Yllä kuumaisema ja Sammatin Vares-Kantolan tunnusmerkki eli vares.

Tervetuloa Katja Ketun ja WSOY:n hallinnoiman Eeva Joenpellon kirjalijakodin blogiin.
Näillä sivuilla kirjailija kertoo seuraavat kolme vuotta työstään ja havainnoistaan kulttuurin saralla, mutta säilyttää silti jonkun tolkun paljasteluissaan.

perjantai 3. elokuuta 2012

Muutto

Hyvästi Sammatti! Muutokset ovat siis harvoin mukavia, ja muuttaminen se vasta tympeää onkin. Varsinkin paikasta, jota on rakastanut ja pitänyt omanaan. Muutto Joenpellon talosta oli varmasti muutoista keljumaisin. Ei sillä, etten olisi muuttanut elämässäni sen seitsemäntoista kertaa (aikuisiällä) ja etteikö rutiinia löytyisi. Mutta Vares-Kantolasta vain oli sukeutunut senkaltainen turvapaikka että vaikeaa oli irrottautua. Keväällä tuntui siltä, etten halunnut paikassa ollakaan. Miksi ihastella omenan- ja kirsikankukkia, kun ei näe sadon kypsyvän? Miksi huoltaa grilliä, kun ei sitä kumminkaan saa pakattua mukaan. Kesällä sentään ymmärsin olla enemmän läsnä. Vietettiin hyvät juhannusjuhlat, uitiin, saunottiin. Esiinnyin Sammatin torpalla performanssifestivaaleilla. Tai esiinnyin ja esiinnyin, luin esipuheen Krista Petäjäjärven performanssiin. Länsi-Uusimaa oli hieman harhaanjohtavasti otsikoinut jotenkin siihen tapaan, että "Katja Kettu jättää Sammatille hyvästit performanssilla". Tätä en tosin esiintyessäni tiennyt. Eikä siinä mitään, mutta olisi ehkä hävettänyt jos olisin. On siinä nimittäin paikalle tulleilla ollut ihmettelemistä, että mitä tämä kaikki tarkoittaa ja mitä se kirjailija taas puuhannee. Ei ota selkoa. Tilaisuus oli kumminkin mukava, Lönnrotin patsas sai seppeleen ja sai istuskella Paikkarin pihassa heinän seassa mustat lasit päässä ja kuvitella liikkuvansa yleisön joukossa inkognito. Sen jälkeen sitten vielä Karjalohjalle saunaan ja paljuun, ei paljon kesä siitä parane! Muutto on kuulemma ihmiselle stressaavin elämäntilanne läheisen kuoleman ja eron jälkeen. Ennen en uskonut. Nyt uskon. Tein viikon muuttoa haahuilemalla huoneesta toiseen, tuijottelemalla ikkunasta, istuskelemalla mäellä, selailemalla kirjoja, valokuvia ja kirjeitä, huokailemalla ja tiputtelemalla välillä laatikkoon jonkin esineen, jonka olin tarkkaan punninnut tarpeelliseksi. Sitten soitti ystäväni, jolla on muuttofirma ja ilmoitti, että muutto onkin sitten huomenissa. Suunnitelmallisuus muuttui paniikiksi, ja mukaan lähtivät taas rikkinäiset verhot, vuoden 1994 kuitit ja Lapinkoira-lehdet, puolityhjät voidepullot ja nekin vaatteet, jotka ovat menneet muodista, tulleet taas kertaalleen muotiin ja menneet taas. Onpahan seuraavalla kierroksella halvempaa (ikäänkuin ikinä osuisin ajan hermolle). Asiat, jotka muuttaessa tympäisevät: TV:stä tuleva amerikkalainen sarja, jossa muutetaan siten, että päähenkilö kanniskelee kainalossaa puolityhjää pahvilootaa, josta pilkistää viherkasvi. Alivuokralainen, joka ei muuta kaupunkiasunnosta ajoissa, jättää osan tavaroistaan jälkeen, vie lupaamansa stereot, mutta jättää kahden kuukauden vuokrat maksamatta. Takuita ei tietenkään ole ollut, sillä mitäs tässä ihmisten kesken. Samaan aikaan vuokraisäntä soittaa ja kyselee, kuka on hommannut varoituksen. En minä ainakaan. Sitten on muuta vaivaa. Siivousapua ei kartanoon saa äkkiseltään, ei ainakaan soittamalla 020202:een. Sähköinternet, joka ei suostu osoitteenmuutokseen. Kirjalaatikot, joita kantaessa muuttoapu narisee, että luen selvästi liikaa. Muuttoapu, joka ei saavu paikalle. Muuttoapu, joka istuu penkin päässä, litkii kaljaa ja antaa hyviä neuvoja samaan aikaan kun itse siivoat jääkaappia. Muuttoapu, joka koko muuton ajan jeesustelee, kuinka kauheaa on, että joudut muuttanaan: "En mä vaan pystyis". No pystyisitpä. Kymmenettä kirjalaatikkoa hissittömään taloon raahatessa venähtävä yläselkä (alkaa vihoitella kunnolla noin viikon päästä, kun edessä on neljän kolumnin DL ja puhe Pentinkulmanpäivillä). Huolella suunniteltu muuttoruoka, jonka unohtuu kuumaan autoon ja alkaa käydä. Ensimmäinen yö pahvilaatikoiden keskellä, kun uuden makuuhuoneen katossa ei ole vielä lamppua. Ensimmäinen aamu, kun luulee heräävänsä vielä vanhasta kodista. Asiat, jotka muuttaessa ilahduttavat: Ystävät, jotka tulevat vielä kerran lämmittämään saunaa ja syömään kaalikeittoa pirtin pöydän ääreen. Kirjailijaystävä, joka auttaa siivouksessa ja pesee vessatkin (kiitos Riikka Pelolle!). Uusi näköala ikkunasta. Se naapuri, joka ei koko ajan ole sulkemassa ovea muuton tieltä ja hymyilee iloisesti ohikäydessään. Se kelpo toveri, joka soittaa pilantuneen ruuan iltana ja tarjoutuu viemään ulos syömään. Mutta muuta en jaksa keksiä, sillä muuttaminen on kerta kaikkisen nuivaa puuhaa. Hienot muistot kumminkin jäivät. Kiitos Sammatille ja sammattilaisille. Olipahan hienot kolme vuotta! Tuli tehtyä romaani ja vähän muutakin. Tästä saa sitten joku muu jatkaa.

1 kommentti:

  1. Ajan myötä paikat vaihtuvat. Itse olen kerran tehnyt kesäretken Sammattiin peräti kahdella työkaveriporukalla ja työpaikallani on vuonna 2013 kokoontunut Sammattiseura ry.

    VastaaPoista