Yllä kuumaisema ja Sammatin Vares-Kantolan tunnusmerkki eli vares.

Tervetuloa Katja Ketun ja WSOY:n hallinnoiman Eeva Joenpellon kirjalijakodin blogiin.
Näillä sivuilla kirjailija kertoo seuraavat kolme vuotta työstään ja havainnoistaan kulttuurin saralla, mutta säilyttää silti jonkun tolkun paljasteluissaan.

maanantai 20. joulukuuta 2010

Kymmenen hyvää



Vares-Kantolassa juhlittiin ystäväporukalla itsenäisyyspäivän aaton aattona. Oli ruokaa ja juomaa, orkesterit soittivat alakerrassa (yläkerrasta luovuttiin horrostavien lepakoiden ja niiden talvirauhan vuoksi). Kristallikruunu säilyi ehjänä, sauna lämpesi ja ylipäänsä, niin, kyllä meillä kaikilla oli niin mukavaa.
Kaikenlainen juhlistus ja työvire eivät tietenkään kulje käsi kädessä. Jos on aamuun saakka lillinyt poreammeessa ja nuollut kermavaahtoa Nahkahousuntiellä, tietää jo keskipäivästä, että lauseenmuodostus on iltaa kohti laantumaan päin. Pikkujoulukimara katkesi osaltani WSOY:n Valkoisiin Glögeihin. Niitä läksin juhlimaan silkkimekkoon ja korkokantakenkiin sonnustautuneena. Ajoin ojaan. Perheautoa kolmatta tuntia ylös hangesta lapioituani olin päässyt tilaan, jossa harkitsin koko auton valelemista bensiinillä ja tuikkaamista tuleen. Siitäkään tosin ei olisi tullut mitään, olin unohtanut täyttää varakanisterin.
Istuin tienposkessa, poltin tupakan toisensa perään ja annoin huutia kaikenlaiselle yksinapaiselle maailmanpolitiikalle, ilmastonmuutokselle, äärioikeistolaisille, tupakkalaeille, turkiskuoriaisille, ylimielisille rokkareille, munattomille perheenisille, juoppohulluille taiteilijoille. Kävin läpi kaikenmaailman erot, kuolleet ystävät, hengenvaarassa olleet sukulaiset, rahaongelmat, katkenneen jalan, vihakirjeet, kissaikävän ja tulin siihen tulokseen, että universumihan selkeästi vittuilee nyt. Tähän ajatukseen sisältyy tietysti sellainen päätelmä, että kaikki tuo tyystinen muu, itsen ulkopuolinen maailma jollain tavalla korreloisi oman ontologisen statuksen kanssa. Muistinpa erään vanhemman kirjailijan lohdutuksen sanat, kun jäin vaille erästä kirjallisuuspalkintoa:
-Nyt saattaa kirpaista, mutta kannattaa muistaa yksi asia. Universumi ei kerta kaikkiaan välitä.
No näin. Kaivoin auton lumesta ja läksin huristelemaan kohti pääkaupunkiseutua. Juhlien jatkoillekin ehdin vielä varsin hyvin.

Keksin ajaessani ihan kiusallani kymmenen hyvää asiaa, jotka tänä vuonna ovat puhtaasti ilahduttaneet ja tuoneet hyvää mieltä:


1.Sammatin sauna. Selkeä ja helppo valinta. Kiuas mallia AK-47 lämpiää hitaasti, mutta on vaivan arvoinen. Lumikylvyt löylyjen seassa pirskahtelevaiset.
2.Villa Linna Ranskan Maintenonissa. Raskaan talven jälkeen parhaan ystävän kanssa lomailemassa. Pyöräilyä, rose-viiniä ja käynti Jim Morrisonin haudalla. Se käynti piti suorittaa samaisen ystävän kanssa jo puoli elämää sitten, vaan tulipa tehtyä nyt kumminkin. Viskipullo oli vaihtunut kukkahattuun, voi häpeä.
3.Jäämeri. Matka Kilpisjärven kautta Altaan, siellä kalliomaalaukset.
4.Pimppini on valloillaan! Kustannussopimus naisiin kohdistuvasta vallankäytöstä. Mukana sellaisia hienoja kirjailijoita kuin Rosa Liksom, Anja Snellman, Tuuve Aro, Riikka Pulkkinen, Johanna Sinisalo, Riikka Ala-harja, Miina Supinen ja Leena Parkkinen.
5.Eiran merinäköala. Kaupunkiasunto, tai paremminkin huoneennurkka, jonne kellahtaa kun kylillä joutuu viipymään yli yön. Yölläkin pitää herätä kurkistamaan ikkunasta. Näköalan takia en hennoisi luopua tuosta sitten ikinä, vaikka varallisuustilanne luultavasti pakottaa siihen ensi vuonna.
6.Uintiretket kesävieraiden kanssa. Ylipäänsä kesävieraat, kesäkissat, aamiaiset verannalla ja makoilu kalliolla taivasta katsellen.
7.Kätilön muistelmat. Romaanin edistyminen ja Sammatissa vallitseva kirjoittamisen rauha.
8.Unenlahjat. Jos arki on kavalaa, ovat unet lempeitä. Tänä vuonna lisääntyneet: lentounet, erilaiset metamorfoosit, unet kuolleesta koirasta (tulee tervehtimään).
9.Uudet perunat ja itse tehty omenamehu. Kyä pottu on parempaa kuin mikään pulla eli makaruuni. Näin on. Ja itsetehty mehu auttaa murheeseen, vaikka oikeasti: mehuaseman mummot sen mehun puristivat, mie vain poimin ja kärräsin.
10.Hienot teokset, joista laadin vielä uudemmankin listan, joista mainittakoon Prinsessan kirjeet, Markku Pääskysen Enkelten kirja, Keatsin rakkauskirjeet ja Saila Susiluodon Carmen.

Nyt en kerkeä enempää. On taas lapioitava.

perjantai 3. joulukuuta 2010

Vetää kaikista ovista


Vares-Kantola pystytettiin nykyisille sijoilleen 80-luvun taitteessa. Moni paikallinen muistaa rakennusvaiheet vieläkin elävästi, ylipäänsä jokaisella tapaamallani sammattilaisella tuntuu olevan oma henkilökohtainen suhteensa Eevaan ja tämän perintöön. Esimerkiksi rakennusmestarin apulaisena ollut mies muisteli, kuinka itse mestari oli ottanut nokkiinsa, kun heti talon valmistumisen jälkeen Eeva julkaisi romaanin ”Vetää kaikista ovista”. Asiasta kuittailtiinkin rakennusmestarille lautakunnassa, mistä aiheutui tiettävästi mielipahaa. Itse sanoisin, että ei hätää. Hyvin on rakennettu ja lämpö pysyy sisällä pakkasillakin. Varsinkin nyt, kun nuohooja kävi ronkeloimassa röörit ja salongin uuni toimii taas. Nuohooja ehkä hieman järkyttyi pirtin nurkkaan kasatuista orkesteritarpeista. Niille on hyvä syy. On aika kikkaloiden. Huomenna eli lauantaina 4.12. juhlitaan tupaantulijaisia, peruuntuneita kesähäitä ja miksei myös itsenäisyyspäivää, samoin tein. Äiteen kanssa on leivottu pizzaa ja piirasta, ja muutama epäonninen yritys tehty virolaisten booliviinojen saamiseksi. Ensin asialle lähtivät sukulaiset, mutta niihin loppasuihin vanatallinnat katosivat jo alkusyksystä. Seuraavaksi lähti matkaan runoilijaseurue, joka ehti verottaa viinalastia vain kahden ja puolen pullon verran.
Pirtissä soittavat bändit ja iltapuvun kera dänssäämme salongissa. Saunakin lämpiää. Tervetuloa niille, jotka juhlakimaroinnilta tänne selviävät!

PS: Onnea Finlandia-voittajalle! Lukiessa ihan hämmästeli, miten nasevaa draamakerrontaa Rimminen oli harjoittanut, ja epäilemättä sanailu oli kohdillaan. Iloinen yllätys oli, että sitä on sitten opeteltu käyttämään pistettä ja pilkkuakin. Mutta jos nyt ihan vilpittömiä ollaan, niin kyä se Nenäpäivä palkintonsa ansaitsi!
PSS: Niin ja tosiaan, kiitos edelleen onnitteluista, mutta tämänvuotinen voittaja ei enää vala lämpöä ja valoa maailmaan täältä Sammatista käsin, joten onnittelut kannattaa suunnata vastedes suoraan juhlakalulle.

sunnuntai 21. marraskuuta 2010

Pimiä

Pimiää on. Ja mie piän siitä. Joka vuosi huomaan, kuinka nautin kaamosajan alusta. Sammatissa on maa kuurassa, metsä mustana ja tähdet kaukana kaikkeudessa. Kesävieraat ovat aikaa sitten kaikonneet, ponteva sienestys ja omenanpoiminta vaihtunut takkatuleiluun ja karjalanpiirakkaharjoitelmiin. Muutenkin on hyvä olla yksin. Lumi karkottaa maantien äänet, ollaan Eevan haamun kanssa keskenämme. Kettu käy pihassa aamuyöstä tervehtämässä, saunassa ja ullakolla lepakot ovat ryhtyneet vuotuisiin horrosriippujaisiinsa. Jos yhtään noudatettaisiin luonnollista rytmiä, olisi aika painua talviunille. Tulee mieleen edesmenneen Veikko Huovisen romaani Hamsterit (WSOY, 1957). Pimeänkierron lisääntyessä alkaa elimistö erittää melatoniinia, unohormonia. Ruumis koettaa hellävaroen ilmaista, että olisi syytä vetää peitto korville ja mennä talviunille. Tai ainakin siirtyä uunin ääreen mussuttamaan kesän aikana kerättyä satoa, hillottuja hilloja ja hörppimään kuumia juomia.
Jostain kumman syystä ei silti osata rauhoittua. Ihmisten maailma jatkaa pauhaamistaan pääkaupunkiseudulla järjenvastaisesti. Tätäkin kolumnia kirjoittaessa tiedostan, että kohta on kiire. Pitäisi kolata piha, putsia auto lumesta ja lähteä kylille kokoustamaan ja edustamaan. Ei huvittaisi. Ei sellainen reutominen ole hyvästä.
Useimmat ihmiset ahdistuvat pimeästä. Itse en. En ole koskaan kärsinyt nyktofobiasta eli pimeän pelosta. Biologi voisi sanoa, että olen siinä mielessä epäonnistunut yksilö. Samuli Paulaharju väittää kirjassaan Kolttain mailla (SKS, 1924), etteivät kolttalappalaiset näe laisinkaan pimeässä. Heiltä puuttuisi kokonaan hämäränäkö ja pimeässä he ovat muiden, tosin varsin terävien vaistojensa varassa. Pimeän pelko on pohjimmiltaan pyrkimystä järkeistää vaistoa, joka varoittaa kuolemanvaarasta. Kun tärkein aisti eli näkökyky on poissa pelistä, on ihminen turvaton. Itse koen niin, että ainoastaan valon ja pimeyden rajakohdat ovat vaarallista seutua. Valossa ihminen on altis ja suojaton. Milloin tahansa taskulampun tai tulenkajon reunaan voi avautua silmäparin mentävä aukko. Metsänreunassa saattaa seistä joku tuijottamassa juuri valopiirin rajamailla, niin että vain kengänkärjet sivaltavat näkökenttää.
Minua ei pelota pimeä metsä, ei pimeä kartano jossa nyt asun. Minusta on mukavaa sammuttaa valot ja hiiviskellä ympäriinsä salongissa ja ulkona saunan nurkalla. Talon ja metsän äänet kuuluvat selvemmin pimeässä. Ullakolla liikkuu jokin isompi talvehtija, jonka epäilen olevan noin viisisataakiloinen hilleri. Kesälomilta palanneet metsähiiret rapistelevat salongin nurkassa. Metsiä koluavainen ja asutuksia kaihtavainen ystäväni Lapista totesi taannoin, että pimessä on turvallista, irstaileminen ja pahuus vaativat valoa. Pimeässä tehdään lempeyden töitä, siellä rakastetaan kuiskaten ja näppituntumalla. Niitten, joita pimeä ahdistaa, kannattaa muistaa runoilija viisaat sanat: ”En minä pimeää pelkää. Valossa varjot vasta näkyvät.”

sunnuntai 14. marraskuuta 2010

Kirjallinen esterata

Olen huono häviäjä. Silti minulla on vahva kilpailuvietti. Se on kurja yhdistelmä. Lapsena tuppasin osallistumaan kaikenlaisiin hiihtokisoihin ja jumppakärpäsiin, vaikka olin pullava kömpelys. Liikunnanopettajakin tähdensi, etten millään voi voittaa -vuosi vuoden perään. Katteeton optimismi kostautui sitten tietenkin trampoliininalisena ja ladunvierustaisena nyyhkeenä, kun jumppapuku ratkesi haaroista ja kanssaoppilaat sivakoivat ohitseni toisten kiljuessa: ”Anna läski latua!” Tällaisten traumaattisen kokemusten pitäisi karaista ihmistä ymmärtämään, ettei kannata kilpailla jollei voi voittaa. Mitä vielä! Pelaan pokeria, sököä, kasinoa, venttiä ja marjapussia. En kuitenkaan rahasta, sillä olen kaikessa muussa paitsi kasinossa surkea. Häviäminen Alias -sanaselityspelissä tahi Trivial Pursuitissa saa minut raivon valtaan. Monopolia en tohdi pelata lainkaan. Kun Suomi hävisi Kanadalla jääkiekkokultaa muutama vuosi sitten, kuljin siipi maassa viikkokausia. Enkä edes ymmärrä jääkiekon päälle. Silti otteluiden katsominen on yhtä piinaa ja tappio karvastelee mielessä pitkään. Ylipäänsä tahtoisin katsoa vain sellaiset pelit, joista tiedetään jo lopputulos, tietysti hyvä sellainen. Jännittäminen olisi näin jollakin kansankotimaisella tavalla turvaisaa.
Eniten mieltäni innoittavat kuitenkin erilaiset sanaratkaisupelit joissa pääsee älylliseen mittelöön itsensä kanssa. Saatan kuluttaa tuntikausia internettilässä ratkomassa sana-arvoituksia ja yhtälöitä. Älykkyystestejä on myös mukava tehdä, ainakin jos sattuu pärjäämään. Sitä paitsi, kun kilpailee itsensä kanssa, on helppo huijata. Näin ainakin, jos on kirjailija ja näin ollen jonkinlainen ammattivalehtelija. Suomalaisesta Mensan testistä en niinkään perusta, kun taas ruotsalaisesta Mensan testistä sen sijaan tykkään huisisti, koska sen läpäisen kirkkahasti.
Kilpailuhenkisyydestäni johtuen olen vältellyt ammatteja, joissa suoritusta mitataan numeroin ja diagrammein. Näin ainakin olen itselleni uskotellut. Kirjoittamisessahan ei tietenkään ole kyse myyntiluvuista tai suosiosta, vaan puhtaasta hengen palosta ja sanan vietistä, suorastaan luomisen vimmasta ja rakkaudesta kieleen ja kulttuuriin. Niinpä niin. Vai olisiko kyse itsensä huijaamisesta, kun kansansuosio ei taivaita hivottele. Vaikka tietysti pitäisikin. Joskus kuitenkin tuntuu kuin kirjailijasta olisi tullut jonkinlainen kulttuurialan helppoheikki joka puhuu, paljastaa, markkinoi, pukeutuu, esittelee vaatekaappinsa ja salarakkaansa parempien myyntitilastojen toivossa. Kirjallinen kenttä on esterata ja kirjailija kilpailija, joka hoipertelee esteiden välissä ja koettaa könytä niiden yli. Tässä lajissa doping on sallittua, samoin kanssakilpailijoiden mustamaalaaminen ja kampittaminen. Ja onhan se houkuttelevaa. Kilpaileminen nimittäin. Helsingin Sanomain Nobel-kirjailija-arvausleikki lienee monelle tuttu, mutta osataan sitä voittajaa veikata koto-Suomestakin. Viime keskiviikkona minun piti kirjoittaa edistää romaania ja kirjoittaa kolumni. Sen sijaan löysin itseni laatimassa tovereineni eräänlaista bingo-henkistä listaa seuraavana aamuna julkistettavista Finlandia -ehdokkaista. Siinä sitä törötettiin ja jännitettiin kuin paremmankinlaatuisissa urheilukisoissa. Kisa muuttui astetta kiinnostavammaksi, kun sain kuulla että mukana on entinen avomies ja elämänkumppani. Tietysti tällainen taideteosten arvojärjestykseen asettaminen on absurdia ja kyseenalaista toimintaa. Sanoisinkin ”hyihyi” moiselle touhulle, tai sanoisin. Jollen olisi osunut niin arvauksineni niin oikeaan. Jollei pannahisen kilpailuviettini olisi pannut minut antamaan piutpaut oikeamielisyydelle ja kirkasotsaisuudelle ja keskittymään olennaiseen, eli itse kisaamisen iloon. Vauhtia kynään! Paras voittakoon!

PS: Kiitos kaikille onnittelijoille, mutta kenenkään Finlandia-ehdokkaan osakkuus ei enää nykyään kosketa omaa talouttani. Ei sillä ettenkö etenkin Rimmisen, Pulkkisen ja haahtelan ehdokkuudesta olisi iloinen!

tiistai 2. marraskuuta 2010

Prinsessan kirjeet ja messujenjälkeinen masennus


Kotona Sammatissa. Pitkästä aikaa aikaa istua portaalla, kuunnella rapinoivaa syysyötä ja lukea uunituoretta kirjallisuutta. Käsissäni olevan teoksen nimi on Prinsessan kirjeet, tekijää emme saa kannesta tietää. Varmaa on vain, että sen on julkaissut tänä syksynä Teos ja teksti nirhaisee suoraan sydämeen ja sellaiseen tunnelihakseen jota ei tiennyt omaavansakaan. ”Olemassaolo on murtumista. Ja jokaisen ruumis on murtuman laajuus.” Suosittelen lämpimästi itseään tunnevammaisina pitäville ja kyynikoille sekä tietysti prinsessoille.
Minulle käy usein niin että jokin kirja tai elokuva vaikuttaa mielialaan siinä määrin että teoksen maailmasta tulee pelottavalla tavalla todempi kuin itse todesta. Mitä paljaampi ja hauraampi mieli on, sitä syvemmälle vereslihaan teksti iskee.
Nyt podetaan kirjakansallista messujenjälkeistä masennusta. Liesuttu ja mesottu on. Helsingin Kirjamessujen täyteinen viikko sai taas inrovertin taiteilijan miettimään, että miksi näin, miksei toisin? Miksi menin, miksen jäänyt (esimerkiksi Sammattiin)? Miksi tuppautua tänäkin vuonna noihin jokavuotisiin karjanäyttelyihin, joissa karjaa ovat niin yleisö kuin esiintyjätkin ja näytteilleasettajat kurjassa karjatilan omistajan asemassa. Tai sorkkiakseni jo valmiiksi tympeää kielikuvaani, jonkinlaisena rodeokuuluttajamaisena helppoheikkinä joka laiduntaa valiokarjaansa lavalle ja sieltä pois.
Huono omatunto johtuu tietysti tekemättömistä töistä. Olisin hyvin voinut jäädä kotiin ja istua Eevan seurana kuistilla rapinointeja todistamassa. Olisin voinut latoa kiuaskivet uusiksi, ruopata kompostin, huilia kalliolla, perkata kellarin ja hissuttaa hiljakseen alamäkeen kohti talvea, myöhään heräten ja paljon valvoen. Vaan ei, piti lähteä, ajella itsekiristämillään renkailla puutteenalaisena ensin Werlanderintietä Turunväylälle, siitä Pasilan liittymään, kääntyä oikealle Malminkartanoa kohti, viistäen vasemmalle, siitä alikulkua pitkin kehälle, tuusulansuuntaan, mekeliininkadunsuuntaan, ja a vot, kirjailijahan on messuilla!
Minussa asuu yksi kirjamessuja vihaava persoona ja kaksi sitä rakastavaa. Kaksi jälkimmäistä ovat voitolla silloin kun ei itse tarvitse olla lavalla posmottamassa ja pätemässä ja uskomassa luulevansa tietävänsä jotakin (tai tietävänsä luulevansa jotakin ja puolitiedostomattomasti peittelevänsä sitä, kuten kaikissa kirjailijahaastatteluissa näytti olevan tendessinä). Ongelmahan on siinä, tokikin, että kirjailija itse uskoo tehneensä hyvää työtä ja varsinkin taustatyötä ja itse asiassa olevansa jonkinlainen alan asiantuntija. Vaan kun sitä ei saisi näyttää. Hyvänen aika, istuttu on Kansallisarkistossa ja ties missä instanssissa nuuhkimassa menneitten aikojen katkua, tai sitten ollaan kovin älykkäästi haastattelututkimusta tahi muuta penkomusta ja ainakin itselleni on kovin kovin vaikeaa olla sellaisesta leuhkimatta. Tänä vuonna siihen ei ollut tilaisuutta ennen kuin messujatkoilla, joilla sitten taas päästelikin suustaan monenlaisia ja varsin ennenaikaisia profetioita omista tekeleistään ja katuu sitä nyt.
Kuitenkin messureissu kääntyi voiton puolelle. Mukaan tarttui Samuli Paulaharjun Kolttain mailla, Pentti Saarikosken suomennos Matteuksen evankeliumista, muutama runoteos ja tietysti Prinsessan kirjeet. Anonyyminä pysyttelevä kirjailijatar on tehnyt senlaatuisen teoksen, että toivoisi kustannusyhtiön löytävän keinoja sen markkinoimiseksi siitäkin huolimatta, että se lienee haasteellista näinä kirjailijakuviin ja tekijöihin painottuvina aikoina. Luvussa X todetaan: ”Paljastumisen tai menettämisen pelko tahtoo sanella tylsiä tai estoisia juttuja. En välitä. Silkkaa suojausta ja valhetta. Viileällä äänellä. Etäältä.
Tämä tulee läheltä.”

maanantai 18. lokakuuta 2010

Viime viikolla ei muusta puhuttukaan kuin Päivi Räsässestä, YLE:n homoillasta ja kirkosta eroajista. Eroaisin itsekin, jos koskaan olisin kuulunut. Vähäosaisten ja vainottujen puolustajana luterilainen kirkko on epäonnistunut surkeasti. Sen sijaan mieltä lämmittää se, että suomalaiset ovat näemmä sittenkin suvaitsevaisuuden puolella ja sitä mieltä että kaksi aikuista saa toisiaan rauhassa rakastaa ja ansaitsee suhteelleen siunauksen. Tätä mieltä tuntuu olevan muun muassa valtakunnanpiparkakku Jari Tervo, jonka Uuden Suomen kolumni oli ihan oikeata asiaa. Ryhdynkin hetimiten Tervo-faniksi ja alan lukea Myyrää jotta on edes jotakin luettavaa, oma tekele kun tuntuu junnaavan taas pahasti paikallaan.
Sain tulevasta romaanista kommentit uudelta kustannustoimittajalta. Kuusisivuisessa kirjelmässä oli paljon hyviä huomioita mutta myös rivien välistä puskeva huomio: Romaani ei ole suinkaan valmis ja vaatii vielä paljon työtä. Plääh. Mieluummin sitä ottaisi vastaan kaikenlaista päähäntaputtelua ja rapsuttelua ja kaikkein mukavinta olisi tunnustautua neroksi hetinyt. Vaan ei. Täytynee sitten ottaa hiiri kohmeiseen kätöseen, laittaa tulet kakluuniin ja ryhtyä hommiin. Ja varmaan keskittyä vaihteeksi kaunokirjalliseen toimintaan kaikenlaisen kirjallisen sivujuonteilun sijasta. Joenpolven novellikilpailun tuomarointi suoritetaan loppuun piakkoin, samoin valmistuu animaatioelokuva (kertojaäänenä Tuomari Nurmio!) ja pian ovat muutkin koristeelliset kirjasyksyn kimaroinnit ohitse.
Työtä pitääkin tehdä ja rahaa taikoa kynäilemällä, sillä varsinaista boheemielämää lupaa se, että asustaa kartanossa mutta pankkiholvi kaikuu tyhjyyttään. Aivan puilla paljailla en toki ole. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos lähetti minulle asumistukipäätöksen. Perin ystävällistä mutta myös merkillistä. En näetsen ole moista etuisuutta hakenut. Tätä nykyä kun ihan vakavissani koetan tulla toimeen omalla työlläni. Summakin tosin oli vaivaiset kolmekymmentä euroa, joten niiden palauttaminen . Pohdittavaksi jää: Kertooko kyseinen yllätyspäätös siitä, että yhteiskunnan turvaverkot toimivat edelleen moitteettomasti vai päinvastoin siitä, että tukia jaellaan nykyään täysin summittaisesti? Onko kyseessä niin sanottu jos-et-veikkaa-et-voi-voittaa -systeemi sillä erotuksella, että voittaa voi vaikkei veikkaisikaan. Hankala sanoa. Ehkä on kyse siitä ensimmäisestä asumistuesta, jota hain Rovaniemellä 1997. En saanut, valitin. Uusi päätös taisi jäädä kokonaan saapumatta. Kiitos siis tästä.

keskiviikko 29. syyskuuta 2010

Mehustusaika




Sammatissa on meneillään omenasavotta. Tai oli. Oli aika korjata talteen omenat, ne jotka rastaat ja Eevan sukulaiset ovat jättäneet armollisesti jälkeensä. Purkittaa, hillota ja mehustaa. Vähän viime tippaan on jäänyt tämäkin urotyö, sillä työhaipakkaa on riittänyt niin etten edes Sammattiseuran Elojuhlille kerennyt. Nyt hellittänee.
Romaani on lähtenyt kustantajalle arvioitavaksi. Pian kuullaan sekin, tuleeko tuotos ulos ensi kesänä eli ei. Lapin sodassa ja Jäämeren rannalla onkin tullut seikkailtua varsin tiiviisti viime aikoina, ja häkäpöntöt ja kansanvallan pilkeuutiset alkavat käydä liiankin todellisiksi. Heräsin eräänäkin aamuna kuvitellen, että omistamaani perheautoon pitäisi laittaa Kytö-niminen pilkekaasutin ja mietin herätessäni, että josko Kytö vai kuitenkin Aimo, kun en millään muistanut mennäänkö hiilellä vai puulla (Kytö puulla, Aimo hiilellä).
Hyvä on siis pitää pientä paussia.

Hyvä on etteivät työt lopu eikä pääse silkkoutumaan. On valmistumassa eräskin Mankeli. Se on Indiefilmsin tuottama, Jan Anderssonin kanssa ohjaamani animaatioelokuva. Nyt alkaa olla värimäärittelyä, äänitöitä ja kurkkulaulantaa vaille valmis. On hienoa tehdä töitä lahjakkaiden ihmisten kanssa. Hyvänen aika! Ja vaikka oma viimeaikaisen panokseni vähyys nolottaakin, en silti voi olla hieman ylpeilemättä. Rahoitus oli puutteellista ja työ venähti monivuotiseksi -joidenkin kun täytyy tehdä työtä elääkseen. Kaukana ovat Mika Waltarin 20-luku, jollon tämä lähestyi kustantamoaan WSOY:tä kirjeitse: ‎"Olisiko mahdollista, että Werner Söderström O.Y. haluaisi ottaa julkaistavakseen seuraavan kokoelmani ja suorittaa siitä etukäteen 3000:- tai mikäli mahdollista 4000:-. Pyydän anteeksi, että näin häiritsen, mutta olisin sydämestäni kiitollinen, jos haluaisitte tässä asiassa puhua puolestani. Tuota ulkomaanmatkaa olen ...jo kaksi vuotta haaveillut ja kaivannut. Näin se kävisi mahdolliseksi." Jaa-a. Kyllä pieni ulkomaanmatka tekisi itse kullekin hyvää, vaikkapa tuossa marraskuun tienoolla. Malediivit, Mallorca tai vaikka Haaparanta, samma saken, kaikki kelpaa kunhan muutosta syntyy.

Tällä hetkellä olen varsin tyytyväinen Vares-Kantolassa. Jostain syystä jaksan emmeillä uudestaan ja uudestaan sienisadosta ja tietysti tuosta Luojan puuviljasta. Sekin tähän mainittakoon etten lajikkeista mitään tiedä. Joka tapauksessa. Omenakirjosta syntyi viime vuonna kymmeniä litroja hilloa, pakastimen täydeltä piirakkaa ja tietysti maailman parasta sunnuntaimehua. Hävettää itseäänkin edes innostua moisesta, mutta tulkaa Lapista niin näette miten se innostaa. Ja masentaa, kyllä luomakunnan antimiin pitäisi perusteellisemmin suhtautua. Tämän vuoden omenasavotta meinasi mennä harakoille siitä syystä että muistin edellisvuoden pitkät hilloillat ja aloin lannistua jo ajatuksesta. Sitten reipastuin, pistin Eevan puutarhahanskat käsiini ja kävin töihin. Vaalirahoituskohut ja perussuomalaisten hölmöilyt tuntuivat kovin triviaaleilta nokkosten seassa mönkiessä. Huomenna on aika raahata omenasaavit Sammatin maanmainiolle mehuasemalle, jollei sitten selkäranka mene poikki raahauspuuhissa (kiitos mahuaseman mainioille naisille jo etukäteen!).
Toinenkin syksyn merkki on ilmaantunut -nimittäin keittiön astiakaapin alle. Hiiret ovat palanneet. Papanaa ja vikinää on ilmaantunut kaikenlaisista yliäänitaajuksin toimivista hiirenkarkottimista huolimatta. Kuten edellisvuonnakin, olen useaan otteeseen pyytänyt niitä neuvottelemaan elintilasta, huonoin tuloksin. Ilmeisesti jyrsijöiden kanssa on turha käydä kauppaa edes niiden hengestä. Odotettavissa on siis jälleen jonkinlainen joukkosurma, jota suorittamaan saapuu yksi koiraeläin ja yksi lihava kissa. Ja mikä minä olen pahuutta tekemään. Saisivat hiiret puolestani astiakaapin alla elelläkin, jos lupaisivat pysyä poissa ruuista. Sellaisten lupausten pitäminen ei vain taida kuulua jyrsijän luonteeseen, ja niin käydään jälleen taistelua herkät taiteilijat vastaan nälkäinen ja sikiämishaluinen luonto. Terapiaan tässä vielä joutuu, kuten viime vuoden loukuttamisoperaatioihin osallistunut runoilijaystäväni manaili. Saas nähdä miten tänä vuonna käy.

maanantai 20. syyskuuta 2010

Ketunkalloja




Sammatissa on taas syksy. Kurjet ovat menneet menojaan, pihakoivu varisee ja joka paikassa tuoksuu mätä ja lahoava kesä. Satelee. Autojen ääniä ei paljon kuulu, saunan jälkeen pihanurmella maatessa näkyy Linnunrata. Kovin on rauhallista pääkaupunkiseudun kirjasyksyyn verrattuna. Siellä olisi joka illalle kissanristäistä, julkistamistilaisuutta, lukuiltaa ja mitä vielä ja jos kaikissa tahtoisi ravata, täytyisi pian myöntää olevansa osa-aikainen kirjailija ja päätoiminen kulttuuritantta. Kaikenlaista hyvääkin tietysti esiintyy. Kaunokirjallisia ja interkontinentiaalisia seikkailujaan ovat suorittaneet muunmuassa Nuoren Voiman Liiton, FILIn (Suomalaisen kirjallisuuden esitämiskeskus) ja Goethe-Institutin kutsumat saksalaisprosaistit, joiden käännettyjä tekstejä voi lukea nyt uudesta Nuori Voima -lehdestä, ja tapaaminen siitäkin vänkä, että suuri osa kirjailijoista on ponnistanut berliiniläisesti LCB -kirjailijatalosta jossa itsekin olen ollut stipendiaattina. Nyt esitellyistä kirjailijoista ovat tutustumisen arvoisia esimerkiksi Hanna Lemke ja David Wagner. Lemkeä luin muuten Prosak-tapahtumassa Helsingin Dunbrovnikissa 14.9. Hienoa tekstiä, harmillista vain ettei itse luku mennyt aivan namiskaan. Olen monesti saanut kuulla lukevani liian nopsakasti ja hätäisesti. Nyt ajattelin ottaa vahingon takaisin ja lukea hitaasti hitaasti hitaasti. Harmillista vain, että olin beta-salvannut itseni niin perusteellisesti että hyvä kun sain kielen liikkumaan. Verkkaisaa oli siis luenta, mutta kovin kiltisti yleisö silti kuunteli. Ja onpa saatu kyldyytriä Sammattiinkin. Nuoren Voiman Liiton ja Kiilan hallaituksen kulttuurialan työläiset saapuivat Vares-Kantolaan puhumaan, saunomaan ja suunnittelemaan. Antoisaa oli. Etenkin Kiilan johtokunnan jäsenten kanssa mietittiin järjestön tulevaisuutta ja toimintaa. Kiilan 75-vuotisjuhlavuonna järjestetään muunmuassa kymmenen hienoa, monialaista Kiila-klubia, luvassa ainakin proosaa, animaatiota jazzia ja räpätystä.
Olo on silti helpottunut siitä, että tällä viikolla ehtii keskittyä kirjailemiseen. Samaan aikaan on käynnissä omenasavotta. Lapin lapsena poden jonkinlaista ontologista tuskaa ajatellessani ettei kaikkea puuviljaa kuitenkaan saa kerättyä talteen. Tähän mennessä omenoita on kerätty nelisenkymmentä litraa, mutta rutkasti yli puolet on keräämättä -tätä varten virittelen kutusverkkoja sinne sun tänne ja houkuttelen pahaa-aavistamattomia kaupunkilaistaiteilijoita juurevan maalaiselämän ja syysidyllin varjolla. Todellisuudessa tämä tietysti tarkoittaa työleiriä omenanpoiminnan, lampunvaihdon, saunanlämmityksen ja rapunkorjaamisen nimissä. Suppilovahverosaalista saa nyt niin paljon kuin poimia kerkeää. Tämän lisäksi kallion alta löytyi kaluttu täysikasvuisen ketun kallo. Saattaa olla, että se on emo tai uros keväällä ylärinteeseen ilmestyneestä kettupeerheestä. Joka tapauksessa osa poikueesta ainakin on selvinnyt. Istuin taannoin romaanituskissani polttamassa tupakkaa, kello oli puoli viisi aamuyöstä mutta näkyvyys suhteellisen hyvä, pihalamput kun valaisevat pimeälläkin. Ja kukas siitä ohi jolkottaakaan jollei kettu! Välimatkaa oli tuskin puoltatoista metriä. Repolainen huomasi minut ovensuussa ja jatkoi matkaansa sen kummemmin säikähtämättä. Ryntäsin sisään hakemaan kameraa, mutta tottakai häntäläinen oli jo mennyt menojaan.

PS: Onneksi olkoon Miina Supiselle ja Riikka Pulkkiselle romaanien hienosta vastaanotosta!

tiistai 7. syyskuuta 2010

Evakko

Sammatin evakkokuukausi alkaa olla ohitse. Joenpellon sukulaiset ovat saaneet nautiskella Vares-Kantolan rauhasta, ja toivottavasti ovat niin tehneetkin. Viinimarjaa, kirsikkaa ja mustikkaa jäi runsaasti poimittavaksi. Minulle pakkoevakuointi on merkinnyt pitkittyneitä sukulaisisvierailuja, matkustelua ja töiden ujuttamista sellaisiin nurkkiin joihin ne eivät olisi kuuluneet. Kuukauden aikana olen ehtinyt käydä Jäämerellä ja Rovaniemellä, osallistuttua pääkaupunkiseudulla erinäisiin kirjanjulkistamisjuhliin ja niiden jälkeisiin ja Oulussa suomalais-ugrilaiseen kirjallisuuskonferenssiin. On tullut istuttua terassilla ensimmäistä kertaa kesässä, tai sen lopussa. On tullut kirjoitettua muutama kolumni. On tullut luettua tuhatkunta tekstiä Martti Joenpolven novellikilpailun tuomarointia silmälläpitäen -neljä valtavaa postilaatikollista kirjekuoria ei ole ilahduttanut kanssa-asujiani laisinkaan. Vaan minkäs sille voi, työt on hoidettava. Se, miten paljon ja hartaasti suomalaiset kirjoittavat, ei tullut yllätyksenä. Vaan raskaaksi kävivät nuo kaikki harmaan ja mustan eri sävyt, kuolema, insesti, alkoholismi, haikeus, muutokset, pelot, työttömyys ja kauna. Onneksi on myös paljon hyvää, ei suomalaisuus niin synkeänä ilmene. Novellin muoto on niin lyhyt ja tiivis, että se tietysti houkuttaa jännityksen luomiseen ääritilanteiden kautta. Parhailta tuntuvat monesti ne, joissa tunnetiloja ei kovastikaan tyrkytellä, vaan annetaan lukijan itsensä ymmärtää Yhden novellin kohdalla piti mennä oikein vessaan vetistelemään, ja hienoja ovat varsinkin vanhemman väen kuvaukset. Niissä luonto kutsuu, veri vetää riiuulle ja välistä koetaan suurta rakkauttakin. Mielessä ovat pyörineet toistuvasti Leevi And The Leavingsin laulun Itkisitkö onnesta sanat: ”Olen pahoillani kaikesta /mua turha pahalla on muistella /Vastaantulijoiden kaistalla /on vittumaista luistella...”
Samaan aikaan pitäisi toteuttaa omia romaanikirjallisia pyrkimyksiään, vaan kun Eevan kirjaston ovet ovat olleet suljetut. Onneksi minulla on tukikohta nykyään myös Eirassa, tosin merinäköala ei liiemmin rohkaise irtautumaan nykyhetkestä Jäämeren äärelle. Muutenkin hirvittää koko romaanin kohtalo, kustannustoimittajan lähtö WSOY:ltä pisti mietteliääksi. Yksi tärkeimmistä ihmissuhteista uhkaa katketa, tekee mieli pistää pää peiton alle ja olla ajattelematta asiaa, Vaan ei auta ja saas nähdä miten käy. Johonkin tätä uutta lehtolastaan pitäisi tyrkyttää ja saada sen jonkun omakseen ottaman. Seuraavaksi on vuorossa kirjasyksy kaikenlaisine kyldyyrillisine kissanristiäisineen, kulttuurijärjestö Kiilan ja Nuoren Voiman Liiton hallitusten vierailu Vares-Kantolassa, mutta ennen kaikkea romaanin saattaminen kustantajan hyppysiin. Sekä tietysti valtava omenasavotta, joka täytyy aloittaa heti takaisin Sammattiin päästyään.

perjantai 27. elokuuta 2010

Sammatin kesäleiri

http://player.vimeo.com/video/14416966?title=0&byline=0&portrait=0&color=e6d9bc

Vares-Kantolassa vietettiin elokuun alussa animaattoreiden kesäleiriä, koska suunnitteilla ollut Nuoren Voiman Liiton salonki siirtyi syssymmälle. NVL:n salongissa tietyn aiheen ympärille kerätään eri taiteenalojen asaintuntijoita ja keskutelua käydään varsin poikkitaiteellisesti. Seuraava Salonki käsittelee kokeilevaa proosaa ja järjestetään 9.9.
Animaattoreiden kesäleiri taas on nimestään huolimatta ammattilaistapaaminen, jossa päivitetään ammattia ja sen harjoitustapoja. Animaatioihmisiä saapui paikalle seitsemän, moni jäi tänä vuonna pois perhesyihin vedoten. Aikuistuvat siis animaattoritkin. Vaan silti oli kultaista huomata, kuinka vanhat siteet säilyvät, vaikka itse olenkin viime vuosina keskittynyt kirjailuun. Tämänkaltaiset tapaamiset ovat ammatillisesti tärkeitä, koska ympäri Suomea ja maailmaa levinneet kollegat pääsevät päivittämään ammatilliset kuulumiset ja rentoutumaan vanhojen ystävien keralla.
Aikaisempina kesinä on tehty tiukasti animaatiota, ja työpajoilla on valmistunut kaikenlaista musiikkivideoista 35mm -kokeelliseen elokuvaan ja vaha-animaatioon.
Tänä vuonna otimme rennommin. Aikaan saatiin viisiminuuttinen pätkä timelapsea, muutama pienimuotoinen koira-animaatio ja erittäin hyvä lettutaikina. Sauna lämpesi joka päivä ja Eevan ryssänsalongissa suunniteltiin vallankumousta sikarin ja konjakin voimin. Lauantaina vieraat kävivät kuuntelemassa Karjalohjan päiväkummussa Virve Rostia ja Pave Maijasta sillä aikaa, kun emäntä kävi heittämässä pikaisen bändikeikan Helsingissä. Arvovaltaista vieraskuntaakin saatiin, kun Lapin entinen maaherra Hannele Pokka saapui tarkastamaan tiluksia kaiken leireilyn keskelle. Hienoa sekin, vaikkei ent. maaherra, nyk. Liikenneministeriön kansliapäälikkö tuntunut kovin korkealle Joenpellon inspiroivaa vaikutusta arvostavankaan. Kyseessä saattoi toki olla vain tunnelma tahi jokin sen tapainen, varsinkin kun leiriläisiä parveili paikalla varsin kesäisissä olotiloissa. Mutta mikä parasta, tapasin samalla naapureitakin, mikä aina ilahduttaa.

Seuraavan kuukauden ajan Vares-Kantolaa hallinnoivat Eeva Joenpellon sukulaiset, joilla paikkaan on vuotuinen nautintaoikeus.

tiistai 27. heinäkuuta 2010

Kesä kaikilla



Kesä kypsyy Sammatissa. Kesävieraita on ollut kylässä kuin sääskeä räkkäaikaan. Mutta mukavaa on ollut, on uitu hyvin, syöty hyvin, juotukin välistä hyvin. Ja saunottu sen jälkeen, kun yhden kesämiehen kanssa putsasimme saunan hormista kolme linnunpesää ja savu menee sinne minne kuuluukin eikä kylpijän silmään. Kaikenlaista oppii kun elää maalla, tiemmä. Joenpellon veljen lapsenlapsi kävi näyttämässä missä kasvaa parsaa ja valkoviinimarjaa. Ne kirsikkapuut, joita taloa maalanneet työmiehet eivät tuhonneet, notkuvat makeaa hedelmää. Vadelma kypsyy, vaatimaton mustikkasato samaten. Ahomansikkaa on rinteessä aamumehuun saakka, alapihalla raparperia, viinimarjaa ja raakileista päätellen luvassa on melkoinen omenasato. Päärynäpuuta vaivannut ruttokin näyttää hellittäneen. Kesävieraat ovat tuoneet jokainen jotakin mukanaan, kuka hyvä juustoa, punaviiniä, lepakkotuntemustaan tahi vain hyvää seuraa. Yksi innostui siivoamaan jääkaapin ja lettuja kermavaahdolla ja marjasurvoksella on syöty harva se aamu. Sammatin kievarissa on käyty syömässä varsin maittavaa lounasta. Niin kuin Veikko Huovinen Kuikassaan panee: ”Olen sitä mieltä, että jos tahtoo saada selkoa kansakunnasta ja sen elämäntuntojen pohjavirtauksista, on viisasta opiskella sen pulloetiketit ja imeskellä läpi sen tärkeimmät pastillit.” Omasta puolestani pidän suomlaisen sivistyksen mittana sitä, että täältä saa niin jumalattoman hyvää leipää. Kievarin taikinajuuresta tehty ruisleipä nostaa meden kitalaelle ja saa ihmisen suhtautumaan kesäisiin taideharrastelijoiden näyttelyihin myötämielisesti. Ja Sammatin torpalla turismeilukin tuntuu varsin relevantilta tavalta viettää aikaa, semminkin että sen tekee viidettä kertaa viikonaikana. Mitäs siitä, ollaanhan Eliaksen synnyinseutuja tarkastelemassa, kyllä siinä kansallismaisemassa alkaa heti tehdä mieli ryhtyä kansalliseepokselle. Opas tiesi kertoa siellä senkin salaisuuden, mikä mahtaa olla kahdeksansataaluvulta peräisin oleva merkillinen pötikkä, jota olen käyttänyt tähän saakka ovenpönkkänä. Se on kuulemma punnus, jolla on mitattu jauhoa kaupoissa. Oppii kirjailijakin jotakin uutta. Oppi muun muassa irrottamaan kuolleen naakan ilmanvaihtohormista, kun se vaatekaapista toissaviikolla löytyi. Miespuolinen kesävieras vetosi tasa-arvokysymykseen ja pisti emännän hommiin, totesi ettet sie nuin neiti ole ettet saata. Enkä ollutkaan.
Täällä asuessani olen miettinyt monasti, jotta missä ne jäyhät länsiuusimaalaiset mahtavat piillä. Joka paikassa ollaan niin luvattoman ystävällisiä, traktori antaa tietä autoilijalle ja uimarannassa sanaillaan leppoisia tuntemattomankin kanssa, puhutaan veden lämpötilasta ja arvaillaan kalakannan kehitystä. Ehkä ne ovat sitten kesävieraita, nämä lepostelijat ja ystäviköt. Ja mainekin kasvaa, vaikkei romaani valmistunut syksyksi. Postilaatikolla sain kuulla ohikiitävän pyöräilijän kertovan toverilleen, että tässä on nyt sitten se Eeva Joenpellon kirjailijakoti. Ennen siinä asui Tuomas Kyrö, nykyistä asukkaan nimeä kultturelli ei muistanut. Sen mainitsi, että on kuulemma erikoinen tapaus. Nauratti. Kaikenlaisia kiroja sitä on, jollei nyt sitten kuuluisuuden niin sitten sen vastakohdan.

tiistai 20. heinäkuuta 2010

Maalari maalasi taloa


On se mukavaa kun tehdään remonttia. Oikeastikin, tietysti. Saadaan Eevan taloon uusi punamulta. Vaan vaikeuksiapa aiheutuu siitä, kun kartanossa asuu hysteerinen naisihminen pesäpallomailojen ja erinäisten astaloitten keskellä ja töitä tehdään perin erikoisiin kellonaikoihin. Viikko sitten heräsin tunteeseeen, että nyt joku kuhkaa talonnurkalla. Hiivin ulos katsomaan ja näin mieshenkilön jolkottelemassa pihatietä. Alapihalla näkyi valkoinen auto ja pian rullasi paikalle toinenkin. Noniin, ajattelin, nyt ovat murtomiehet asialla. Kirjailijan mielikuvitus ei riittänyt keksimään yhtään hyväntahtoista syytä, miksi kello kolmen aikaan porukkaa hiiviskelisi nurkissa asujamistoa puhuttelematta. Soitin poliisit paikalle, virolaisia koijareita epäiltiin. Nukuin yön pesäpallomaila kainalosssa. Seuraavana päivänä saapuneet kesävieraatkin olivat kauhuissaan.
Asian todellinen laita selvisi, kun työmiehet seuraavana päivänä kysäsisivät, saavatko tulla joku kerta maalaamaan aikaisemmin aamulla. Silloin kun on viileämpää ja maali kuivuu hitaammin. Kyllähän se sopi. Aikaisempi aamu paljastui seuraavana yönä samaiseksi kello kolmeksi, jolloin saunan nurkalla näkyi epämääräistä liikettä. Työmiehethän ne siellä. Murtolaiset ja murhakkeet paljastuivat näin työtätekeväksi kansanosaksi. Hävetti. Mutta mistä ihmeestä olisi voinut arvata, että maalari maalaa taloa kello kolmen aikaan aamuyöstä ja pakenee paikalta, kun talon väki saapuu tilannetta tarkastamaan? Normaaleihin käytössääntöihin saattaisi kuulua, että talon väelle ilmoitetaan, kun saavutaan työhön erikoisiin kellonaikoihin. Tai tultaisiin reilusti puhuttelemaan kun havaitaan että hereillä ollaan. Juupa juu.
Nyt talossa alkaa olla uusi maali eikä yöstä ulkoa kuuluva mekastus enää hetkauta. Maalla oppii nopeasti, että kyseessä on joko työläinen tai kettu. Kun pitää kissat sisätiloissa ja muistaa laittaa verhot ikkunaan, voi hyvällä omallatunnolla nukkua puolillepäivin ja tassuttaa tarkastamaan puutarhassa tapahtuneet tuhot.

maanantai 12. heinäkuuta 2010

Puu joka kantoi hedelmää

Kauhistuksen kanahäkki! Ei mikään ole pyhää työmiehelle, jolla on tehtävä. Pyhiä eivät ainakaan olleet Vares-Kantolan kirsikka- ja luumupuut, jotka makaavat nyt pihamaalla silvottuina ja lopullisesti rikottuina. Itku meinasi ilmoille ulvotella, kun palasin kotiin Vares-Kantolaan Sysmän kirjakyläpäiviltä. Olimme siellä viikonloppuna Nuoren Voiman Liiton voimin esiintymässä. Olin jännittänyt viikon verran Sirkka Turkan tapaamista, hän kun sattuu olemaan paitsi lempirunoilijani myös varsin vaikuttava ihminen. Turkka ei päässyt saapumaan paikalle, mikä sureksutti kaikkia läsnäolijoita. Muuten tunnelma Villa Sarkiassa oli varsin leppoisa ja esiintymisistä jäi hyvä mieli. Vaan annas olla kun saavuin kotipihalle (linja-autolla Lohjalle ja siitä taksolla Sammattiin). Tiesin kyllä, että taas Vares-Kantolassa remontoidaan, ja tiesin että seinustan kukkaistutuksia pitää harventaa, tällä kertaa kun uusitaan julkisivun punamultaus, ja se tarkoittaa telineitä, työmiehiä ja sitä ettei aamuteetä voi rauhassa nauttia verannalla. Olin kuitenkin toivonut, ettei puita tarvitsisi kaataa. Ilmeisesti olin väärässä. Noin nyrkkisääntönä pitäisin, että puuta joka hedelmää kantaa ei pidä hakkaaman. Meillä pohjoisessa päin eivät hedelmät paljoa puissa notkuneet, ja senkin vuoksi tuntuu pahalta, kun tuollainen luonnon suoma lempeys hakataan suruttomasti maan tasalle. Kerta kaikkiaan. Jos maailmasta aina löytyy ihmisiä jotka tahtovat istuttaa omenapuun, löytyy ilmeisesti aina työmiehiä jotka mieluusti käyttelevät moottorisahaansa. Koen suorastaan eksistentiaalista tuskaa ajatellessani, miten pitkä ponnistus noilla puuparoilla on ollut ja miten muutamassa minuutissa se kaikki osoittautui turhaksi. Onhan suorastaan yltiöpositiivista uskaltautua ylipäänsä kasvamaan Suomen karuissa oloissa. Pitää olla luottamusta siihen, että jaksaa talven kitkerän pakkasen yli, pitää luottaa siihen että tulee se kevät kuitenkin, pitää luottaa aurinkoon ja sateeseen ja tehdä parhaansa sittenkin. Vaan kovinpa helposti katkeaa vuosirenkaitten tulo. Surullista on, vähän kuin olisi ystävän menettänyt.

maanantai 28. kesäkuuta 2010

Ken maksaa jos ei artisti?


LUOTTAMUSTA

Kirjailijan on ehdottomasti voitava luottaa kustantamoonsa. Erikoisen tärkeässä asemassa on kustannustoimittaja. Riku Korhosen mukaan kirjailijan ja kustannustoimittajan suhde on sama kuin kuusivuotiaan ja aikuisen. Lapsellinen ja itsekeskeinen kirjailija tarvitsee tutun, luotettavan kustannustoimittajan, joka tarjoaa pysyvyyttä ja turvaa julmassa maailmassa. Siksi kustannusalan muutokset pelottavat pientä kirjailijaa. Tietysti ymmärrän, että kirjankustantajan tehtävä on toivoton. WSOY:n kaltaisen kansainvälisen osakeyhtiön pitäisi tehdä voittoa ja samalla pystyä todistamaan, että ollaan tekemässä vakavastiotettavaa kaunokirjallisuutta. WSOY:n ykköspomo Jacques Eijkens kommentoi 22.06.2010 Helsingin Sanomien haastattelussa suomalaista kirjailijakuvaa. Eijkensin mukaan ala on murroksessa eikä paluuta ole. Tämä lienee totta. Kovin kovia sanoja saivat osakseen omaa parastaan ymmärtämättömät kirjailijat, jotka tahtovat nähdä kirjansa villasukkiin kääriytyneinä ja hissukseen turhia kuvissa koreilematta. Samaan aikaan kirjojen myynti vaatii tunnistettavaa kirjailijakuvaa. Niin, kirjailijan pitäisi olla brändi ja etenkin naistenlehtien julkisuuspotentiaaliin suhtautua suuremmalla innokkuudella. Leena Parkkinen kirjoitti 26.6.2010 ilmestyneen NYT-liitteen kolumnissaan osuvasti siitä, kuinka itsensä vakavastiottava kirjailija ei helposti alennu puhumaan kynsilakasta tai esittelemään vaatekaappiaan, vaikka moni narsismiin taipuvainen taiteilija siitä salaa haaveilisikin. Huomiotalouden ideaan kuuluu, että nyt myydään nimenomaan kasvoja. Kirjailijan naaman pitäisi olla tarjolla joka paikassa. Itse en ole kokenut minkäänlaisia paineita tuotteistamiseen, minua ei ole juoksutettu imagokursseilla tai stylisteillä, pikemminkin oltu hieman huolissaan siitä, että mitenhän se raukka pärjää, jos joutuu kameran eteen. Sanooko jotakin tyhmää? En sitä paitsi usko että kirjailijat kokevat markkinoinnin lähtökohtaisesti pelkästään negatiivisena seikkana. Pikemminkin moni kirjailija on pahoillaan siitä, ettei kirja ja kirjailija saa tarpeeksi huomiota, mainoskampanjat tuntuvat olemattomilta ja kirja sujahtaa alelaariin ennen kuin on ehtinyt ilmestyäkään. Taiteilijan ympärille rakentuva taiteilijamyytti on toiminut ennenkin brändäyksen tavoin, siitä vain puhutaan nykyisin kolkolla tulosvastuun retoriikalla. On silkkaa hurskastelua luulla että kustannusala olisi sosiaalidemokratia jossa kaikille jaetaan tasapuolisesti ja rikkaita verotetaan vähempiosaisten puolesta. Kirjailijan nimi on ollut laadun tae siitä saakka kun tekijä keksittiin teoksen merkittäväksi osaksi tuossa Guttenbergin aikoihin. Apinaksi ei tarvitse kenenkään ryhtyä. Silti on turha väittää ettei Shakespeare olisi takuulla ollut elinaikanaan tyytyväinen siitä arvonannosta jota hänen brändinsä nykyään nauttii.

ARTISTI MAKSAA

Samaan aikaan, kun Suomen kulttuurikeskustelussa kohistiin Eijkensin lausunnoista, kiersin Eurooppaa Confusa -bändini kanssa. Alakulttuurimusiikin parissa toimimisessa on parasta sen ihmisläheisyys ja tuotanto-organisaation hierarkiattomuus. Kädestä käteen toimivan distribuution maailmassa vallitsee täysin toisenlainen toisenlainen tuottamisen malli kuin kirja-alalla. Ja hyvä niin. Annan kirjani toimittamisen, painamisen, jakelun ja markkinoinnin enemmän kuin mielelläni alan ammattilaisten huoleksi. Herään silloin tällöin yöllä painajaiseen, jossa joudun itse kopioimaan romaanini hiilipaperille ja kauppaamaan kadunkulmassa. Sen sijaan pientuotettu musiikki . Levyt tehdään hartiavoimin ja usein pienten levy-yhtiöiden kustantamina, kiertueet järjesteään tuttujen kontaktien kautta ja keikanjärjestäjät tunnetaan usein henkilökohtaisesti. Homman toimimiseen vaaditaan paljon luottamista. Täytyy luottaa siihen, että joka ikisessä paikassa mainostus on huolehdittu paikallisten voimin, tarjolla ruokaa, juomaa, yösija ja että sovitut keikkapalkkiot maksetaan. Tähän saakka kaikki on toiminut moitteettomasti. Tällaisessa alakulttuuritoiminnassa sosiaaliset paineet ovat suuret, välistävetäjät jäävät helposti kiinni ja suljetaan ulkopuolelle.
Kokemukseni mukaan vaikeuksia vaikeuksia siinä vaiheessa, kun joutuu turvautumaan viranomaisapuun, auto hajoaa tai keikkapalkkiot ryöstetään. Tällä kertaa ongelmia aiheutti autokolari ja saksalaisen vakuutusyhtiön luistamisen vastuusta. Autokolarista selvittiin ihmishenkien menetyksettä, mutta taloudellisia tappiota aiheutui, vaikka paikanpäälle saapuvat poliisit ja silminnäkijät totesivat hyvin nopeasti syyttömyytemme ja aluksi saksalainen tehokkuus suorastaan ihastutti. Kolaroineen osapuolen vakuutusyhtiökin vaikutti yhteistyöhaluiselta ja lupauksia sateli, mutta jostain syystä auton ikä ja se, että kiertämässä oli suomalainen tanssiorkesteri vähensi yhteistyöhalukkuutta kummasti. Olimme ristineet paloautona toimineen resiinan aiemmin Vanhaksi Rouvaksi tunnesyistä. Pakoputki oli tipahtaa matkasta jo ennen Biala Podlaskaa eikä takaovea saanut auki ilman vippaskonsteja enää Varsovassa. Puolasta Leipzigiin ajettaessa tuli stoppi. Liittymästä huristava kansanauto osui etupuskuriin sillä seurauksella, että auto meni lunastukseen. Onni onnettamuudessa, että tieosuudella oli tietyömaa ja nopeus tämän vuoksi jotakin muuta kuin sataneljäkymmentä kilometriä tunnissa. Ihmiset selvisivät säikähdyksellä, mutta Vanha Rouva meni autojen taivaaseen. Meidät hinattiin autokorjaamon takapihalle keskellä ei-mitään. Siellä odottelimme yli puoli vuorokautta laina-autoa, jonka piti tulla aluksi tunnin kuluttua, sitten kolmen. Lopulta vakuutusyhtiöstä ehdotettiin, että ottaisimme taksin ja matkaisimme sillä Suomeen. Rahat saisimme jälkikäteen. Sanomattakin selvää ettei ehdotus herättänyt luottamusta. Ilman autokorjaamon ystävällistä henkilökuntaa, joka hyvän hyvyyttään lähti kuskaamaan meitä seuraavalle keikkapaikalle ja Leipzigissa meitä auttanutta vanhaa ystävää, Janne Manniota olisimme vieläkin tuolla takapihalla. Kolmen päivän kuluttua luovuimme toivosta ja vuokrasimme pakettiauton itse. Liian pienen tavaratilan vuoksi jouduimme ottamaan rummut syliin ja lautan Rostockista Helsinkiin. Kiitos vain kaikille auttajille ja vakuutusyhtiöille jättimäinen haistatus.

keskiviikko 16. kesäkuuta 2010

Katja hyvä, kampaa edes hiuksesi!



Kaikenlaisia vaatimuksia aikuiselle naiselle asetetaan. Sitä luulisi helposti, että kun tiettyyn ikään ja asemaan pääsee, saa rauhassa toimitella kulttuurialan töitään, kirjoittaa romaaneja ja olla moinaan vain. Ei pidä paikkaansa. Kaikenlaista epäilystä nuorehkon naisen kulttuurisesta kelpoisuudesta esiintyy tämän tästä. Ja kas kummaa, kritiikki liittyy lähinnä ulkomuotoon. Jos on sattunutkin selviytymään suvun ja yhteisön paineista ja saavuttamaan jonkinlaista ammatillista arvostusta, joka nähdäkseni pääosin on lähtöisin pikemminkin tuotantoon liittyvistä seikoista eikä liity tekijän ulkoiseen habitukseen, on aina olemassa nimetön joukko huolestuneita ja paheksuvia kansalaisia, joka huolehtii jäseniensä rotuhygieniasta. Niinpä niin. Työskentelin muutama vuosi sitten Moskovassa eräällä studiolla filmiyhtiö Matila&Röhrin toimesta. Tuolloin minua huvitti venäläisten babushkojen tapa puuttua kadulla kulkevan nuoremmaiston pukeutumiseen. Osansa huolesta saivat niin liikemiehet kuin lähiönuoretkin. Jollei talvella kulkenut pipo päässä ja riittävän paksut tumput kourassa, sai takuuvarmasti trollibussissa kuulla vihaista säksätystä ja huolehtivaista kurnutusta ylenpalttisesta huikentelvaisuudestaan. Ja tällainen toimintahan on toki järkevää, jopa antautuvaista. Turhaan antaa ihmisen tietämättömyytään saati ulkonäkökeskeisyyttään aivojaan palelluttaa. Kun yhteiskuntarakennelmat ryskyvät, pitää joku roti olla olemisessa. Pipo päässä pakkasella ja vodkasukat jalassa, jos alkaa yskittää.
Kirjoitukseni otsikko viittaa nimettömään kirjeeseen, jonka sain taannoin: ”Katja hyvä, kampaa edes hiuksesi!” Minua liikuttaa ajatus, että joku siellä jossain Suomenmaassa on ärsyyntynyt kuontalostani niinkin paljon, että on kirjoituskoneella naputellut viestin ja lähettää sen vaillinaisin osoitetiedoin matkaan, arvatenkin hartaana toiveenaan että ottaisin opikseni tästä isällisestä neuvosta ja tointuisin noudattamaan naisille soveliaita ulkonäkönormeja. Ei hätää, sinä nimetön lähettäjä, Suomen postilaitos on ollut ahkerana ja viestisi on tullut perille! Oli viestisi huumoria eli ei, lupaan pohtia tätä kysymystä vakavasti alkavalla Euroopan-kiertueellani, jonka suorittuu seuraavien viikkojen aikana Baltiassa, Puolassa ja Saksassa luonteeltaan varsin kyseenalaisen tanssiorkesteri Confusan keralla. Mietin matkan aikana hartaasti, menisinkö parturiin. Voi olla, etten mene.

perjantai 4. kesäkuuta 2010

Kesää Vares-Kantolassa





Onni yksillä, kesä kaikilla. Onnellisuuden tasosta on tällä hetkellä paha mennä sanomaan yhtä tai toista, kaikenlaiset surut pääsivät kevättalvesta kaluamaan niin että meinasi henki mennä. Työkyky ainakin meni, ja se harmittaa nyt. Jokainen liuskaton päivä kirjailijan elämässä on hukkaan heitettyä aikaa, sano. Vaan kun eivät surut suremalla lopu, on välillä pakko elääkin. Hiljaisen talven ja kevään jälkeen kalenteri on vaivihkaa päässyt täyttymään kaikenlaisista kesätapahtumista -työhön liittyvistä deadlineista puhumattakaan. Täytyy siis tehdä valintoja. Rakastan kirjailijan ammattiani enkä tahdo mitään maailmassa niin kuin kirjoittaa ja tulla luetuksi. Joskus tekee silti kutaa päästä ihmisten pariin. Kaikenlaiset kollegoiden kanssa vietetyt tapahtumat, tupaantulijaiset, järjestöriehat jne. Kesävieraat saapuvat sitten heinäkuussa ja elokuun alussa Vares-Kantolan valtaavat animaatioalan ammattilaiset. Hyvä että tulevatkin, tulee alakerran pimiölle käyttöä. Ja kokeellista elokuvaa tulee tehtyä itsekin, kun on kenen kanssa kokeilla. Viimeksi Hauhon kartanolla 2007 veivasimme 35-millisillä Bolexeilla filmiä, jotka kehitettiin sitten ämpäreissä ja tehtiin kaksoisperforaation avulla kameraheijastuksella positiivit. Jotain samanlaista odotan tältäkin kesältä. Tuloksia löytynee Youtubesta.
Harmillista on, kuinka lyhyeeseen kesään pitäisi saada mahtumaan kaikki. Jostain syystä keksin itselleni joka vuosi ohjelmaa, joka tarkoittaa erilaisissa pimeissä tiloissa oleskelua. On studiotyöskentelyä, kirjoittamista, elokuvien leikkaamista ja niin edelleen. Tänä vuonna täytyy jättää väliin Sodankylän filmifestivaalit, joilla olen vieraillut melkein puolina elämäni kesistä. Surettaa, sillä tapahtumalla on ainutlaatuinen luonne: aurinko ei laske ja elokuvia voi katsella läpi yön. Vuorokausirytmi heittää häränpyllyä kun teltassa pitää makuupussiin kääriytyneenä tujottaa elokuvia läpi yön. Jäljelle jääneenä valveillaoloaikana sopii tavata vanhoja tuttuja pohjoisesta ja uusia etelästä. Ihmiset ja paikat sekoittuvat toisiinsa, harva jaksaa olla kireänä tai allapäin. Säätilasta, vuodesta ja seurueesta riippumatta olen viihtynyt aina. Parasta ehkä sentään on mennä yksin jotta voi valita nukkuma-aikansa, ruokalilunsa ja harhailunsa mahdollisimman itsenäisesti. Joskus on nähnyt enemmän elokuvia, on Seita-baari ja Kitisenranta vienyt voiton. Joskus on samoilla silmillä pitänyt saapua Helsingin Narinkkatorille ilmestymään ja puhumaan kirjallisuudesta, kun samaan aikaan mieli pyörii kolmen aikaan aamuyöstä alkaneessa romanialaisessa yhteiskuntakuvauksessa. Tänä vuonna käynti jää väliin, mutta lohduttaudun ajatuksella, että vielä on kesiä jäljellä. Ja onhan niitä. Täytyy olla.


PS: Onnea Minna Joenniemelle Finlandia-diktaattorin pestistä. Loistava valinta!

maanantai 3. toukokuuta 2010

OPPISI KIRJAILIJA ELÄMÄÄN IHMISIKSI

Piti kirjoittaa kirjailijan yhteisöistä. Niitä tarvitsee, varsinkin kun asustaa valtavaa kartanoa ja harjoittaa maailman autiointa ammattia: oman päänsä sisään katsomista. Sinne kyllin kurkisteltuaan tekee kummasti mieli ottaa yhteyttä lajitovereihinsa, omassa tekemisessään tarvitsee pintaa mihin peilata. Kävin Pohjois-Suomen kirjailijapäivillä Rokuan kuntoutuskeskuksessa toteamassa, että hyvä on elää suhteessa maailmaan ja muuhun ihmiskuntaan. Tulee varmaankin sitä paljonpuhuttua perspektiiviä ja huomaa että liikkuu se sittenkin, maailma. Essi Kummun, Antti Hyryn ja Kauko Röyhkän lisäksi mieleen jäi Eeva Heilalan mahtava, voimakas esiintyminen iltaohjelmassa. Sen jälkeen oli paha lauteille nousta, vaikka palaute olikin hyvää ja äärimmäisen tärkeää, varsinkin kun luin uutta tekstiä. Tosin jossakin vaiheessa kaikenlainen kirjallinen pörhistely alkoi ottaa sen verran voimille että piti poistua porevannaan ulkona räntivää maailmaa tuijottamaan. Siellä istui yksinäinen veteraani heikoilla jäillä ja vaikutti varsin tyytyväiseltä yksinäisyyteensä. Mutta mukavaa oli, kiitos Tuomo Heikkiselle järjestelyistä. Oli antoisaa, vaikka reissu meinasikin päättyä silkkaan häpeään, sillä kävi selville, että olin ottanut epähuomiossa jalkaani sokean runoiljan kengät ja niitä oli etsitty kissojen ja koirien kanssa itse lepuuttaessani hotellihuoneessa. Oi voi, kiitos ja anteeksi. Oppisi joskus elämään, ei olisi tällaista opettelua.
Niin, kelpaa elää sillä joka osaa. Nyt kevään tullen on vasta huomannut, miten tyhjä ihmisäänistä tämä kolkka öisin onkaan. Päivisin saattaa naapuri tepastaa pellolla ja ajaapa alhaalta joskus autokin. Olen koettanut tutkia lähiseudun vanhoja kulttuurialueita pyörällä ja autoillen, ihan tuttuuden tunteen vuoksi ja siitä ilosta että täällä satun asumaan. Aurinkoisillä Fiskarsin ja Billnäsin vanhat ruukkialueet ovat paljaassa keväässäkin kauniit. Joskus vain tuntuu etteivät yksi silmäpari riitä komeutta toetamaan, tarvittaisiin kaksi, sellainen jolle kohahtaa keväästä sillä itsestäänselvällä ja tyhjänpäiväisellä tavalla kun keväästä nyt yleensä kohistaan, sillä mitäpä siitä, on se talven jälkeen tullut ennenkin. Kaksi joutsenta tulvapellolla aiheuttivat yhtäkkisen katkeruuden, mitä nuokin tuossa luulevat olevansa. Jälttävät kortta muina miehinä eivätkä ymmärrä onneaan, kun saavat olla siinä maailmassa kaksin. Tällä hetkellä meitä hengittää täällä kolme eläväistä: lainakoira Lulu, minä ja valtava mustanoranssi kimalainen, jotka koira pelkää kuollakseen ja tahtoo olla rahin alla sen aikaa, kun kimalainen ymmärtää poistua avoimista ikkunoista. Pelokas koira, kiukkuinen kimalainen ja väsynyt kirjailija, siinä sitä yhteisöä kerrakseen. Seinäkellon asetuttua pysyvästi näyttämään varttia vaille kuutta täällä on ollut kovin hiljaista. Ulkoa kuuluu tietysti lintujen mekastus, korret puskevat riskuen kuolleen lehden seasta, paju valittaa kevätreumatismiaaan. Makasin iltapäivästä Vares-Kantolan yläpuolella kohoavassa metsässä. Pienellä kallioniityllä mäen harjalla on hyvä kelliä ja katsella taivasta, ja nyt eritoten, sillä pääsin ensimmäistä kertaa kipuamaan paikalle talven jäljiltä. Nätkelmään änkeytyjästä tuntuu siltä kuin vanhan, karhean kaverin syliin laskeutuisi, vähän se vastustaa ja pistelee, antaa kirjailijan kuitenkin olla. Jäkälä on kalttaantunut kovaksi siitä kohtaa, missä viime syksynä tapasin maata, siitäkin kohtaa silti kortta pistää jo esiin. Luonto uusiutuu, itsepäisesti, hiukan tuskaantuneesti tällä hetkellä, uusiutuu kuitenkin. Synnyttää siellä ikiaikaisesta kohdustaan ties mitä mähkää ja liesua eikä loppujen lopuksi piittaa yhdestä sen vartta myöten tallaavasta taiteilijasta. Antoi luonto pienen näytöksenkin: haukka liiteli pään päällä ja lähti sitten mahtavaan syöksyyn, tuntui että tulee silmästä sisään. Se olisikin hyvä tapa kuolla, joutua haukan nokkimaksi.
Niin, luonto uusiutuu, mutta onko pakko ihmisen? Onko pakko jaksaa, nousta ja jatkaa matkaa, kömytä kuopastaan ylös, palata talolle, avata läppäri? Onko pakko olla vahva kun ei yhtään jaksaisi. Jos jäisikin vain joskus tuollaiseen kuoppaan makaamaan, ei nousisi. Hengittäisi ihan hiljaa ja hitaasti, makaisi niin kauan että sammal ja jäkälä kiipeäisivät reittä pitkin vatsalle, lintu tekisi pesän nokittuun silmään, suusta kasvaisi korrentynkä.

tiistai 13. huhtikuuta 2010

KULOTUTTAA

En ole eläissäni ollut kiinnostunut puutarhanhoidosta enkä tiedä siitä tuon taivaallista. Olen pitänyt elämäntapapuutarhatonttuilijoita ihmisryhmänä, jonka pitäisi hankkia itselleen pikainen sukupuolielämä ja internetyhteys. Vaan ken elää, näkee. Täällä Vares-Kantolassa elää kevään tulon aivan eri tavoin kuin kaupungissa, ja vaikka olen elämäni asunut kaikenlaisissa ekokommuuneissa, en koskaan ole puutarhasaksia käteeni ottanut. Siinä missä ennen tahdoin antaa kaikkien kukkien kukkia ja rehottaa ja pidin esimerkiksi ruohonleikkurin käynnistämistä porvarillisen vieraantumisen initiaatioriittinä, huomaan nyt vapaaehtoisesti suunnittelevani tulevia nokkosta ja ohdaketta vastaan käytäviä torjuntataisteluja. Hedelmätarha on vallattava niiltä takaisin, ja se tapahtuu tänä kesänä! Ei itketty Raatteen tielläkään, ei! Muutenkin olen tullut joko maanpuolustushenkiseksi tai vanhaksi. Ennen minua säälittivät ne yksinäiset, haravanvarressa huojuvat eläkeläiset, joiden elämän ainoa sisältö oli taapertaa lehtikasoja kurittamaan heti ensimmäisten pälvikaljujen ilmestyttyä pihamaalle. Nyt kartanolla vesuri kädessä käyskentely tuntuu varsin luontevalta, ja on muutakin. Jostain kumman syystä Vares-Kantolan puutarhasta tahtoo pitää huolta vaikkei se ole oma, tai ehkä juuri siksi. Ei ole pakkoa eikä painetta, voisi vain antaa olla, ja sen vuoksi onkin mukava tehdä. Koko ajan ulkona tassutellessani koetan miettiä, mitä Eeva nyt haluaisi. Tahtooko, että vanha, laho omenpuu kaadetaan kokonaan vai sahataanko vain irti emäpuusta revennyt ranka? Hetken asiasta neuvoteltuamme tulemme tulokseen, että säästetään mahdollisimman paljon. Sahataan siis haljennut runko irti ja pinotaan muitten talven kurituksesta kärsineitä. Tänä vuonna kaksi omenpuuta, kirsikkapuu, syreeni ja jotkin tunnistamattomat etelänkasvit, joita kutsun tässä perennoiksi, ovat saaneet osumia.
Pihallamyllääjillä on sitä paitsi olemassa oma mediamaailma. En nyt puutu niihin tuhansiin aikakausilehtiin, jotka tursuavat kanankakanlevitysohjeita ja masentavan täydellisiä pihaidyllejä, sillä niitä lukiessa ihminen väsyy ja lannistuu nopeasti. Jostain on kuitenkin syytä tietoa ammentaa. Sellaiset ohjelmat kuin Huvila ja huussi alkavat kummasti kiinnostaa, sillä paljon on sellaista, mistä minulla ei ole hajuakaan. Onneksi täältä löytyy tukevat vuosikerrat Emäntä -lehteä, josta on yllättävä apu melkein missä tahansa elämän pulmatilanteissa. Voiko ruusupuskia ja vadelmapensaita sitoa pakettinarulla? Voi, jos ei välitä siitä, että jänis käy yön aikana kaluamassa narun poikki. Miten päästä eroon myyristä? Ne ovat valloittaneet koko alapihan ja tulevat luultavasti verottamaan tulevaa perunamaatani hävyttömästi. Mieleen tulee vain urbaanilegenda miehestä, joka kuoli taistelussa myyriä vastaan. Ukko oli täyttänyt jyrsijäitten onkalot vedellä ja koki tämän jälkeen johtaa sinne sähköä rikkinäisellä johdolla. Huonosti kävi. Itse pitäisin sivistyneenä vaihtoehtona asiallisia neuvotteluja, joissa irtisanoisin myyrien asumisoikeuden ja ne muuttaisivat naapuriin sopivan irtisanomisajan kuluttua. Vaan ei se hiiriinkään toiminut, ei, joten jokin brutaalimpi lähestymistapa lienee otettava käyttöön.
Kaiken muun hyvän lisäksi puutarhatyö vie ajatukset omasta romaanista. Siellä ollaan tällä hetkellä toukokuisen Jäämeren rannalla, nähdään nälkää eikä mikään kasva. Kuin huomaamatta mieli koettaa siirtää sinne tämän tästä lehdenleskeä ja valkovuokkoa, vaikka oikeammin maisemaan pitäisi istuttaa sellaisia kasveja kuin ruijanesikko ja pohjanvanamo. Kannattaa siis painua muihin maailmoihin, jollei pysty pitämään fiktiivisiä istutusnäppejään erossa. Hyvää viidakkomateriaalia löytyy vaikka kiten. Vesurin kanssa riehuessani mietin aluksi korkeakirjallisesti Joseph Conradin Pimeyden Sydäntä, mutta masennuin siitä niin, etä siirryin ajattelemaan Kiplingin Viidakkokirjaa. Omenapuissa kiipeillessä voi ajatella Tarzania ja intermediaalisesti James Cameronin Avatar. Julio Cortazarin Bestiarion otuksia on hyvä sijoittaa sammalen sekaan lyllertämään. Näitä miettiessä olen sahannut, sitonut, oksinut, raahannut ja pilkkonut. Nyt tekisi mieli kulottaa. Kulottaminenhan on vanha hyvä keino päästä eroon maanpinnan moskasta ja rikastuttaa väsynyttä maaperää. Eikö vain? Sain idean kulottamiseen naapurin risunuotiosta ja aloin muistella Marinmaalle tekemääni matkaa muutama vuosi sitten. Kauneimpia ja lumoavimpia näkyjä ikinä olivat ne tulivirrat, jotka valuivat pitkin mustaa Venäjänmaata kohti junan ikkunoita, joista tuijotimme lumoutuneina vierasta ja vaarallista maisemaa. Kulottaminen on mielessäni siis mystistä, alkukantaista, uudestisynnyttävää. Nämä kaunokirjalliset mielikuvat verkkokalvoillani kangastellen konsultoin asian tiimoilta muutamaakin puutarha-asiantuntijaa. Miten kulottaa? Kuinka tehdä sen turvallisesti? Ja miten niin se pitäisi tehdä syksyllä? Merkillistä kyllä, neuvojen sijasta sain poikkeuksetta saman vastauksen: ”Ei, sinun ei pidä kulottaman.” Kerta kaikkiaan ei, unohda koko juttu. Mieleeni valettiin kauhuskenaarioita palavasta kartanosta ja ikuisesta häpeästä, ehkä jopa soihduista, talikoista ja maanpaosta, kun tuhoaisin palasen suomalaista kulttuurihistoriaa tuikkaamalla sen tuleen. Hyvä on, ajattelin, hieman loukkaantuneena tosin, sillä kulotuskielto tuntuu liittyvän enemmänkin persoonaani kuin aktuaalisiin keliolosuhteisiin. Minun ei siis ilmeisesti ole tarkoitus kulottaman, vaikka mieli tekisi niin vallan vimmatusti.

maanantai 12. huhtikuuta 2010

The Easy Writer

http://www.youtube.com/watch?v=Nqltvi_zs8c

Sammatin kevät

Kevät on tullut Sammattiin! Kun lähdin viikko sitten perinteikkäälle pääsiäisturneelle maakuntiin, oli lunta vielä ikkunan alla puolisentoista metriä. Kevätkierrokseen kuului tällä kertaa Rovaniemi (ystävät ja perhe), Tampere (Rönkön Tatuointi), Viljakkala (Pälvin Tanssikoulu), Hämeenlinna (Viulunsoittaja katolla -teatteriesitys), Forssa (I Walk The Linen Suomenkiertueen päätöskonsertti) ja Helsinki (äkkiä pois). Saavuin kotiin Vares-Kantolaan myöhään sunnuntai-iltana ja huomasin seuraavaa: Lumi on melkein sulanut. Rastaat, kiurut, tiaiset ja eräät tunnistamattomat siivekkäät pitävät konserttia lähimetsässä. Ilmassa tuoksuu pihka ja kuloheinä. Aamuyöstä kuului lähipellolta kurkien ja kuovien huutoa. Olen tepastellut kaiken päivää pihalla emännän elkein. Olen moikkaillut naapureita ja ohiajavia autoja kuin kunnon kylähullu ainakin. Tämän lisäksi olen haahuillut hedelmätarhassa puutarhasakset kädessäni ja koettanut muistella, miten omenapuu oksitaan. Tai mitä muistellut, koskaan sellaista tointa harjoittanut. Tartuin aluksi varsin reippaasti toimeen, mutta sitten havaitsin, että harjoittamallani tahdilla puihin jäisi jäljelle pelkkä ranka. Piti hillitä tahtia. Jossain vaiheessa ehdin jo säikähtää, että alapihan kitkerähedelmäinen lahoranka sai saksistani niin tujua troppia että on heittämässä henkensä. Soitto tutulle puutarhurille toi kuitenkin mielenrauhan: ei se kuulemma niin herkästi kuole. Mutta mistä voi Lapin tyttö tuommoisista tietää, ei mistään. Ei meillä päin hetelmät puissa notkuneet. Täällä sen sijaan kasvaa kirsikkaa, omenaa, päärynää ja luumua. Päärynäpuussa tosin on muumiotauti enkä ehtinyt ennen lumien tuloa noudattaa ankaraa ohjetta kerätä saastaiset hedelmät, polttaa ne ja haudata tuhkat metrin syvyyteen. Kaikenlaista sitä oppii täällä etelän yltäkylläisyydessä.

tiistai 30. maaliskuuta 2010

Haukijuttu

HAUKIJUTTU

Päätin kysyä kolumnitärppiä haukiasiantuntija Piiraiselta. Mies kehotti tietysti kirjoittamaan hauesta. Eväkäs on Piiraisen lempieläin, niin mieluinen, että siitä on syntymäpäiväkakutkin leivottava. Kerran Piiraisella oli haukikaveri laiturin alla. Siitä tuli vähän samanlainen lemmikki kuin vanhanajan kaivohauesta, joka piti veden puhtaana pikkueliöistä ja jonka liikkeitä seurailtiin päiväkseltään. Päätin ottaa neuvosta vaarin ja kirjoittaa haukijutun. Hauella on pitkällinen sijansa suomalaisessa kansaperinteessä. Kaikki muistavat, että Kalevalassa sen leukaluusta tehtiin kantele ja Sammon hakumatkalla nousi jättipulikka merestä matkalaisia vainoamaan. Hauella oli suomalaisessa muinaisuskossa vakaa yhteytensä tuonpuoleiseen. Tietäjät saattoivat hauiksi muuttuneina polskuttaa järven pohjaan ja sitä kautta Tuonelaan. Kaikkein pahin kohtalo kuolleelle oli, ettei päässytkään Manan majoille vaan päätyi ns. hauen suoleen. Se oli tietynlainen tuonpuoleisen hukkatila, ei taivas eikä helvetti vaan jotakin paljon turhanpäiväisempää -pelkkä kuolema.
Mutta tämä nykyhauki, no. Haukihan on kala. Jänkäkoira on niin yleinen saalis ettei keskimittaisia kalamies viitsi edes mainita. Syykin hauen yleisyyteen on ilmeinen. Kuusikymmen- ja seitsemänkymmenluvulla Suomen järviin ja jokiin istutettiin vuosittain 30 miljoonaa vastakuoriutunutta hauenpoikaa. Nykyään istuteaan lähinnä noin sormenmittaista pikkuhaukea. Esox lucius on sitkeä elukka, joka pärjää vähähappisissa suojärvissä ja sietää rehevöitymistä. Sitä paitsi se on kaikkiruokainen ahmatti, kasvaa isoksi ja on siten oivaa kalajuttujen materiaalia. Ainoastaan lohen kanssa pääsee kalamies samalla tavalla levittelemään käsiään ja muhoilemaan partaansa. Ainoastaa muulle petokalakannalle hauesta on harmia. Pikkuhauki ahmii kymmenisen kiloa saaliskalaa kalaa kasvaakseen itse kilon, vanhempi pulikka hotkii kolmisenkymmentä. Haukiasiantuntija Piirainen tiesi kertoa, ettei muikulla ole hauen kanssa aina helppoa.
Hauesta on säilynyt näihin päiviin ainakin yksi kansaperinteen jäänne, tarina vanhasta ja ylivoimaissta suurhauesta, joita kukaan ei saa napattua. Olen viettänyt kesiäni Kuhmon Kalliojoella, jossa sijaitsevaan anhaan sukutilaan liittyy tarina jos toinenkin. Metsässä kulkee tapettu saksalaissotilas ja kalistelee aseitaan. Veräisen pohjassa moikaavat yömyöhällä Iin kirkonkellot. Tarinat ovat olennainen osa siellä olemista, niissä on mäntyharjujen, mustan suonlaidan ja valkeitten erämaahietikoitten henki ja historia, samalla tavalla olemassaoleva kuin rajan pinnassa kyyröttävät mökkien asukkaat. Rakkain tarina kertoo Tappajahauesta. Se on kypsynyt ja kasvanut vuosisatoja suonkitkerässä vedessä ja oppinut lymyilemään niin ettei sitä kukaan kalastaja onnistu narraamaan. Moni on yrittänyt. Sen kolmen metrin mittaisessa varressa on viiltoja, evistä kasvaa levää ja leuasta roikkuu koukkuja kuin partaa. Joskus se kuin piruuttaan lapoo piilostaan uimalaisia piinaamaan. Varsinkin pikkutyttöjen varpaat ja uimahousuitta porskuttavien poikien pippelit ovat sen herkkua. Niitä se napostelee silloin kuin tykkää, ja joskus suren niitä kaikkia varpaattomia pikkutyttöjä, joita niiltä perukoilta on kasvanut. Tietysti säälin myös varomattomia pikkupoikia, mutta heitä arvelen olevan huomattavasti vähemmän -siellä päin osataan pitää simmarit jalassa. Enimmäkseen leväturpa kuitenkin syö pikkukalaa, jota sen leuka kauhoo pohjasta kuin kauhakuormaaja. Joskus alkukesästä se saattaa ponnahtaa nappaamaan juomaan asettuneen peuranvasan. Muun ajan vanha järvihuuhkaja makaa pohjassa mietiskellen menneitä. Joskus se huokaisee niin raskaasti että saa koko järvenpinnan aaltoilemaan.
Minulla ei koskaan ole ollut tarinalle mitään kunnon lopetusta. Hauki ei kuole, se ei ui muille maille vierahille. Kukaan ei koskaan saa sitä narrattua. Se lymyää piilossaan sukupolvesta toiseen, sukupolvesta toiseen lapset juoksevat vedestä Tappajahaukea kiljuen ja ihana kauhunväristys käy selkäpiitä pikin. Nuotiolla illalla pohditaan, kuulosteleeko se nytkin lähikaislikossa ihmisten elämänmenoa ja tuhahtelee. Siinä tulta tuijotellessa ja vanhaa haukea ajatellessa tulee tunne, että tietää olevansa jostakin kotoisin, kantapäästä kasvaa huomaamatta maahan juuri.

torstai 25. maaliskuuta 2010

Väkisinmakailua

Viime aikoina on alkanut sapettaa joka kerta kun avaa television. Milloin ollaan karkottamassa kahdeksankymppisiä isoäitejä, milloin on pääministeri saanut hiihtohangilla tai Afrikanmatkallaan jonkin loistoidean ja tölmii sitä sitten julkisesti esittelemään. Maahanmuuttokeskustelussa tunnutaan penäävän nyt ihan tosissaan oikeutta sanoa, että Suomi suomalaisille ja Kalevala pakolliseksi jokaiselle rättipäälle joka koettaa rajan ylitse änkeä. Jotain hyvääkin. Torstaina uutisoitiin televisiossa, että venäläinen ja egyptiläinen mummo saavat jäädä Suomeen. Tulee aina hyvä mieli, kun mummot voittavat. Yleensähän maailmassa on käytäntö se, että kun ryskyy ja rytisee, kärsijiksi joutuvat nimenomaan naiset -niin nuoret kuin vanhatkin. Jotkut lait muuttuvat nopeasti ja noudattelevat kansan oikeustajua. Toiset lait ovat kuin suoraan Stalinin päiväunesta temmattuja -ja näitä lakeja on yhtä mahdotonta muuttaa kuin nostaa lehmää Nevasta. Tällä tarkoitan tietysti seksuaalirikoslakia. Siellä makaa ja mölisee. Tämän tästä lehdissä neuvotaan, kuinka ala-ikäisen joukkoraiskauksesta selviää kuin koira veräjästä. Ilmeisesti tarvitsee vain pysyvän työpaikan, mieluiten poliisivoimissa. Näin ainakin, jos Itä-Suomen hovioikeuteen on luottaminen. Ongelma kyllä tiedostetaan päättäjätasollakin. Oikeusministeri Tuija Brax on todennut, etteivät raiskauslakimme täytä länsimaisen oikeusvaltion kriteerejä. Suomen laki poikkeaa esimerkiksi Ruotsin vastaavasta sikäli, että meillä raiskaus on raiskaus vasta, kun on tapahtunut väkivaltaa. Tajuttoman ihmisen raiskailu ja väkisinmakailu on hyväksikäyttöä, ja rangaistus heti lievempi. Tämän lisäksi on vielä olemassa ns. lievän raiskauksen pykälä, joka toteutuu jollei uhri ole kyllin pontevasti pistänyt hanttiin ja saanut todisteeksi kunnon sotavammoja. Lievä raiskaus tuskin tuntuu uhrista kovin lievältä.
Lapin yliopiston ja Amnesty Internationalin teettämän kyselytutkimuksen mukaan kuusikymmentä prosenttia suomalaisista luottaa vähän jos ollenkaan oikeuslaitoksen toimintaan raiskaustapauksissa. Tuomioita pidetään liian lievinä ja rangaistuksia jaetaan harvakseltaa, arvioivat vastaajat. Tutkimuksen mukaan suomalaiset luulevat, että raiskauksista syytteeseen menneistä tapauksista 60 prosenttia johtaa tuomioon. Todellinen luku on kolmetoista. Se on vähän se.
Osattiin sitä ennenkin. Jos haluaa menettää yöunensa, kannattaa lukea sotahistoriaa. Kirjoitan parhaillani romaania, joka käsittelee saksalaisten vankileirejä Suomessa sekä saksalaisten kanssa suhteen solmineita suomalaisnaisia. Taustatutkimusta tehdessä ei voi välttyä törmäämästä naisiin kohdistuvaan väkivaltaan. Sodan aikana Pohjois-Norjassa puhuttiin yleisesti miehistä, jotka möivät tyttäriään ja vaimojaan saksalaissotilaille kahvia, tupakkaa ja viinaa vastaan. Vastaavaan en ole suomalaislähteissä törmännyt. Tarinat ovat silti karuja, ja täytyy muistaa, että vain harva tapahtuma on dokumentoitu jälkipolville. Rovaniemellä saksalaissotilas murhasi vuonna 1942 talon emännän ja raiskasi ruumiin. Tapaus on jäänyt historiankirjoihin, koska sotilas joutui sotaoikeuteen ja ammuttiin. Sodassa pätevät sodan lait, mutta mitä just ad bellum palvelee seuraava: Historia -lehdessä (16/2009) kirjoitettiin saksalaisten keskitysleireillä ylläpitämästä bordellijärjestelmästä. Arviolta muutama sata naista tarjosi leirillä palveluita, jotak olivat osana erikoista palkitsemisjärjestelmää. Luottovangit ja muut vankeilussaan kunnostautuneet saattoivat saada palkinnoksi vartin vierailun hotelli helpotukseen. Nämä naiset olivat enimmäkseen ennen sotaa tuomittuja rangaistusvankeja, joille keksittiin natsipuolueen taholta käypää tekemistä. Asiasta lukiessa tulee tietysti mieleen itäblokin maista länteen levinnyt pakkoprostituutiojärjestelmä, joka toimii osin Suomessakin. Bosnian sodan yhteydessä on puhuttu raiskausleireistä ja muusta inhasta. Tämä ei tietysti ole maailmanlaajuisesti mitenkään. Tapetaan miehet ja raiskataan naiset -menetelmä on ollut käytössä vuosituhansia. Itse asiassa se saattaa olla maailman vanhin sotastrategia. Sitä ovat harjoittaneet niin amerikkalaiset Vietnamissa, japanilaiset Kiinassa. Venäläiset tullessaan Berliiniin vuonna 1945. Suomalaisista Itä-Karjalassa en sano mitään.
Argentiinassa seksuaalirikollinen saa valita, mennäkö vankilaan vai aloittaako hormoonihoidon, joka kastroi sisäisen libidon. Ongelmana tässä tietysti on se, että rikos nähdään siten, ettei raiskaaja ei kykene hallitsemaan himojaan ja raiskaa siksi. Raiskaus on kuitenkin etupäässä aggressiota. Ruotsissa raiskaus on nimenomaan väkivallanteko, Suomessa siihen suhtaudutaan edelleen seksuaalisena aktina. Milloinhan tässäkin maassa ihan lakitasolla näytettäisiin, että ihmisen koskemattomuus ja itsemääräämisoikeus ovat ihmisoikeuksista oleellisimpia, jopa pyhiä. Ne ovat asioita, jota ei voi lievästi keltään riistää.

maanantai 15. maaliskuuta 2010

HYRYSYSY

Romaanin kirjoittaminen takkuaa joskus muustakin syystä kuin kirjoituskammosta tai silkasta lahjattomuudesta, joskaan ne eivät kohdallani koskaan ole täysin poissuljettuja syitä. Niin sanotut ulkoiset olosuhteet saattavat käydä, jolleivat ankariksi niin kimuranteiksi. Niukautin päkiäni tuossa parisen viikkoa sitten. Tämän jälkeen maalla-asuminen on muuttunut huomattavasti hankalammaksi, semminkin kun lunta on tullut jopa minun makuuni paljonlaisesti ja kaikenlaista ulkopuuhaa riittäisi. Tilannetta ei ole helpottanut sanottavasti se, että samaan aikaan hajosi auto (jonka yksinhuoltaja nykyään olen), pesukone ja televisio. Juuri tällaisissa tilanteissa ei jaksaisi olla laisinkaan aikuinen. Tekisi mieli tuikata perheauto palamaan, työntää se rotkoon ja vihellellä. Sitten vain tehdä päätös, ettei koskaan enää pese vaatteitaan vaan ostaa aina uusia. Mutta milläs voimilla sen auton rotkoon työntäisi? Siinä se sitten pihalla savuttaisi ja sitä itkisi, kunnes linkuttaisi takaisin kartanoon haisemaan likaisessa pyjamassaan ja seinähirttä tuijottamaan. Sen siitä porvarillisesta elämäntyylistä saa: kun on materiaa, tulee mukana vaivaa ja vastuuta. Nyrkkipyykillä pärjää kuitenkin pitkälle ja televisiotta eläminenhän on monen tositaiteilijan elinehto. Jo tuon viihdesilmän avaaminen tarkoittaa monen viisaan puheissa samaa kuin taiteellisten lahjojen puolittumista, eikä minulla viime aikoina niistä lahjoistani muutenkaan ole ollut kovin korkeaa käsitystä. Eli hyvä niin. Jalattomuus aiheuttaa syrjäseudulla asuvalle yllättäviä ongelmia: Miten palauttaa kirjat kirjastoon naapurikuntaan? Miten hoitaa kymmenien kirjalaatikoitten muutto kaupungista tai kolata pihalta lumet? Kuka kiipeää katolle lumia tiputtamaan? En minä ainakaan.
Ja sitten on vielä tuo häkämobiili tuolla ulkona luontoa pilaamassa. En olisi koskaan uskonut omistavani autoa. Olen aina ollut sitä mieltä, että ilman hyrysysyä pärjää perukassa kuin perukassa ja muu on vellihousujen puhetta. Ehkäpä pärjääkin, mutta hankalaksi se käy. Yksinäinen suksi ei paljoa luista ja pyöräkin on vielä talviteloilla. Auto saatiin viime viikolla korjaamolle Tattarisuolle. Sitä ennen konsultoin kaikki lähipiirin autoihmiset ja näännytin jokaisen vastaantulijan jaarituksillani jakohihnoista ja vilkkuvista hätävaloista. Jos joku tuntemani ihminen on ennen tätä kuvitellut minua päteväksi mobiiliajan osaajaksi, ei sitä enää tee. On masentavaa olla niin kerta kaikkisen tietämätön, ja myöntää, että tämä tietämättömyys johtuu osittain vastenmielisyydestä autoilua kohtaan. Poissa silmistä ja poissa mielestä mutta takapenkille on aina hyvä rojahtaa, jos kyytiä tarjotaan. No, lopulta löytyi ei-merkkikorjaamo, joka suostui auton katsomaan. Tuttavantuttava mainosti liikettä halvaksi ja luotettavaksi. Vein auton paikalle ja istuin tuntikausia odottamassa ennen kuin omistaja saapui kanssani. Esitin käsittääkseni tiukan ja pätevänoloisen kysymyksen, paljonko maksaa ja kauan kestää. Ulkomaita rupatteleva mies ei osannut sanoa tähän mitään, naureskeli vain. Lähdin paikalta epätietoisena siitä, mitä tuleman pitää. Parin päivän kuluttua tuli soitto. Korjauksen hinta on tällä hetkellä oli humpsahtanut viiteen sataan. Jakohihnasta emme edelleenkään saaneet sen kummempaa selvyyttä. Sen sijaan joitakin varaosia on tilattava kaikenlaista vipstaakia vaihdettava -hämmästyttävää on, että sana vipstaaki kuuluu korjaajien sanavarastoon mutta mikään oikealta autonosalta kuulostava ei. Surulliseen sävyyn minulle on ilmoitettu, että: ”Auto on hyvin väsynyt”. Sillä mennään, saas nähdä paljon remontti lopulta maksaa. Auto on hyvin väsynyt, mutta niin on omistajakin.

maanantai 22. helmikuuta 2010

Mahdolliset maailmat


Maanantain aloitti niskakipu ja turhautuneisuus. Kirjoitus ei luistanut, taas piti palata siihen ja siihen vaiheeseen Lapin sotaa, tarkistaa tuhat yksityiskohtaa, jotka muuttuivat tarkoituksettomiksi sitä mukaa kun selvisivät. Romaanini Kätilön muistelmat käsittelee saksalaisen mukaan lähtenyttä suomalaisnaista ja saksalaisten vankileirejä. Tietoa on yllättävän vaikea saada, vaikka Lapin sodasta onkin kirjoitettu varsin riittävä määrä kirjoja. Saksalaisten vankileirit Suomessa ja raja-alueilla on sen sijaan melko tutkimaton aihe. Yksi hyvä yleisesitys on Lars Westerlundin Saksan vankileirit Suomessa ja raja-alueilla 1941-1944 ( Tammi, 2008) Norjassa aihetta on tutkittu paljon enemmän, ja näihin lähteisiinkin on tukeuduttava ja pienen kirjailijan norjaa takellettava, sillä saksalaisten leirit Pohjois-Suomessa olivat osa kenttäleirijärjestelmää, johon kuului leirejä myös Varangissa jne. Ei noista asioista kirjoittamisen vaikeus silti liity tiedonvajeeseen, etsivä löytää. Syynä vaikeuteen on tuska ja ahdistus, joka syntyy maailman epäoikeudenmukaisuudesta ja julmuudesta lukiessa. Sitä pahoinvointia ei soisi lukijoilleen eteenpäin siirtävänsä, ei ainakaan sellaisella verikauhalla ja päälärillä kuin se siitä kirjoittavaan sammoituu. Tämä minun Sammatin maailmani ja vuoden 1945 Jäämeren ranta ovat ne todellisuudet joissa kaikista mahdollisista todellisuuksista tällä hetkellä elän. Joskus auttaa, kun
Menin kirjastoon ja koetin nähdä ulos ruutua pidemmälle ja romaaniin seuraavaa lausetta kauemmas. Lunta sakkasi ikkunaan vakaasuoraan ja romaanin pisteenjälkeinen todellisuus tuntui valkoiselta, käsittämättömältä autiudelta. Giordano Bruno, jota pidetään joskus vapaan ajattelun isänä, poltettiin roviolla vuonna 1600. Bruno sai kärsiä kerettiläisestä ajatuksestaan, että maailmankaikkeus on ääretön. Inkvisitio ei välittänyt Brunon todistuksesta, jonka mukaan hän ei koskaan ollut kirjoittanut mitään merkittävää eikä täten tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt perua.
Mietin väittämää: Tehtyä ei saa tekemättömäksi ja sitä, onko se mahdollinen kaikissa mahdollisissa maailmoissa. Tässä minun Sammatin maailmassani se on ainakin tosi. Joskus heikkona hetkenäni unohdan olevani Jäämeren jumala ja vielä todempi on väittämä: Ajateltua ei saa tekemättömäksi. Aina kun mieli keksii uuden kauheuden Jäämerelle vuoteen 1945, siitä tulee jo totta romaanissa.
Onneksi on kirjasto ja kirjastossa tuhat kirjaa. Piikkimatolla maatessa voi antaa periksi yhdelle mahdolliselle maailmalle. Veijo Meren runoja lukiessa mieli tasoittuu, oma maailma hiipuu taka-alalle, niskakipukin lakkaa:

”Tuoli istuu, pöytä seisoo, sänky makaa.
Ikkuna on halpaa seinää,
se neliöi pyöreän maailman.

Kirjan sivuille mahtuu
kolme metriä kirjoitusta,
pieneen romaaniin viisi sataa.
Kävelen sen matkan
kuudessa minuutissa
mielessä kaikki.”

torstai 18. helmikuuta 2010

Valkoinen maanantai



Herätessä säikähdin. Jotakin outoa oli tekeillä. Ensin luulin, että kyseessä oli ääni. Sitten ymmärsin kuuntelevani hiljaisuutta. Lumi on saartanut Vares-Kantolan niin, ettei autojen melu kantaudu alhaalta tieltä. Tuuli ei ulvo eivätkä tähdet tipahtele taivaasta, seinät eivät sähise. Hieman surullisena ymmärsin, että ainoa hengitys tässä valtavassa talossa kuuluu minulle.
Tassuttelin keittiöön ja sain päivän ensimmäiset sähköiskut jääkaapin ovesta, vesihanasta ja pistorasiasta. Jostain syystä Eeva on ottanut tavakseen tervehtää minua aamuisin näin. Sähkönepparit sattuvat, mutta saavat aikaan se, että teepannu tulee laitettua tulelle ja verhot vedettyä ikkunoista. Ja kelpaakin katsella pihalle. Joka puolella on valkoista eikä saunapolulla ole sitten viime pyryn liikkunut kenkään. Viime viikolla siellä liikkui työmiesten keralla jokin suuri eläin -tätä Börsta kävi reippaasti nimittämään ilvekseksi ja nimesikin sen Dannyksi. Itse naureskelin pihapiiriin tuppaavalle ilvekselle halveksivasta, kunnes Suomen Luonnosta lukaisin artikkelin, jossa kerrottiin ilveshavainnoista juuri näillä kulmin. Hyvä on sitten, voi ollakin.
Tänään ei näkynyt jälkiä, ei edes viherpeippoparvea. Niitä on hellitty lyhtein ja lintulaudoin, vaan onko kelvannut? Ei ole, ei enää muutamaan viikkoon. Innostuin piirtämään tinteistä sarjakuvaakin. Sen nimeksi tuli Järkipeippo, tuo lintulautojemme nahkea tukari. Pidin itseäni hauskana ja ideaa hyvänä, olisivathan linnut pihapiirissä koko talven. Vaan nyt ne ovat kadonneet, hallako sitten lie vei. Olen vienyt pihalle houkuttimeksi talipalloja ja jotakin erikoissekoitusta, johon kauppias vakuutti lintujen hullaantuvan. Niin tai näin, jatkan tarkkailua, sillä kirjoitusestoista kärsivälle kirjailijalle ei tee hyvää tuijottaa liikaa päänsä sisään. Kannattaa katsella ulos. Vaarana on, että sielläkin odottava valkeus muuttuu autiudeksi, jota päänsisäiset aatokset käyvät kansoittamaan ajatuksenmentävää kinosta ja luovuuden umpihankea. Surulliseksi tyhjyys piirtyy tietysti etenkin silloin, kun sitä tarkastelee yksin.

sunnuntai 7. helmikuuta 2010

Oi Yleisradio, osa I

Oi Yleisradio. En oikein ymmärrä niitä kulttuurialan ihmisiä, joitten mielestä television katsominen on osoitus pitkälle kehittyneestä degeneraatiosta ta älyllisestä vajavaisuudesta. Televisiokanavien päättäjät sen sijaan saattavat edustaa jonkinlaista vaikeasti määriteltyä Yleisradion viime joulukuussa lanseeraama ostokielto dokumenteille ja lyhytelokuville täyttää edellä mainitut rodullisen heikentymisen tunnusmerkit, samoin kaupallisten kanavien jatkuva YLE:n toiminnan haittaaminen ja yhteistyöstä kieltäytyminen.
Tietysti kirjailijan pitää väittää katsovansa TV:stä lähinnä asiaohjelmia ja dokumentteja. Jossain seurassa voi mainita sellaiset viihdykkeet kuin Naisia kaupungilla ja brittiläinen Toimisto, mutta sitä ei saa myöntää, että liikkuvan kuvan lumovoima olisi jokseenkin ylivoimaista melkein mihin tahansa muuhun toimintoon verrattuna. Täällä Sammatissa helvetinkone siirrettiin juuri pois kirjastosta, sillä se napsahti kummasti päälle aina illan viihdekimaran alkaessa ja keskeytti romaanikirjailun. Nyt se tönöttää yläkerran etukammarissa mahdollisimman hankalassa asennossa. Olen luvannut itselleni, että TV saa olla auki niin kauan kun puntti tai takapuoli nousee lattiasta. Tätä iloa toteutin lauantaiehtoona lattialla kontaten ja takaraajojani ilmaan nostellen. Televisiosta tuli lotto. Ja kylläpä se oudolta näyttikin ja kylläpä alkoi perusturvallisuus rakoilla. Miksei lotto ole enää lotto, vakavahenkinen arpajainen, kansakunnan pyhä saunanjälkeinen rituaali? Tahdon tuntea haikean virkahien ja rylkreemin tuoksahduksen, kun virallisen silmä vaanii urheasti pyhää toimitusta, tahdon tuntea separaatioahdistuksen kourivan nivusiani, kun yhtä onnekasta kansanjäsentä hilataan vinssillä taloudellisen ja sosiaalisen arvoasteikon huipulle - Raha-automaattiyhdistyksen siivin me yksi kerrallamme poistumme herrain kirkkauteen. Vaan ei. Nykyään lotossa seikkailee humoreski ja arvovallaltaan epäkesko Jokerimies, numeroita luettelee luihun oloinen hiippari, josta ei tiedä että kenen puolella se on ja puhuuko se ennen kaikkea edes totta. Ei köyhän haave kuulkaa ole mitään leikkipeliä. Alkoi oikein sapettaa siinä samalla kun hikiset tassut tarrautuivat karvalankamattoon ja lainakoira nylkytti ja astui pontevasti jokaista tukiraajaa vuoronperään. Eikä edes tullut pottia.
Yleisradion tehtävä on toimia kansakunnan muistina, ja välittää tarinoita siitä lumetodellisuudesta, jonka edelleen voimme mieltää Suomeksi ja suomalaisuudeksi. Ihan totta, kyllä sellainen tehtävä vielä on olemassa. Siksi Ylen ohjelmia pitäisi pystyä katsomaan etenkin ulkomailla, sillä siellä tuota kansakunnan kuvitteellista turvasilmää kaipaa eniten. Vietimme Börstan kanssa marraskuun Sloveniassa, Novo Mestossa. Siellä katsoin Ylen Areenalta mm. paraolympialaisia ja sienikoulua sekä sitä puoltatoista jaksoa Reinikaista, jonka interneetti suostui välittämään. Näistä YLE:lle kumminkin kerran kiitos ja hei, varsinkin sienikoulu pelasti pahimmalta koti-ikävältä. Joku voisi tietysti kysyä, eikö Sloveniassa riittänyt koettavaa. Kyllä riitti. Autolla ajettiin rallia lumisessa metsässä, oli tarjolla luolakiipeilyä ja bosnialaista pomppuheviä paikallisessa baarissa. Kokemisen ja tarkkailun väliseen dilemmaan en tällä kertaa puutu sen syvemmin. Sanonpahan vain, että Slovenian päivä on lyhyt ja sikainfluenssa kurjaa sairastaa missä vain. Ja marraskuu nyt on marraskuu vaikka voissa paistaisi.

maanantai 1. helmikuuta 2010

Naapuriapua

Aina ei kirjailijakaan kaikkea osaa. Sellaisia asioita kohdallani ovat englantilaisen purkinavaajan käyttö ja rallipelien pelaaminen, mutta jos jostain olen pitänyt kiinni, niin Lapista ollaan eikä pakkasta säikytä. Minua on aina kummastuttanut tapa, millä eteläinen Suomi sekoaa lumentulosta. Ikään kuin se joka ikinen vuosi tulisi yhtä suurena yllätyksenä. Uutisissa väläytellään kauhukuvia erilaisista poikkeusoloista. Tänä vuonna on turvauduttu pakolaisten apuun lumen luonnissa ja armeijan kutsumista harkitaan. Vaan myöntää täytyy, ettei ilo ole ylimmillään, kun itse joutuu lumen saartamaksi. Ja kun se auto on kinoksessa niin siellä se pysyy (kts. edellinen merkintä). Odottamaton onni kohtasi tiistaina , kun remonttimiehet vetivät auton hangesta suitsait sukkelaan ja naapurin setä aurasi pihan. Kiitos! Tässä kohtaa mainittakaoon, että arvostan naapuriapua nykyään hyvin korkealle. Ei se niin itsestään selvää ole. Osataan täällä kuitenkin elää, sano. Kylille voi yrittää, vaikka lunta tuppaisikin sisään korvista ja sieraimista eikä kukaan ole ambulanssia hälyttämässä vaikka varpaita palelee. Toisin on toisaalla. Asuin joitakin vuosia sitten Englannissa. Siellä lumentulo sai kokonaisen kansakunnan kaaokseen ja poikkeustilaan ja ihmiset hamstrasivat säilykkeitä maailmanlopun pelossaan. Ei ollut naapuriapukaan samanlaista kuin Sammatissa. Naapurin pennut heittivät kivellä ikkunaan ja yrittivät sytyttää asunnon oven alta tuleen kun uskaltautui oman ulko-oveensa avainta penäämään. Minä ja Pihtiputaan mummo, tuo aulis hengenheimolaiseni, olemme sitä mieltä että ovet säppiin ja laput silmille. Kotoaan kenenkään kannata mihkään lähteä.

KATTO HALKEAA


Kolmisen viikkoa sitten halkesi salongin katto. Tai oikeammin, hirsien alle pingotettu ja koristekuvioitu pahvi tuli rytisten alas. Lueskelin sattumalta parastaikaa silminnäkijöiden kertomuksia Siperian Tunguskaan vuonna 1908 iskeytyneestä meteoriitista (lisää mm. http://www.astronetti.com/astro/tunguska.htm ):

"Lentävä tähti tulisen hännän kera; sen häntä katosi ilmaan."
Salongin katon repeäminen tuntuu kirjailijasta helposti jotenkin merkitykselliseltä. Ei siksi, että olisi pelkoa talon sortumisesta ja pakkasen armoille joutumisesta -ainoa todellinen huolenaihe koitui muutamasta peilistä ja kristallikruunun alas saamisesta. Sitä vain on tottunut työssään merkityksellistämään tapahtumia ja samaa piperrystä tulee helposti toimittaneeksi tosielämässäänkin. Keksittiinpä siinä allegoriaa yhteiskunnan kahtiajaosta ja kaikenlaisista päidenylisistä repeytymisistä, joita muisteltiin jo Raamatun Tuomaan ilmestyksissä ja Kalevelassakin. Ihan liikuttui omasta viisaudestaan. Myöhemmin olo on ollut vähemmän kirjallinen. Katon repeäminen on näes kurjaa eritoten siitä syystä, että em. katon korjaamisesta aiheutuu kaikenlaista hässäkkää. Se sotkee sellaisen päivärytminkin, jota ei aiemmin oikeastaan ole päivärytmiksi mieltänyt.
Palailin maanantaina lumipyryssä Sammattiin. Olin hakenut itselleni seuraksi lainakoiran Kontulasta, sillä Börsta ja Nuuli ovat pidempiaikaisella komennuksella pääkaupunkiseudulla ja aina on mukavampaa, jos talossa hengittelee yhden sijasta kaksi elävää olentoa (Eevan haamua ei lasketa, koska se on astraaliolento eikä hengitä). Ihan kuin kohtaloa ivatakseni ehdin matkalla mietiskellä, miten mukavaa kotiinpaluu on sen jälkeen, kun on viettänyt villiä elämää päivätolkulla ja ajellut holtittomasti taksolla ympäri Helsingin yötä. Sellaisen jälkeen käpertyy mieluusti takkatulen ääreen kirjaston sohvalle romaanin pariin. Mutta kas, perillä minua odotti monta iloista yllätystä. Lunta oli satanut sen puolisen metriä, mutta sitä olin osannut odottaa. Jätin auton alas kolatakseni tien auki pihalle ja viedäkseni koiran sisään. Talolla huomasin, että remonttimiehet olivat sopimuksen mukaan saapuneet salongin kattoa korjaamaan (kiitos ja kunnia heille!). Ovet oli huolellisesti lukittu -myös se ovi, mihin minulla ei ole avainta. Sain tietenkin aikaan yleishälytyksen ja vain nuoruusperäisten kavalien murtomiehentaitojeni ansioista pääsin sisään ikkunoita rikkomatta (Noh, ehkä hieman liioittelen, mutta en tahtoisi totta totisesti soittaa turvamiehille enää kertaakaan, varsinkaan, kun suoritin edellä mainitun manööverin heti ensimmäisenä iltanani). Laskin koiran sisälle ja lähdin itse kolaamaan auki talolle johtavaa tietä. Siinä vierähtikin tovi, sillä lunta oli tullut reippaat puolisen metriä. Olin aluksi ajatellut jättää auton portin viereen alaparkkiin, mutta jostain syystä sain päähäni, että hyvä onneni ikään kuin jatkuisi ja kannattaisi yrittää autoa pihalle saakka. Lähdin siis optimistisesti sutimaan perheautoa sysipimeään ylämäkeen, ja kiveenhän se meni. Ja siinä pysyy. Jos jotakin positiivista haluaa löytää tilanteesta, niin onnekasta on, etten ajanut lainakoira Lulun päälle peruuttaessani -se oli nimittäin päässyt sisältä ja rientänyt renkaan taakse häntää heiluttamaan, ja mäyräkoiraa on taustapeilistä lumipyryssä hankalampi havaita. Siitä olisi sitten varmaan tunnelma lopullisesti mennyt pilalle. Vaan ei, tuossa se elävä makkara hinkkaa takapuoltaan vastapestyyn mattoon ja vikisee tyytyväisenä. Yritettyäni kolme tuntia irrottaa autoa lumesta luovutin ja päätin antautua remonttimiesten hilpeyden kohteeksi seuraavana aamuna. Jokaisen ihmisen pitäisi muuten kerran elämässään yrittää murtautua taloonsa hälytysten huutaessa korvissa ja irrottaa autoa hangesta lumipyryssä. Ei sen takia, että se kasvattaisi, vaan sen takia, että minä jouduin tekemään niin maanantaina ja joku roti ja oikeus tässäkin maailmassa.
Tosin hätä ei edelleenkään ole tämän näköinen. Koira on elossa ja sisällä lämpötila on selvästi plussan puolella. Nyt jos koskaan laittaisin tulet kirjaston kakluuniin ja joisin kuumaa rommia. Harmi vain, että kirjaston ovikin taitaa olla lukittu.

maanantai 18. tammikuuta 2010

PROSAK -LÄÄKETTÄ KAAMOSMASENNUKSEEN


Sammatistakin täytyy joskus lähteä Isolle Kylälle eli Helsinkiin. Prosak -proosaklubit Dubrovnikissa ovat joka kuun kolmas tiistai juuri tällainen syy. Täytyy tunnustaa, että kirjoituksessani on hienoinen mainostuksen maku, sillä itsekin olen klubeja järkännyt. Mutta miksei? Ihmisten pitäisi kerta kaikkiaan lukea toisilleen enemmän ääneen, ei tarvitsisi Nykäsen Matin meille parisuhdeoppaita kirjoitella. Idea proosaklubeihin tulee Saksasta. Kävimme herra Incogniton kanssa Makkaramaassa kiertueella syksyllä 2008 esittelemässä Tütenbierromania (jonka erinomaisuudesta ainoastaan Playboyn lukijat saivat vihiä, siellä kun oli tiettävästi ainoa arvostelu ko. teoksesta). Saksalaiset suhtautuvat Lesungeihinsa kuin mitä parhaimpiin viihdetapahtumiin. Se onkin oikein! Incognitoa, tuota Saksassa melko tuntematonta kirjailijaa kuulemaan kokoontui marraskuiseen Berliiniin vähintään satakunta ihmistä. Meilläkin Suomessa alku on hyvä, vaikka vastaavaa traditiota ei olekaan päässyt syntymään. Sivistyksen suuren projektin puitteissa on suhtauduttu erityisen vakavasti siihen, että kaikki seitsemän veljestä oppivat lukemaan -ääneenlukua on harrastettu vain lapsille ja vajaamielisille, ja Suomessa ääneenlukuperinne kytkeytyykin vahvimmin lestadiolaisten lukupiireihin pohjoisessa. Useimmille on aikuisiällä jäänyt kokematta se lastenkamarinkaltainen mielihyvä, joka syntyy siitä, että joku hyvää hyvyyttään istahtaa alas ja antaa tarinan tulla. Ja hellanlettas, jos jännittää, voi Dubrovnikissa samalla lutkuttaa oluttuopistaan turvajuomaa ja pitää vierustoveria tassusta. Siitä ei meno talvisena tiistaina paljoa parane. Tähän mennessä Prosakissa ovat esiintyneet mm. Rosa Liksom KOM-tatterin säestyksellä, Kari Hotakainen, ihana Tuuve Aro, Monika Fagerholm ja Mikko Rimminen. Klubeja on pääosin juontanut Anna Tulusto ja musiikista ovat vastanneet mm. DJ DoubleTrouble ja ihmisen kuukävelyn 40-vuotisjuhlissa esiintynyt tähtitieteilijöiden orkesteri Parallel Universe.
Tämän talven Prosak -klubit avaavat 19.01. komeasti Kjell Westö ja Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon 2009 voittanut Leena Parkkinen. Helmikuun kolmas tiistai jatkavat Jari Tervo ja Hanna Hauru. Muita nimiä ovat mm. Anja Snellmann, Gerry Birgit Ilvesheimo, Tuomas Kyrö, Essi Kummu ja Juhani Känkänen. Ensi syksynä Prosakissa on luvassa muun muassa saksalaisia nykykirjailijoita.

PROSAK keväällä 2010:
( http://www.hs.fi/kulttuuri/artikkeli/Kjell+West%C3%B6+avaa+kev%C3%A4%C3%A4n+Prosak-klubit/1135251987618 )
( www.prosak.fi )
MUUTA : YLE:sta tulee iltaisin hyvää kuunnelmaa. Mahdollistaa ääneenluvusta nautiskelun maanlaajuisesti. Nämä löytyvät netistä:

Kari Hotakainen: Ihmisen osa, osa I ( http://areena.yle.fi/ohjelma/Ihmisen+osa )
Tuomas Kyrö: Punajuuri ( http://areena.yle.fi/audio/621185 )

perjantai 8. tammikuuta 2010

Metsittymisen hukattu (mutta jalo) taito



Ei oo heleppoo kirjailijalla, sanoi muuan runoilija taannoin. Jaa ei vai? Aina pitäsi kuulemma olla jonakin, ihmisenä vähintään. Useimmiten juuri se ihmisenä oleminen luonnistuu jo aamupäivästä sen verran surkeasti, että tuntuu viisaimmalta laahustaa pirtistä kammariin ja käydä vallan ketaralleen miettimään tekosiaan tai tekemättä jättämisiään. Jos siitä iltapäivästä sitten tokenee, voi varovaisesti salin läpi koettaa luikkia kohti kirjastoa ja siellä odottavaa kannettavaa. Työt jäävät silti helposti tekemättä, sillä konetta ei tietenkään uskalla avata. Sähköpostissa -mikäli netin saa toimimaan -on luultavasti kasa vastaamattomia viestejä ja petettyjä lupauksia. En ole taipuvainen myötäilemään. Kyllä elämä on keskimääräistä mukavampaa silloin, kun on paikka jossa elellä näennäisen kaukana Helsingin Sanomien nettikeskusteluiden muukalaisvihaa tihkuvasta maailmasta.
Vares-Kantola, jossa asumme erään runoilija Grimmisen keralla, on siirretty paikalle edesmenneen kirjailija Eeva Joenpellon toimesta vuonna 1979. Pihapiiriin sisältyvät Joenpellon synnyinkoti, aitta, liiteri ja kertalämmitteinen sauna. Se tarkoittaa sitä, ettei sauna ole aivan savusauna, mutta häkälöylyt heitetään kuitenkin. Venäjällä saunaa kutsutaan tiettävästi nimellä bielaja banja, valkoinen sauna. Kiukaan malli on juurevasti AK-47. Tilaa itse kartanossa riittää kahdelle taiteilijalle ja vaihtelevalle eläinmäärälle riittämiin: pelkästään keskikerroksessa käytössä on kolme makuuhuonetta, valtava pirtti, sali ja ns. ryssänsalonki, joka toiminee kabinettina silloin, kun valtakunnan kohtalosta päätetään. Ainoa negatiivinen puoli, jonka talosta saattaa löytyä, on varsin laaja ja siekailematon hiirikanta.
Pääperiaate täällä asuville ja vieraileville on se, että länsisiivessä murjotetaan ja kirjastossa ollaan ihmisiksi. Puolen päivän jälkeen voi isäntäväkeä alkaa vaivihkaa herätellä, jos eivät itse ymmärrä jalkautua. Tällä hetkellä tunnelma on varsin hilpeä. Runoilija ja 18-vuotias kissa Nuuli ravaavat edestakaisin pirtistä salonkiin johtavaa käytävää, kyseessä lienee jonkinlainen leikki. Pakkasta on -22 astetta, mutta sepäs ei haittaa, kun kirjaston kakluunissa palaa tuli ja uusi öljypannu puksuttaa lämpöä kaikkiin asuttuina oleviin huoneisiin. Joulun alla oli vaikeampaa, kun vedentulo lakkasi yli viikoksi. Putkimiehet kyllä saapuivat armeliaasti kuuden aikaan aamulla jouluaattona, mutta kaivon löytäminen kesti sen nelisen tuntia lumen alta (alkuperäinen epäilykseni, että kaivo sijaitsee portin luona, ei saanut vastakaikua). Vasta, kun kaivo oli melkoisen uurastuksen jälkeen löytynyt portin pielestä, päästiin toteamaan, että kaivon painekytkin on kelvottomassa tilassa. Joulu menikin sitten tiskivesiä sulatellessa, polkua ulkovessaan tamppaillessa. Seitsemän ihmisen kestitseminen ilman juoksevaa vettä on yllättävän haastavaa. Toinen asia olisi mökillä, jossa hete tai käyttökelpinen kaivo sijaitsee pihapiirissä. Onneksi Sammatin kunnantalon seinästä töröttää sentään vesihana, josta saattaa tonkkansa täyttämän.
Sitä paitsi onhan kirjallisuus. On muutama teos, joiden lukeminen auttaa kaupunkilaisen orientaatio-ongelmaan kummasti. Anton Tsehovin Sahalinia (WSOY, 1972)lukemalla saa perspektiiviä mieliharmeihinsa ja ymmärtää, ettei hätä todellakaan ole tämän näköinen. Ei, kyllä hätä näyttää enemmänkin novosibirskiläiseltä pajarilta, joka on jäätynyt takamuksestaan hankeen kaksi kesää sitten. Olemassaolon taistelua tuskin saa parhaalla tahdollakaan aikaiseksi lämpöisässä ja hyvinvarustellussa kodissa, jossa autoakin lellitään pihalla sijaitsevalla lohkolämmittimen etäpesäkkeellä eli sähköfyrgelillä, kten runoilija sitä nimittää. Sitä paitsi, kuten mielelläni teen kaikille tiettäväksi, olen kotoisin Lapista. Olen täten tottunut taistelemaan kaikenlaisia hyytäviä luonnonvoimia vastaan ja taistelemaan tieni ääriolosuhteissa niin lähikauppaan kuin Pub Pistoonkin. Minulle maalla asuminen on siten yksi pieni snäksi, mutta se toinen täällä majaileva kirjailija, se josta käytän tästä lähtien nimeä Brenkku tai herra Incognito, potee eksistentiaalista ahdistusta koska Radio Helsinki ei soi taajuuksilla.