TIEDON VALTAVÄYLILLÄ

Afrikka. Benin, Grand Popo. Puhelin ei toimi kahteen kuukauteen ja savumerkillä saa kiinni varmemmin kuin sähköpostilla. Näin uhosin lähtiessäni. Vaan annas olla. Täällä sitä taas tiedon valtavirroilla sätkytellään. En varsinaisesti kuvitellut, ettei kommunikaatiomahdollisuuksia Afrikassa ole, uskoin vain ettei itselläni moiseen mannertenväliseen päivitykseen ole tarvetta. Hyvästi talvi ja pakkanen, vetäydyn Afrikan lämpöön!
Jo vain. Täällä olen. Villa Karo on suomalainen kulttuurikeskus, joka tarjoaa työtä (ja arvatenkin viihdykettä) paikallisille. Työntekijöitä on neljätoista. On kokkia, puutarhuria, pesijätärtä, projektityöntekijää, talonmiestä ja vartijaa. Työ on käsittääkseni suhteellisen hyvinpalkattua, mikä helpottaa siinä siirtomaahenkisessä tuskassa, joka aiheutuu siitä, että vaatteet pestään pyytämättä ja aamiainen tarjoillaan sairastapauksessa vaikka vuoteisiin. Meitä on täällä kahdeksan stipendiaattia, kuvanveistäjiä, elokuvaajia, muusikoita, nukketeatteritaiteilija ja yksi kirjailija, eli minä. Nukketeatteritaiteilija Johanna Salon kanssa teemme projektin yhdessä paikallisten kanssa. Jollei malaria iske. Parin kuukauden kuluessa jo kolme stipendiaattia on sairastunut siihen, ja täällä kanta on varsin ärhäkkä ja aivoihinpureutuvainen. Malarialääkkeistä ei ole tähän mennessä ollut muita vaikutuksia kuin se, että kävin ensimmäisenä yönä unissani varsin psykedeelisen keskustelun Taikahyttysverkon kanssa ja löysin uusia ulottuvuuksia Descartesin ajatelmaan Cogito, ergo sum (ajattelen, olen siis olemassa). Pitkin yötä vuoroin heräsin ja nukahdin, hikoilin ja kuvittelin olevani joko valveilla tai uinahtaneeni. Monta tuntia pähkäilin ihan vakavissani, mistä oikein voi saada selkoa siitä, missä määrin voin saada tietoa todellisuudesta tai osallisuudestani siihen. Uudestaan ja uudestaan jouduin toteamaan, että uni josta heräsin oli johtanut vain toiseen, valhetodellisuuden uneen. Näin siis väsymyksen- ja lääketokkuraisuudenalkuisella Afrikanmatkallani.
Aamiaisella olo helpotti. Todellisuuden kokemisen mahdollisuuteen on helpompi uskoa, kun sitä on jakamassa ristiriitaisia, joskin ymmärrettäviä viestejä välittävä joukko muita ihmisiä. Kaikkeen ei mielikuvituskaan kykene. Vajavaista tämä kokeminen kuitenkin aina lienee. M.H. Morrillin hilpeä Puhuvan rummun maassa (1954, Kirjatoimi) antaa kuvan afrikkalaisesta kommunikaatiosta. Kirjassa poppamiehet lietsovat alkuasukkaita taikauskoiseen vihaan valkoisia vastaan. Sotakannalla ollaan alituiseen, ja alkukantaiset ennakkoluulot estävät kirjan päähenkilöä, tohtori Marcusta levittämästä valkoisen miehen ilosanomaa, eli sivistystä. Tämä urhea Livingstonen jälkeläinen puuhaa kiittämättömille villeille milloin sairaalaa, milloin kyläkoulua. Vaan saako hän kiitosta ponnisteluistaan? Ei. Tämä ei niinkään johdu kulttuurien yhteentörmäyksestä eikä kieliongelmista vaan siitä, että on epäselvää osaavatko villit ylipäänsä puhua. Lauseiden muodostaminen tuottaa alkuasukkaille sen verran ongelmia, että tiikereitä kutsutaan metsästämään noitarummun päristyksin. Rumpua onkin paras päristellä ja lujaa, koska toisin kuin Morrill uskoo, ei Afrikassa asusta tiikereitä. Täten Morrillin maailmankuvasta muodostuu ikään kuin Mustanaamion hilpeä, joskin varsin rasistinen versio. Semioottisten kykyjen oletettu puutekin joutuu ikävään valoon, kun tutustuu paikallisiin. Useimmat osaavat ainakin kahta paikallista kieltä, fonia ja minaa sekä virallista kieltä ranskaa. Villa Karon johtaja Mr. Kwassi puhuu yhtätoista kieltä sujuvasti. Muutkin taitavat auttavasti englantia, saksaa ja suomeksi taittuu mitäkuuluu ja tervetuloa. Viimeksi mainitulla kielitaidolla tosin on selkeä suvunjatkamiseen tähtäävä tendenssi. Suomalainen nainen on haluttua seuraa. Joka paikassa sihistään ja herätellään huomiota: ”Bonjour Madame!”, ja vähemmän mairitteleva ”jovo”, joka tarkoittaa vierasta valkoista.
Huomenna on vuorossa suomalais-beniniläinen konsertti, jossa kuullaan afrikkalaisia rytmejä Fela Kutista alkaen, mutta myös J. Karjalaisen kappaleita sekä Sielun Veljien legendaarinen Säkenöivästä voimasta. Sen kertosäkeeseen paikalliset osasivat jo tänään Antti Seppäsen tekemän dokumentin ensi-illassa yhtyä.

PS: Kuulumisia Vares-Kantolasta: Kirjastoremontti on meneillään ja lukuisat talonvahdit vuorottelevat residenssissä kun emäntä on poissa jaloista ärhentelemästä. Kaikkea hyvää sinne! Muistakaa kolata piha!