Ketunkalloja

Sammatissa on taas syksy. Kurjet ovat menneet menojaan, pihakoivu varisee ja joka paikassa tuoksuu mätä ja lahoava kesä. Satelee. Autojen ääniä ei paljon kuulu, saunan jälkeen pihanurmella maatessa näkyy Linnunrata. Kovin on rauhallista pääkaupunkiseudun kirjasyksyyn verrattuna. Siellä olisi joka illalle kissanristäistä, julkistamistilaisuutta, lukuiltaa ja mitä vielä ja jos kaikissa tahtoisi ravata, täytyisi pian myöntää olevansa osa-aikainen kirjailija ja päätoiminen kulttuuritantta. Kaikenlaista hyvääkin tietysti esiintyy. Kaunokirjallisia ja interkontinentiaalisia seikkailujaan ovat suorittaneet muunmuassa Nuoren Voiman Liiton, FILIn (Suomalaisen kirjallisuuden esitämiskeskus) ja Goethe-Institutin kutsumat saksalaisprosaistit, joiden käännettyjä tekstejä voi lukea nyt uudesta Nuori Voima -lehdestä, ja tapaaminen siitäkin vänkä, että suuri osa kirjailijoista on ponnistanut berliiniläisesti LCB -kirjailijatalosta jossa itsekin olen ollut stipendiaattina. Nyt esitellyistä kirjailijoista ovat tutustumisen arvoisia esimerkiksi Hanna Lemke ja David Wagner. Lemkeä luin muuten Prosak-tapahtumassa Helsingin Dunbrovnikissa 14.9. Hienoa tekstiä, harmillista vain ettei itse luku mennyt aivan namiskaan. Olen monesti saanut kuulla lukevani liian nopsakasti ja hätäisesti. Nyt ajattelin ottaa vahingon takaisin ja lukea hitaasti hitaasti hitaasti. Harmillista vain, että olin beta-salvannut itseni niin perusteellisesti että hyvä kun sain kielen liikkumaan. Verkkaisaa oli siis luenta, mutta kovin kiltisti yleisö silti kuunteli. Ja onpa saatu kyldyytriä Sammattiinkin. Nuoren Voiman Liiton ja Kiilan hallaituksen kulttuurialan työläiset saapuivat Vares-Kantolaan puhumaan, saunomaan ja suunnittelemaan. Antoisaa oli. Etenkin Kiilan johtokunnan jäsenten kanssa mietittiin järjestön tulevaisuutta ja toimintaa. Kiilan 75-vuotisjuhlavuonna järjestetään muunmuassa kymmenen hienoa, monialaista Kiila-klubia, luvassa ainakin proosaa, animaatiota jazzia ja räpätystä.
Olo on silti helpottunut siitä, että tällä viikolla ehtii keskittyä kirjailemiseen. Samaan aikaan on käynnissä omenasavotta. Lapin lapsena poden jonkinlaista ontologista tuskaa ajatellessani ettei kaikkea puuviljaa kuitenkaan saa kerättyä talteen. Tähän mennessä omenoita on kerätty nelisenkymmentä litraa, mutta rutkasti yli puolet on keräämättä -tätä varten virittelen kutusverkkoja sinne sun tänne ja houkuttelen pahaa-aavistamattomia kaupunkilaistaiteilijoita juurevan maalaiselämän ja syysidyllin varjolla. Todellisuudessa tämä tietysti tarkoittaa työleiriä omenanpoiminnan, lampunvaihdon, saunanlämmityksen ja rapunkorjaamisen nimissä. Suppilovahverosaalista saa nyt niin paljon kuin poimia kerkeää. Tämän lisäksi kallion alta löytyi kaluttu täysikasvuisen ketun kallo. Saattaa olla, että se on emo tai uros keväällä ylärinteeseen ilmestyneestä kettupeerheestä. Joka tapauksessa osa poikueesta ainakin on selvinnyt. Istuin taannoin romaanituskissani polttamassa tupakkaa, kello oli puoli viisi aamuyöstä mutta näkyvyys suhteellisen hyvä, pihalamput kun valaisevat pimeälläkin. Ja kukas siitä ohi jolkottaakaan jollei kettu! Välimatkaa oli tuskin puoltatoista metriä. Repolainen huomasi minut ovensuussa ja jatkoi matkaansa sen kummemmin säikähtämättä. Ryntäsin sisään hakemaan kameraa, mutta tottakai häntäläinen oli jo mennyt menojaan.

PS: Onneksi olkoon Miina Supiselle ja Riikka Pulkkiselle romaanien hienosta vastaanotosta!