Yllä kuumaisema ja Sammatin Vares-Kantolan tunnusmerkki eli vares.

Tervetuloa Katja Ketun ja WSOY:n hallinnoiman Eeva Joenpellon kirjalijakodin blogiin.
Näillä sivuilla kirjailija kertoo seuraavat kolme vuotta työstään ja havainnoistaan kulttuurin saralla, mutta säilyttää silti jonkun tolkun paljasteluissaan.

perjantai 8. tammikuuta 2010

Metsittymisen hukattu (mutta jalo) taito



Ei oo heleppoo kirjailijalla, sanoi muuan runoilija taannoin. Jaa ei vai? Aina pitäsi kuulemma olla jonakin, ihmisenä vähintään. Useimmiten juuri se ihmisenä oleminen luonnistuu jo aamupäivästä sen verran surkeasti, että tuntuu viisaimmalta laahustaa pirtistä kammariin ja käydä vallan ketaralleen miettimään tekosiaan tai tekemättä jättämisiään. Jos siitä iltapäivästä sitten tokenee, voi varovaisesti salin läpi koettaa luikkia kohti kirjastoa ja siellä odottavaa kannettavaa. Työt jäävät silti helposti tekemättä, sillä konetta ei tietenkään uskalla avata. Sähköpostissa -mikäli netin saa toimimaan -on luultavasti kasa vastaamattomia viestejä ja petettyjä lupauksia. En ole taipuvainen myötäilemään. Kyllä elämä on keskimääräistä mukavampaa silloin, kun on paikka jossa elellä näennäisen kaukana Helsingin Sanomien nettikeskusteluiden muukalaisvihaa tihkuvasta maailmasta.
Vares-Kantola, jossa asumme erään runoilija Grimmisen keralla, on siirretty paikalle edesmenneen kirjailija Eeva Joenpellon toimesta vuonna 1979. Pihapiiriin sisältyvät Joenpellon synnyinkoti, aitta, liiteri ja kertalämmitteinen sauna. Se tarkoittaa sitä, ettei sauna ole aivan savusauna, mutta häkälöylyt heitetään kuitenkin. Venäjällä saunaa kutsutaan tiettävästi nimellä bielaja banja, valkoinen sauna. Kiukaan malli on juurevasti AK-47. Tilaa itse kartanossa riittää kahdelle taiteilijalle ja vaihtelevalle eläinmäärälle riittämiin: pelkästään keskikerroksessa käytössä on kolme makuuhuonetta, valtava pirtti, sali ja ns. ryssänsalonki, joka toiminee kabinettina silloin, kun valtakunnan kohtalosta päätetään. Ainoa negatiivinen puoli, jonka talosta saattaa löytyä, on varsin laaja ja siekailematon hiirikanta.
Pääperiaate täällä asuville ja vieraileville on se, että länsisiivessä murjotetaan ja kirjastossa ollaan ihmisiksi. Puolen päivän jälkeen voi isäntäväkeä alkaa vaivihkaa herätellä, jos eivät itse ymmärrä jalkautua. Tällä hetkellä tunnelma on varsin hilpeä. Runoilija ja 18-vuotias kissa Nuuli ravaavat edestakaisin pirtistä salonkiin johtavaa käytävää, kyseessä lienee jonkinlainen leikki. Pakkasta on -22 astetta, mutta sepäs ei haittaa, kun kirjaston kakluunissa palaa tuli ja uusi öljypannu puksuttaa lämpöä kaikkiin asuttuina oleviin huoneisiin. Joulun alla oli vaikeampaa, kun vedentulo lakkasi yli viikoksi. Putkimiehet kyllä saapuivat armeliaasti kuuden aikaan aamulla jouluaattona, mutta kaivon löytäminen kesti sen nelisen tuntia lumen alta (alkuperäinen epäilykseni, että kaivo sijaitsee portin luona, ei saanut vastakaikua). Vasta, kun kaivo oli melkoisen uurastuksen jälkeen löytynyt portin pielestä, päästiin toteamaan, että kaivon painekytkin on kelvottomassa tilassa. Joulu menikin sitten tiskivesiä sulatellessa, polkua ulkovessaan tamppaillessa. Seitsemän ihmisen kestitseminen ilman juoksevaa vettä on yllättävän haastavaa. Toinen asia olisi mökillä, jossa hete tai käyttökelpinen kaivo sijaitsee pihapiirissä. Onneksi Sammatin kunnantalon seinästä töröttää sentään vesihana, josta saattaa tonkkansa täyttämän.
Sitä paitsi onhan kirjallisuus. On muutama teos, joiden lukeminen auttaa kaupunkilaisen orientaatio-ongelmaan kummasti. Anton Tsehovin Sahalinia (WSOY, 1972)lukemalla saa perspektiiviä mieliharmeihinsa ja ymmärtää, ettei hätä todellakaan ole tämän näköinen. Ei, kyllä hätä näyttää enemmänkin novosibirskiläiseltä pajarilta, joka on jäätynyt takamuksestaan hankeen kaksi kesää sitten. Olemassaolon taistelua tuskin saa parhaalla tahdollakaan aikaiseksi lämpöisässä ja hyvinvarustellussa kodissa, jossa autoakin lellitään pihalla sijaitsevalla lohkolämmittimen etäpesäkkeellä eli sähköfyrgelillä, kten runoilija sitä nimittää. Sitä paitsi, kuten mielelläni teen kaikille tiettäväksi, olen kotoisin Lapista. Olen täten tottunut taistelemaan kaikenlaisia hyytäviä luonnonvoimia vastaan ja taistelemaan tieni ääriolosuhteissa niin lähikauppaan kuin Pub Pistoonkin. Minulle maalla asuminen on siten yksi pieni snäksi, mutta se toinen täällä majaileva kirjailija, se josta käytän tästä lähtien nimeä Brenkku tai herra Incognito, potee eksistentiaalista ahdistusta koska Radio Helsinki ei soi taajuuksilla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti