Pissa ja vaalit Afrikassa

Maalisvaalit tulevat. Menkää uurnille ihmiset! Aina olen ääneni uurnaan ruikannut. Toki Suomen kansalainen saa äänestää ulkomaillakin, vaan entäs Afrikassa. Täällä Beninissä ei ole konsulaattia mihin hakeutua, lähin taitaisi olla naapurimaassa Nigeriassa, ja sinne ei kaikesta päätellen ole mitään asiaa. Äänestämättä jättäminen harmittaa, sillä vaikka edustuksellinen demokratia toimii ontuen, niin saisipahan ainakin veikata voittajaa ja tuikata oman pienen kapulansa oikeistomopon rattaisiin. Varsinkin tänä vuonna.
Mitä jos Timo Soinista tulee kulttuuriministeri?
Herranen aika. Perussuomalaiset ovat julistaneet kulttuuripoliittisen ohjelmansa. Siinä ohjenuorana on, että kaikenlaisen postmodernin hömpän tukemista tulisi välttää ja tukea vain vakavasti otettavaa suomalaista kulttuuria korostavaa taidetta. Esimerkkeinä tällaisista taiteilijoista taisivat olla Akseli Gallen-Kallela ja Jean Sibelius -kummatkin ruotsinkielisiä ja varsin kuolleita.
Mutta ovatpa vaalit täälläkin. Beninissä käydään helmikuun lopussa tiukkaa taistoa presidentin paikasta. Pääehdokkaita on kolme, joista kukin järjestää leipää ja sirkushuveja parhaansa mukaan. Yksi on luvannut, että jakaa valtaan noustuaan bensaa ja öljyä kansalle mittaamattomasti ja jopa ilmaiseksi. Tällaisiin vaalilupauksiin paikalliset suhtautuvat ymmärrettävän epäilevästi, varsinkin kun samanlainen lupaus tehtiin naapurimaassa Nigeriassa, vaan kuinkas kävikään. Hinnat sen kuin kallistuivat. Silti houkutus uskoa on suuri. Täkäläiset suhtautuvat mopoiluun ja autoiluun suurella intohimolla. Rauhallisessa Beninissä suurin todennäköisyys kuolla onkin joutua juuri liikenneonnettomuuteen. Kaistapäistä liikennekulttuuria rauhoittaa se tosiseikka, ettei bensaa aina ole saatavilla. Sain tuta sen matkustaessani Beninin muinaisen kuningaskunnan Dahomeyn pääkaupunkiin Aboneyhin. Tienvarsilla kyllä myydään jonkinlaista palmuöljynkaltaista polttoainetta, mutta se kuulemma syö auton moottoria kuin syyllisyys uskotonta miestä. Jossain vaiheessa vaikutti epävarmalta päästäänkö perille ollenkaan. Mistä saa bensaa Afrikassa? Nyt tiedän: Hyvän Toivon bensa-asemalta sitä ei saa. Ei myöskään Pyhän Hengen, Taivaallisen Ylösnousemuksen saati Armon ja Johdatuksen tankkauspisteistä. Sen sijaan Pyhä Uhraus tarjosi oikeanlaista naftaliinia, ja matka jatkui.
Mitään ekovaaleja täkäläisestä äänestyskimarasta ei ole tulossa. Öljykysymys on akuutti, ja siitä pitävät huolen erinäisiin kansainvälisiin korporaatioihin ja öljyosakkeisiin sotkeutuneet ehdokkaat. Suuret monikansalliset yhtiöt ovat ainoat varmat voittajat. Kukaan ei puhu aurinkoenergiasta eikä tuulivoimasta, vaikka helposti tulisi mieleen, että kumpaakin luonnonvaraa tässä Saharan eteläpuolisessa merenrantavaltiossa piisaa loputtomiin. Täällä myöskin pelataan presidenttipeliä tavalla, josta kotikutoisemmat Kehittyvien Maakuntien liitot ja Kukkaisyhdistykset voisivat ottaa oppia. Äänistä maksetaan selvää rahaa, ja tässä tapauksessa äänestäjille itselleen. Vähän ennen saapumistani Grand Popoon täällä järjestettiin vaalitilausuus, jossa Länsi-Afrikan Pankin pääjohtaja esiintyi kannattajilleen. Vaalikarjaa virtasi paikalle aina naapurimaista saakka. Saapuneille oltiin luvattu matkarahat ja ruokaa. Viinaa, musiikkia ja kaikenlaista Jumalan armoa. Allah, kristittyjen Jumala ja paikalliset merenjumala Mami Wata ja hermadrodiittijumala Mahe-Lissa nimittäin suojelevat vuoron perään kaikkia ehdokkaita. Valinta on siis vaikea. Mutta ainakaan grandpopolaisten ääniä pankinjohtajaehdokas tuskin tulee saamaa. Vähän ennen tilaisuuden loppumista järjestäjät päättivät poistua paikalta vaalikassa mukanaan. Seurasi mellakka, jonka aikana puolueen autoa koetettiin kaataa. Paikalle kutsuttiin virkavalta, joka tarkoitti pilliin puhaltelevaa santarmia. Tällä kertaa kaikki päättyi onnellisesti, vaalivilpilliset saatiin kiinni ja osa rahoista jaettua osallistujille. Tapahtuma lienee kuitenkin omiaan osoittaan, että ilmaista bensiiniä ei ainakaan lähitulevaisuudessa ole beniniläisille luvassa.

PS: Juuri äsken saapuneen tiedon mukaan paikallisia presidentinvaaleja on jouduttu lykkäämään. Päästäkseen äänestämään beniniläisten täytyy rekisteröityä jonkin puolueen jäseniksi. Mutta kas kummaa, suuri osa opposition ehdokkaista näyttää mystisellä tavalla kadonneen rekistereistä. Tämä on aiheuttanut mellakoita ja levottomuuksia suurimmissa kaupungeissa. Täällä Grand Popossa on vielä rauhallista. Suurimman hämmingin sai aikaan eräs suomalaisdelegaatti, joka yösydännä erehtyi luulemaan kyläläisten vesitankkia vessanpöntöksi ja pissasi siihen.

TIEDON VALTAVÄYLILLÄ

Afrikka. Benin, Grand Popo. Puhelin ei toimi kahteen kuukauteen ja savumerkillä saa kiinni varmemmin kuin sähköpostilla. Näin uhosin lähtiessäni. Vaan annas olla. Täällä sitä taas tiedon valtavirroilla sätkytellään. En varsinaisesti kuvitellut, ettei kommunikaatiomahdollisuuksia Afrikassa ole, uskoin vain ettei itselläni moiseen mannertenväliseen päivitykseen ole tarvetta. Hyvästi talvi ja pakkanen, vetäydyn Afrikan lämpöön!
Jo vain. Täällä olen. Villa Karo on suomalainen kulttuurikeskus, joka tarjoaa työtä (ja arvatenkin viihdykettä) paikallisille. Työntekijöitä on neljätoista. On kokkia, puutarhuria, pesijätärtä, projektityöntekijää, talonmiestä ja vartijaa. Työ on käsittääkseni suhteellisen hyvinpalkattua, mikä helpottaa siinä siirtomaahenkisessä tuskassa, joka aiheutuu siitä, että vaatteet pestään pyytämättä ja aamiainen tarjoillaan sairastapauksessa vaikka vuoteisiin. Meitä on täällä kahdeksan stipendiaattia, kuvanveistäjiä, elokuvaajia, muusikoita, nukketeatteritaiteilija ja yksi kirjailija, eli minä. Nukketeatteritaiteilija Johanna Salon kanssa teemme projektin yhdessä paikallisten kanssa. Jollei malaria iske. Parin kuukauden kuluessa jo kolme stipendiaattia on sairastunut siihen, ja täällä kanta on varsin ärhäkkä ja aivoihinpureutuvainen. Malarialääkkeistä ei ole tähän mennessä ollut muita vaikutuksia kuin se, että kävin ensimmäisenä yönä unissani varsin psykedeelisen keskustelun Taikahyttysverkon kanssa ja löysin uusia ulottuvuuksia Descartesin ajatelmaan Cogito, ergo sum (ajattelen, olen siis olemassa). Pitkin yötä vuoroin heräsin ja nukahdin, hikoilin ja kuvittelin olevani joko valveilla tai uinahtaneeni. Monta tuntia pähkäilin ihan vakavissani, mistä oikein voi saada selkoa siitä, missä määrin voin saada tietoa todellisuudesta tai osallisuudestani siihen. Uudestaan ja uudestaan jouduin toteamaan, että uni josta heräsin oli johtanut vain toiseen, valhetodellisuuden uneen. Näin siis väsymyksen- ja lääketokkuraisuudenalkuisella Afrikanmatkallani.
Aamiaisella olo helpotti. Todellisuuden kokemisen mahdollisuuteen on helpompi uskoa, kun sitä on jakamassa ristiriitaisia, joskin ymmärrettäviä viestejä välittävä joukko muita ihmisiä. Kaikkeen ei mielikuvituskaan kykene. Vajavaista tämä kokeminen kuitenkin aina lienee. M.H. Morrillin hilpeä Puhuvan rummun maassa (1954, Kirjatoimi) antaa kuvan afrikkalaisesta kommunikaatiosta. Kirjassa poppamiehet lietsovat alkuasukkaita taikauskoiseen vihaan valkoisia vastaan. Sotakannalla ollaan alituiseen, ja alkukantaiset ennakkoluulot estävät kirjan päähenkilöä, tohtori Marcusta levittämästä valkoisen miehen ilosanomaa, eli sivistystä. Tämä urhea Livingstonen jälkeläinen puuhaa kiittämättömille villeille milloin sairaalaa, milloin kyläkoulua. Vaan saako hän kiitosta ponnisteluistaan? Ei. Tämä ei niinkään johdu kulttuurien yhteentörmäyksestä eikä kieliongelmista vaan siitä, että on epäselvää osaavatko villit ylipäänsä puhua. Lauseiden muodostaminen tuottaa alkuasukkaille sen verran ongelmia, että tiikereitä kutsutaan metsästämään noitarummun päristyksin. Rumpua onkin paras päristellä ja lujaa, koska toisin kuin Morrill uskoo, ei Afrikassa asusta tiikereitä. Täten Morrillin maailmankuvasta muodostuu ikään kuin Mustanaamion hilpeä, joskin varsin rasistinen versio. Semioottisten kykyjen oletettu puutekin joutuu ikävään valoon, kun tutustuu paikallisiin. Useimmat osaavat ainakin kahta paikallista kieltä, fonia ja minaa sekä virallista kieltä ranskaa. Villa Karon johtaja Mr. Kwassi puhuu yhtätoista kieltä sujuvasti. Muutkin taitavat auttavasti englantia, saksaa ja suomeksi taittuu mitäkuuluu ja tervetuloa. Viimeksi mainitulla kielitaidolla tosin on selkeä suvunjatkamiseen tähtäävä tendenssi. Suomalainen nainen on haluttua seuraa. Joka paikassa sihistään ja herätellään huomiota: ”Bonjour Madame!”, ja vähemmän mairitteleva ”jovo”, joka tarkoittaa vierasta valkoista.
Huomenna on vuorossa suomalais-beniniläinen konsertti, jossa kuullaan afrikkalaisia rytmejä Fela Kutista alkaen, mutta myös J. Karjalaisen kappaleita sekä Sielun Veljien legendaarinen Säkenöivästä voimasta. Sen kertosäkeeseen paikalliset osasivat jo tänään Antti Seppäsen tekemän dokumentin ensi-illassa yhtyä.

PS: Kuulumisia Vares-Kantolasta: Kirjastoremontti on meneillään ja lukuisat talonvahdit vuorottelevat residenssissä kun emäntä on poissa jaloista ärhentelemästä. Kaikkea hyvää sinne! Muistakaa kolata piha!

TAKSOLLA PÄÄSEE

Maalla on mukava asua, paitsi että. Kuka tiputtaa lumet katolta? En minä vainen. Kuka korjaa sähköviat, ilmaa ne sen seitsemätsadat patterit, murhaa rotat, kohdistaa antennin? No, huoltomies, myönnettäköön. Mutta entäs kun Renaultiksi kutsuttuun ranskalaiseen ongelmajätteeseen tulee tyyppivika, mites silloin suu pannaan? Silloin ainakin rastapäätä viedään ja lujaa. En ikinä halunnut perheauton yksinhuoltajaksi, vaan sellainen minusta tuli. Maalla on paha olla ilman kulkuvälineitä. Onnikka kulkee ja hevosella pääsee, vaan ei ilman käteistä -eikä Sammatissa tunnetusti ole pankkiautomaattia. Vali vali. Autoon tehtiin juuri tonnin remppa. Aluksi piti uusia vain jakopään hihna, vaan sitten ilmeni tuhat muutakin vikaa. Onneksi sentään runoilijatovereitani naurattaa, että sellaiset asiat kuin jakopään hihna ja takajousi oikeasti ovat olemassa eivätkä mitään kieroa autoilijahuumoria, jonka tarkoituksena on saada viherhippiäinen kiemurtelemaan tietämättömyydessään.
Olen aina ihmetellyt, kuinka Jari Tervon kirjoissa suhaillaan taksilla niin suruttomasti. Itse asuin lapsuuteni Rovaniemen maalaiskunnassa eikä meillä taksolla menty. Vaan silloinpa eivät uo aikataulutkaan niin minuutin päälle olleet. Tökötettiin suksien kanssa tien poskessa odottamassa linjavaunua, joka tuli kerran tunnissa jos tuli. Jollei tullut ysiltä, niin sitten kympiltä. Pysäkiltä ei voinut poistua, koska joskus onnikka oli puolikin tuntia myöhässä. Ei se muistaakseni sen pahemmin hermostuttanut. Nykyään hermostuttaa. Joku on keksinyt, että on kätevää kun suuri joukko ihmisiä on samassa paikassa sekunnilleen samaan aikaan. Tämä pätee esimerkiksi kokoustamiseen. Silloin pitää varata aikaa kaikenlaiseen kelirikkoiluun ja ruuhkailuun, tunnissa kerkeää Sammatista Eiraan jos hyvin käy. Useimmiten ei käy. Astetta vaikeammaksi meno muuttuu, kun autoa ei ole. Taksolla on menty useampaan otteeseen kauppaan, kylille, postiin, autokorjaamolle ja ties minne. Mummon ysikymppisille sentään vuokrasin auton. Tuhatviisisataa kilometriä viikonlopun aikana ei ole halpaa eikä hauskaa, mutta tulipahan mummo laulatettua ja kukitettua perusteellisesti. Onnea vielä kerran maailman parhaalle mummolle!
Nyt on taas auto millä saastuttaa. Vaan kohtapa loppuukin Suomen talvi ja lennän Afrikan lämpöön. Tosin sieltäkin käsin täytyy vierailla Jäämerellä tiuhaan, romaani kun ei vieläkään ole valmis. Mutta nimi on Kätilö ja ensi syksynä ilmestyy. Sanokaatte minun sanoneen.