Yllä kuumaisema ja Sammatin Vares-Kantolan tunnusmerkki eli vares.

Tervetuloa Katja Ketun ja WSOY:n hallinnoiman Eeva Joenpellon kirjalijakodin blogiin.
Näillä sivuilla kirjailija kertoo seuraavat kolme vuotta työstään ja havainnoistaan kulttuurin saralla, mutta säilyttää silti jonkun tolkun paljasteluissaan.

torstai 18. helmikuuta 2010

Valkoinen maanantai



Herätessä säikähdin. Jotakin outoa oli tekeillä. Ensin luulin, että kyseessä oli ääni. Sitten ymmärsin kuuntelevani hiljaisuutta. Lumi on saartanut Vares-Kantolan niin, ettei autojen melu kantaudu alhaalta tieltä. Tuuli ei ulvo eivätkä tähdet tipahtele taivaasta, seinät eivät sähise. Hieman surullisena ymmärsin, että ainoa hengitys tässä valtavassa talossa kuuluu minulle.
Tassuttelin keittiöön ja sain päivän ensimmäiset sähköiskut jääkaapin ovesta, vesihanasta ja pistorasiasta. Jostain syystä Eeva on ottanut tavakseen tervehtää minua aamuisin näin. Sähkönepparit sattuvat, mutta saavat aikaan se, että teepannu tulee laitettua tulelle ja verhot vedettyä ikkunoista. Ja kelpaakin katsella pihalle. Joka puolella on valkoista eikä saunapolulla ole sitten viime pyryn liikkunut kenkään. Viime viikolla siellä liikkui työmiesten keralla jokin suuri eläin -tätä Börsta kävi reippaasti nimittämään ilvekseksi ja nimesikin sen Dannyksi. Itse naureskelin pihapiiriin tuppaavalle ilvekselle halveksivasta, kunnes Suomen Luonnosta lukaisin artikkelin, jossa kerrottiin ilveshavainnoista juuri näillä kulmin. Hyvä on sitten, voi ollakin.
Tänään ei näkynyt jälkiä, ei edes viherpeippoparvea. Niitä on hellitty lyhtein ja lintulaudoin, vaan onko kelvannut? Ei ole, ei enää muutamaan viikkoon. Innostuin piirtämään tinteistä sarjakuvaakin. Sen nimeksi tuli Järkipeippo, tuo lintulautojemme nahkea tukari. Pidin itseäni hauskana ja ideaa hyvänä, olisivathan linnut pihapiirissä koko talven. Vaan nyt ne ovat kadonneet, hallako sitten lie vei. Olen vienyt pihalle houkuttimeksi talipalloja ja jotakin erikoissekoitusta, johon kauppias vakuutti lintujen hullaantuvan. Niin tai näin, jatkan tarkkailua, sillä kirjoitusestoista kärsivälle kirjailijalle ei tee hyvää tuijottaa liikaa päänsä sisään. Kannattaa katsella ulos. Vaarana on, että sielläkin odottava valkeus muuttuu autiudeksi, jota päänsisäiset aatokset käyvät kansoittamaan ajatuksenmentävää kinosta ja luovuuden umpihankea. Surulliseksi tyhjyys piirtyy tietysti etenkin silloin, kun sitä tarkastelee yksin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti