Valekirjailija

Miltä nyt tuntuu, kirjailija? Tai oikeammin: miltä tuntuu, kun vihdoinkin on kirjailija? Tämmöisen kysymyksen esitti eräs toimittaja ja jotenkin hämmästyin. Kas, olin luullut olevani kirjailija jo kauan aikaa. Olin kirjailija jo esikoiskirjan ilmestyttyä ja varmaan varsin pontevasti jo kauan sitä ennen. Useimmat ovat kirjailijoita monta vuotta ennen kuin kirjoittavat ensimmäiset rivinsä. Jotkut ovat kirjailijoita vaikkeivät kirjoita koskaan. Sellainen on kunnioitettava saavutus. Mutta mikä sitten kolmannen kirjan kirjoittaneesta tekee kirjailijan? Minua sivumennen sanoen on epäilty usein valekirjailijaksi. Junavaunuissa, ravintoloissa ja vieraissa pöydissä olen erehtynyt tituleeraamaan itseäni kirjailijaksi vastoin Kari Hotakaisen opetuksia. Hänen mukaansa kannattaa nimetä itsensä metsuriksi, taksikuskiksi tai tapauksessani vaikka kieltenopettajaksi kuin mennä puhumaan kirjailiudesta. Sellainen on omiaan aiheuttamaan närää ja epäluuloa. Ei ole kyllä oikea kirjailija tuommoinen rastapää. Aivan liian nuori. Ei muistuta yhtään Väinö Linnaa eikä Jari Tervoa (jota sivumennen sanoen kaikki vastasyntyneet puolestaan muistuttavat). Pikemminkin vaikuttaa joltain elämäntapahipiltä, jota tekisi mieli ravistella (aiheesta enemmän Suomen Kuvalehdessä 11/2011). Vetäköön huovutetun perinnepoppanansa syvälle päähänsä ja menköön muualle viisastelemaan. Viimeksi näin kävi, kun olin matkalla vuotuiselle Jäämerenmatkalleni. Välillä Helsinki-Rovaniemi eksyin kulkuneuvon ravitsemusostolle, jossa iloluontoinen herraseurue liittyi seuraani. Oltiin ruskamatkalle menossa, tunnelma ja tavoitteet korkealla, vaikka epäilinkin herrojen päätyvän Leville Hulluun Poroon pitkää viikonloppua viettämään. Monelle eräretkeilijälle on niin käynyt eikä siitä ketään sovi soimata. Lupsakkaasti keskustelimme Lapin historiasta ja nykytilasta, Norjan eittämättä komeammista vuonomaisemista ja harmittelimme norjalaisten nuivaa suhtautumista salakalastukseen. Vaan annas olla, kun tuli puhe ammateista. Jotenkin se vain pääsi suusta lipsahtamaan. Että vallan kirjailijoita tässä ollaan. Ei mennyt läpi. Sitten millään. Epäluulo ja suoranainen vihamielisyys alkoi kaihertaa herraseurueen mieltä. ”Valekirjailija se on!” Kuiskaus kiiri läpi ravintelivaunun. Valekirjailija! Sitten alkoi tenttaus. Montako kirjaa olen julkaissut (Kolme. Lasketaanko antologiat mukaan?) Minkä nimisiä? Ei kai vain rakkausromaaneja? Mitä aiheita käsitellään (…No tuota enimmäkseen…)? Kuka on kustantaja (WSOY)? Monessako lehtijutussa olen esiintynyt (En tiedä, äiti tietää)? Olenko ollut telkkarissa (Joskus kyllä…)? Olenko ollut Uutisvuodossa? Viimeiseen kysymykseen pääsin vastaamaan kyllä. Tämä ja ainoastaan tämä teki vaikutuksen herraseurueeseen. Ai että ihan Uutisvuotoon. Ja vielä Jari Tervon pariksi. No sitten! Hieman kursaellen myönnettiin, että jollen suoranaisesti vielä olekaan oikea kirjailija vaan kirjailijan alku tai ehkäpäparemminkin naiskirjailija, niin tuotantoani kannattaa tulevaisuudessa seurata. Aiheesta enemmän mm. teoksissa Klassikko (Hotakainen, WSOY, 1997) sekä Valekirjailija (Ranivaara,WSOY, 2011).

Tänään valekirjailija on huhkinut kaksi tuntia Sammatin metsissä. Poiminut sinä aikana sangollisen suppilovahveroita, antanut kaksi puhelinhaastattelua ja juoksuttanut lainakoiraa, joka söi kilon toffeeta ja palan jotakin tuntemattoman eläimen jalkaa. Pisarat tihkuivat naavasta. Istuin kannonnokassa ja odottelin, kuinka taas uusi suppilovahveroesiintymä aukeaisi silmien eteen. Samalla vastasin haastattelijan kysymykseen, onko mukavaa olla kirjailija. Mietin sitä niin kauan, että puhelu alkoi jo pätkiä (15min maksimiaika, minkä Sammatin suojamuurit minullemyöntävät). Saa asua Sammatissa ja tehdä sitä mitä eniten rakastaa, eli kirjoittaa. Elää sillä mitä eniten rakastaa. Siinä jäävät syöminen, juominen ja naiminen pahasti jälkeen. Huusin juuri ennen puhelimen katkeamista: Kyllä! Kyllä tämä mukavaa on.