavat siihen mahdollisuuden. Kylmää kotiinpaluuta lämmitti mukana saapunut lainakoira Sofi, joka korvaa viime syksynä edesmennyttä Lulua (rauha mainion eläinystävän muistolle). Tähän mennessä olemme tulleet hyvin toimeen muutamaa seikkaa lukuunottamatta. Tietysti kumpaakin jännittää näin yllättävä tutustuminen ja miten kaikki sujuu. Onko ruoanjakelu riittävää, synkkaavatko aamun pissa-ajat ja milloin kehtaa mennä samaan sänkyyn nukkumaan. Kaikki eivät myöskään vilpittömästi nauti suuren kartanon äänistä ja siinä supisevasta elämästä. Nurkat naksuvat, yläkerrassa narisee, ja jos jääkaappi lakkaisi supisemasta, alkaisi tuntua siltä, että joku murjottaa. Muitakin haasteita on. Näyttää siltä, että Sofi pelkää hiirten lisäksi pirtin puuhellaa ja salongin seiniä, mutta suhtautuu urheasti lintulautaan ja siinä vieraileviin vihertiaisiin. Kirjaston valkoista karvalankamattoa vastaan tuntuu jokaisella täällä käyvällä eläimellä olevan jotakin hampaankolossa. Sofi on jo kolmas koira, joka sille oksentaa, kissoista puhumattakaan. Ilmeisesti valkoinen karvalanka on eläinmaailman perustuslaissa nimetty alueeksi, jolle kaikkein kernoimmin saa pahan olonsa purkaa -tällä kertaa kolminkertaisesti.
Mutta en valita (enempää). Kunhan pysytte elossa, rakkaat lemmikit. Sille, jolla ei koskaan ole ollut koiraa tahi kissaa voi olla vaikeaa ymmärtää sellaisen menettämisen suunnaton surkeus. Vaikka sen toki tietää eläimen omistajuuteen heittäytyessään. Kuolemaan se tulee, ennemmin tai myöhemmin. Välillä tuntuu, että saa jatkuvasti olla sureksimassa edesmenneitä eläinystäviään. Taivaan kiitos en koskaan ole ollut taipuvainen ystävystymään rottien tahi gerbiilien kanssa, joiden oletettu elinikä on vaivaiset 2-4 vuotta. Siinä sitten saa surumarssia tarpoa yhtenään. Eilen kävin tapaamassa erästä 20-vuotiasta kissaystävää, joka taannoin kuului perheeseeni. Sillä on käsittämätön kyky napata herkkusienet pizzasta kynnellä. Se rakastaa parsakaalia ja perhekasoja, joka tarkoittaa sitä että se saa maata kaikkien rakastamiensa ihmisten päällä yhtä aikaa ja kehrätä. Nyt setävauva oli laihtunut olemattomiin, selkärangan nikamat törröttivät ja vaikka urheasti kehuimmekin omistajan kanssa, että kyllä siitä vielä kelpo kinttaat saa, kävi kurkkua kummasti kuristamaan sellainen hiipuminen. Tuossa iässä tuskin on kyse enää mistään kosmeettisluontoisesta painonpudotuksesta.
Vetoankin teihin nyt, eläimet! Me ihmiset olemme kyllin itsekeskeisiä ja hellyydenkipeitä tahtoaksemme teidät perheisiimme, vaikkei se välttämättä teille parhaaksi olekaan. Sullomme teitä mieluusti kerrostaloasuntoihin ja pieniin häkkeihin ja jätämme yksin pitkiksi ajoiksi ilman seuraa. Antakaa anteeksi sellainen. Mutta tulkaa hieman vastaan, sillä ihminen on tyhmä, mutta sentimentaalinen otus. Älkää oksennelko valkoisille karvalankamatoille. Älkää juosko autojen alle. Älkää syökö piparitaikinaa ja ripuloiko sänkyyn. Älkää panko naapurin laatunarttua paksuksi. Älkää ajako valkohäntäpeuran vasaa suohon. Älkää syökö naapurin lemmikkijänistä. Älkää järsikö sähköjohtoja. Älkää papanoiko jalkineisiin. Älkää saako vesikauhua. Älkää odottako, että pääsette salonkiin ennen kuin ravistelette kuraturkkinne seinille. Älkää syökö pentujanne. Älkää juuttuko pattereiden väliin. Älkää kuihtuko olemattomiin hetkessä. Ja ennen kaikkea, elkää herran nimessä kuolko!