Haukijuttu

HAUKIJUTTU

Päätin kysyä kolumnitärppiä haukiasiantuntija Piiraiselta. Mies kehotti tietysti kirjoittamaan hauesta. Eväkäs on Piiraisen lempieläin, niin mieluinen, että siitä on syntymäpäiväkakutkin leivottava. Kerran Piiraisella oli haukikaveri laiturin alla. Siitä tuli vähän samanlainen lemmikki kuin vanhanajan kaivohauesta, joka piti veden puhtaana pikkueliöistä ja jonka liikkeitä seurailtiin päiväkseltään. Päätin ottaa neuvosta vaarin ja kirjoittaa haukijutun. Hauella on pitkällinen sijansa suomalaisessa kansaperinteessä. Kaikki muistavat, että Kalevalassa sen leukaluusta tehtiin kantele ja Sammon hakumatkalla nousi jättipulikka merestä matkalaisia vainoamaan. Hauella oli suomalaisessa muinaisuskossa vakaa yhteytensä tuonpuoleiseen. Tietäjät saattoivat hauiksi muuttuneina polskuttaa järven pohjaan ja sitä kautta Tuonelaan. Kaikkein pahin kohtalo kuolleelle oli, ettei päässytkään Manan majoille vaan päätyi ns. hauen suoleen. Se oli tietynlainen tuonpuoleisen hukkatila, ei taivas eikä helvetti vaan jotakin paljon turhanpäiväisempää -pelkkä kuolema.
Mutta tämä nykyhauki, no. Haukihan on kala. Jänkäkoira on niin yleinen saalis ettei keskimittaisia kalamies viitsi edes mainita. Syykin hauen yleisyyteen on ilmeinen. Kuusikymmen- ja seitsemänkymmenluvulla Suomen järviin ja jokiin istutettiin vuosittain 30 miljoonaa vastakuoriutunutta hauenpoikaa. Nykyään istuteaan lähinnä noin sormenmittaista pikkuhaukea. Esox lucius on sitkeä elukka, joka pärjää vähähappisissa suojärvissä ja sietää rehevöitymistä. Sitä paitsi se on kaikkiruokainen ahmatti, kasvaa isoksi ja on siten oivaa kalajuttujen materiaalia. Ainoastaan lohen kanssa pääsee kalamies samalla tavalla levittelemään käsiään ja muhoilemaan partaansa. Ainoastaa muulle petokalakannalle hauesta on harmia. Pikkuhauki ahmii kymmenisen kiloa saaliskalaa kalaa kasvaakseen itse kilon, vanhempi pulikka hotkii kolmisenkymmentä. Haukiasiantuntija Piirainen tiesi kertoa, ettei muikulla ole hauen kanssa aina helppoa.
Hauesta on säilynyt näihin päiviin ainakin yksi kansaperinteen jäänne, tarina vanhasta ja ylivoimaissta suurhauesta, joita kukaan ei saa napattua. Olen viettänyt kesiäni Kuhmon Kalliojoella, jossa sijaitsevaan anhaan sukutilaan liittyy tarina jos toinenkin. Metsässä kulkee tapettu saksalaissotilas ja kalistelee aseitaan. Veräisen pohjassa moikaavat yömyöhällä Iin kirkonkellot. Tarinat ovat olennainen osa siellä olemista, niissä on mäntyharjujen, mustan suonlaidan ja valkeitten erämaahietikoitten henki ja historia, samalla tavalla olemassaoleva kuin rajan pinnassa kyyröttävät mökkien asukkaat. Rakkain tarina kertoo Tappajahauesta. Se on kypsynyt ja kasvanut vuosisatoja suonkitkerässä vedessä ja oppinut lymyilemään niin ettei sitä kukaan kalastaja onnistu narraamaan. Moni on yrittänyt. Sen kolmen metrin mittaisessa varressa on viiltoja, evistä kasvaa levää ja leuasta roikkuu koukkuja kuin partaa. Joskus se kuin piruuttaan lapoo piilostaan uimalaisia piinaamaan. Varsinkin pikkutyttöjen varpaat ja uimahousuitta porskuttavien poikien pippelit ovat sen herkkua. Niitä se napostelee silloin kuin tykkää, ja joskus suren niitä kaikkia varpaattomia pikkutyttöjä, joita niiltä perukoilta on kasvanut. Tietysti säälin myös varomattomia pikkupoikia, mutta heitä arvelen olevan huomattavasti vähemmän -siellä päin osataan pitää simmarit jalassa. Enimmäkseen leväturpa kuitenkin syö pikkukalaa, jota sen leuka kauhoo pohjasta kuin kauhakuormaaja. Joskus alkukesästä se saattaa ponnahtaa nappaamaan juomaan asettuneen peuranvasan. Muun ajan vanha järvihuuhkaja makaa pohjassa mietiskellen menneitä. Joskus se huokaisee niin raskaasti että saa koko järvenpinnan aaltoilemaan.
Minulla ei koskaan ole ollut tarinalle mitään kunnon lopetusta. Hauki ei kuole, se ei ui muille maille vierahille. Kukaan ei koskaan saa sitä narrattua. Se lymyää piilossaan sukupolvesta toiseen, sukupolvesta toiseen lapset juoksevat vedestä Tappajahaukea kiljuen ja ihana kauhunväristys käy selkäpiitä pikin. Nuotiolla illalla pohditaan, kuulosteleeko se nytkin lähikaislikossa ihmisten elämänmenoa ja tuhahtelee. Siinä tulta tuijotellessa ja vanhaa haukea ajatellessa tulee tunne, että tietää olevansa jostakin kotoisin, kantapäästä kasvaa huomaamatta maahan juuri.

Väkisinmakailua

Viime aikoina on alkanut sapettaa joka kerta kun avaa television. Milloin ollaan karkottamassa kahdeksankymppisiä isoäitejä, milloin on pääministeri saanut hiihtohangilla tai Afrikanmatkallaan jonkin loistoidean ja tölmii sitä sitten julkisesti esittelemään. Maahanmuuttokeskustelussa tunnutaan penäävän nyt ihan tosissaan oikeutta sanoa, että Suomi suomalaisille ja Kalevala pakolliseksi jokaiselle rättipäälle joka koettaa rajan ylitse änkeä. Jotain hyvääkin. Torstaina uutisoitiin televisiossa, että venäläinen ja egyptiläinen mummo saavat jäädä Suomeen. Tulee aina hyvä mieli, kun mummot voittavat. Yleensähän maailmassa on käytäntö se, että kun ryskyy ja rytisee, kärsijiksi joutuvat nimenomaan naiset -niin nuoret kuin vanhatkin. Jotkut lait muuttuvat nopeasti ja noudattelevat kansan oikeustajua. Toiset lait ovat kuin suoraan Stalinin päiväunesta temmattuja -ja näitä lakeja on yhtä mahdotonta muuttaa kuin nostaa lehmää Nevasta. Tällä tarkoitan tietysti seksuaalirikoslakia. Siellä makaa ja mölisee. Tämän tästä lehdissä neuvotaan, kuinka ala-ikäisen joukkoraiskauksesta selviää kuin koira veräjästä. Ilmeisesti tarvitsee vain pysyvän työpaikan, mieluiten poliisivoimissa. Näin ainakin, jos Itä-Suomen hovioikeuteen on luottaminen. Ongelma kyllä tiedostetaan päättäjätasollakin. Oikeusministeri Tuija Brax on todennut, etteivät raiskauslakimme täytä länsimaisen oikeusvaltion kriteerejä. Suomen laki poikkeaa esimerkiksi Ruotsin vastaavasta sikäli, että meillä raiskaus on raiskaus vasta, kun on tapahtunut väkivaltaa. Tajuttoman ihmisen raiskailu ja väkisinmakailu on hyväksikäyttöä, ja rangaistus heti lievempi. Tämän lisäksi on vielä olemassa ns. lievän raiskauksen pykälä, joka toteutuu jollei uhri ole kyllin pontevasti pistänyt hanttiin ja saanut todisteeksi kunnon sotavammoja. Lievä raiskaus tuskin tuntuu uhrista kovin lievältä.
Lapin yliopiston ja Amnesty Internationalin teettämän kyselytutkimuksen mukaan kuusikymmentä prosenttia suomalaisista luottaa vähän jos ollenkaan oikeuslaitoksen toimintaan raiskaustapauksissa. Tuomioita pidetään liian lievinä ja rangaistuksia jaetaan harvakseltaa, arvioivat vastaajat. Tutkimuksen mukaan suomalaiset luulevat, että raiskauksista syytteeseen menneistä tapauksista 60 prosenttia johtaa tuomioon. Todellinen luku on kolmetoista. Se on vähän se.
Osattiin sitä ennenkin. Jos haluaa menettää yöunensa, kannattaa lukea sotahistoriaa. Kirjoitan parhaillani romaania, joka käsittelee saksalaisten vankileirejä Suomessa sekä saksalaisten kanssa suhteen solmineita suomalaisnaisia. Taustatutkimusta tehdessä ei voi välttyä törmäämästä naisiin kohdistuvaan väkivaltaan. Sodan aikana Pohjois-Norjassa puhuttiin yleisesti miehistä, jotka möivät tyttäriään ja vaimojaan saksalaissotilaille kahvia, tupakkaa ja viinaa vastaan. Vastaavaan en ole suomalaislähteissä törmännyt. Tarinat ovat silti karuja, ja täytyy muistaa, että vain harva tapahtuma on dokumentoitu jälkipolville. Rovaniemellä saksalaissotilas murhasi vuonna 1942 talon emännän ja raiskasi ruumiin. Tapaus on jäänyt historiankirjoihin, koska sotilas joutui sotaoikeuteen ja ammuttiin. Sodassa pätevät sodan lait, mutta mitä just ad bellum palvelee seuraava: Historia -lehdessä (16/2009) kirjoitettiin saksalaisten keskitysleireillä ylläpitämästä bordellijärjestelmästä. Arviolta muutama sata naista tarjosi leirillä palveluita, jotak olivat osana erikoista palkitsemisjärjestelmää. Luottovangit ja muut vankeilussaan kunnostautuneet saattoivat saada palkinnoksi vartin vierailun hotelli helpotukseen. Nämä naiset olivat enimmäkseen ennen sotaa tuomittuja rangaistusvankeja, joille keksittiin natsipuolueen taholta käypää tekemistä. Asiasta lukiessa tulee tietysti mieleen itäblokin maista länteen levinnyt pakkoprostituutiojärjestelmä, joka toimii osin Suomessakin. Bosnian sodan yhteydessä on puhuttu raiskausleireistä ja muusta inhasta. Tämä ei tietysti ole maailmanlaajuisesti mitenkään. Tapetaan miehet ja raiskataan naiset -menetelmä on ollut käytössä vuosituhansia. Itse asiassa se saattaa olla maailman vanhin sotastrategia. Sitä ovat harjoittaneet niin amerikkalaiset Vietnamissa, japanilaiset Kiinassa. Venäläiset tullessaan Berliiniin vuonna 1945. Suomalaisista Itä-Karjalassa en sano mitään.
Argentiinassa seksuaalirikollinen saa valita, mennäkö vankilaan vai aloittaako hormoonihoidon, joka kastroi sisäisen libidon. Ongelmana tässä tietysti on se, että rikos nähdään siten, ettei raiskaaja ei kykene hallitsemaan himojaan ja raiskaa siksi. Raiskaus on kuitenkin etupäässä aggressiota. Ruotsissa raiskaus on nimenomaan väkivallanteko, Suomessa siihen suhtaudutaan edelleen seksuaalisena aktina. Milloinhan tässäkin maassa ihan lakitasolla näytettäisiin, että ihmisen koskemattomuus ja itsemääräämisoikeus ovat ihmisoikeuksista oleellisimpia, jopa pyhiä. Ne ovat asioita, jota ei voi lievästi keltään riistää.

HYRYSYSY

Romaanin kirjoittaminen takkuaa joskus muustakin syystä kuin kirjoituskammosta tai silkasta lahjattomuudesta, joskaan ne eivät kohdallani koskaan ole täysin poissuljettuja syitä. Niin sanotut ulkoiset olosuhteet saattavat käydä, jolleivat ankariksi niin kimuranteiksi. Niukautin päkiäni tuossa parisen viikkoa sitten. Tämän jälkeen maalla-asuminen on muuttunut huomattavasti hankalammaksi, semminkin kun lunta on tullut jopa minun makuuni paljonlaisesti ja kaikenlaista ulkopuuhaa riittäisi. Tilannetta ei ole helpottanut sanottavasti se, että samaan aikaan hajosi auto (jonka yksinhuoltaja nykyään olen), pesukone ja televisio. Juuri tällaisissa tilanteissa ei jaksaisi olla laisinkaan aikuinen. Tekisi mieli tuikata perheauto palamaan, työntää se rotkoon ja vihellellä. Sitten vain tehdä päätös, ettei koskaan enää pese vaatteitaan vaan ostaa aina uusia. Mutta milläs voimilla sen auton rotkoon työntäisi? Siinä se sitten pihalla savuttaisi ja sitä itkisi, kunnes linkuttaisi takaisin kartanoon haisemaan likaisessa pyjamassaan ja seinähirttä tuijottamaan. Sen siitä porvarillisesta elämäntyylistä saa: kun on materiaa, tulee mukana vaivaa ja vastuuta. Nyrkkipyykillä pärjää kuitenkin pitkälle ja televisiotta eläminenhän on monen tositaiteilijan elinehto. Jo tuon viihdesilmän avaaminen tarkoittaa monen viisaan puheissa samaa kuin taiteellisten lahjojen puolittumista, eikä minulla viime aikoina niistä lahjoistani muutenkaan ole ollut kovin korkeaa käsitystä. Eli hyvä niin. Jalattomuus aiheuttaa syrjäseudulla asuvalle yllättäviä ongelmia: Miten palauttaa kirjat kirjastoon naapurikuntaan? Miten hoitaa kymmenien kirjalaatikoitten muutto kaupungista tai kolata pihalta lumet? Kuka kiipeää katolle lumia tiputtamaan? En minä ainakaan.
Ja sitten on vielä tuo häkämobiili tuolla ulkona luontoa pilaamassa. En olisi koskaan uskonut omistavani autoa. Olen aina ollut sitä mieltä, että ilman hyrysysyä pärjää perukassa kuin perukassa ja muu on vellihousujen puhetta. Ehkäpä pärjääkin, mutta hankalaksi se käy. Yksinäinen suksi ei paljoa luista ja pyöräkin on vielä talviteloilla. Auto saatiin viime viikolla korjaamolle Tattarisuolle. Sitä ennen konsultoin kaikki lähipiirin autoihmiset ja näännytin jokaisen vastaantulijan jaarituksillani jakohihnoista ja vilkkuvista hätävaloista. Jos joku tuntemani ihminen on ennen tätä kuvitellut minua päteväksi mobiiliajan osaajaksi, ei sitä enää tee. On masentavaa olla niin kerta kaikkisen tietämätön, ja myöntää, että tämä tietämättömyys johtuu osittain vastenmielisyydestä autoilua kohtaan. Poissa silmistä ja poissa mielestä mutta takapenkille on aina hyvä rojahtaa, jos kyytiä tarjotaan. No, lopulta löytyi ei-merkkikorjaamo, joka suostui auton katsomaan. Tuttavantuttava mainosti liikettä halvaksi ja luotettavaksi. Vein auton paikalle ja istuin tuntikausia odottamassa ennen kuin omistaja saapui kanssani. Esitin käsittääkseni tiukan ja pätevänoloisen kysymyksen, paljonko maksaa ja kauan kestää. Ulkomaita rupatteleva mies ei osannut sanoa tähän mitään, naureskeli vain. Lähdin paikalta epätietoisena siitä, mitä tuleman pitää. Parin päivän kuluttua tuli soitto. Korjauksen hinta on tällä hetkellä oli humpsahtanut viiteen sataan. Jakohihnasta emme edelleenkään saaneet sen kummempaa selvyyttä. Sen sijaan joitakin varaosia on tilattava kaikenlaista vipstaakia vaihdettava -hämmästyttävää on, että sana vipstaaki kuuluu korjaajien sanavarastoon mutta mikään oikealta autonosalta kuulostava ei. Surulliseen sävyyn minulle on ilmoitettu, että: ”Auto on hyvin väsynyt”. Sillä mennään, saas nähdä paljon remontti lopulta maksaa. Auto on hyvin väsynyt, mutta niin on omistajakin.