Pimiä

Pimiää on. Ja mie piän siitä. Joka vuosi huomaan, kuinka nautin kaamosajan alusta. Sammatissa on maa kuurassa, metsä mustana ja tähdet kaukana kaikkeudessa. Kesävieraat ovat aikaa sitten kaikonneet, ponteva sienestys ja omenanpoiminta vaihtunut takkatuleiluun ja karjalanpiirakkaharjoitelmiin. Muutenkin on hyvä olla yksin. Lumi karkottaa maantien äänet, ollaan Eevan haamun kanssa keskenämme. Kettu käy pihassa aamuyöstä tervehtämässä, saunassa ja ullakolla lepakot ovat ryhtyneet vuotuisiin horrosriippujaisiinsa. Jos yhtään noudatettaisiin luonnollista rytmiä, olisi aika painua talviunille. Tulee mieleen edesmenneen Veikko Huovisen romaani Hamsterit (WSOY, 1957). Pimeänkierron lisääntyessä alkaa elimistö erittää melatoniinia, unohormonia. Ruumis koettaa hellävaroen ilmaista, että olisi syytä vetää peitto korville ja mennä talviunille. Tai ainakin siirtyä uunin ääreen mussuttamaan kesän aikana kerättyä satoa, hillottuja hilloja ja hörppimään kuumia juomia.
Jostain kumman syystä ei silti osata rauhoittua. Ihmisten maailma jatkaa pauhaamistaan pääkaupunkiseudulla järjenvastaisesti. Tätäkin kolumnia kirjoittaessa tiedostan, että kohta on kiire. Pitäisi kolata piha, putsia auto lumesta ja lähteä kylille kokoustamaan ja edustamaan. Ei huvittaisi. Ei sellainen reutominen ole hyvästä.
Useimmat ihmiset ahdistuvat pimeästä. Itse en. En ole koskaan kärsinyt nyktofobiasta eli pimeän pelosta. Biologi voisi sanoa, että olen siinä mielessä epäonnistunut yksilö. Samuli Paulaharju väittää kirjassaan Kolttain mailla (SKS, 1924), etteivät kolttalappalaiset näe laisinkaan pimeässä. Heiltä puuttuisi kokonaan hämäränäkö ja pimeässä he ovat muiden, tosin varsin terävien vaistojensa varassa. Pimeän pelko on pohjimmiltaan pyrkimystä järkeistää vaistoa, joka varoittaa kuolemanvaarasta. Kun tärkein aisti eli näkökyky on poissa pelistä, on ihminen turvaton. Itse koen niin, että ainoastaan valon ja pimeyden rajakohdat ovat vaarallista seutua. Valossa ihminen on altis ja suojaton. Milloin tahansa taskulampun tai tulenkajon reunaan voi avautua silmäparin mentävä aukko. Metsänreunassa saattaa seistä joku tuijottamassa juuri valopiirin rajamailla, niin että vain kengänkärjet sivaltavat näkökenttää.
Minua ei pelota pimeä metsä, ei pimeä kartano jossa nyt asun. Minusta on mukavaa sammuttaa valot ja hiiviskellä ympäriinsä salongissa ja ulkona saunan nurkalla. Talon ja metsän äänet kuuluvat selvemmin pimeässä. Ullakolla liikkuu jokin isompi talvehtija, jonka epäilen olevan noin viisisataakiloinen hilleri. Kesälomilta palanneet metsähiiret rapistelevat salongin nurkassa. Metsiä koluavainen ja asutuksia kaihtavainen ystäväni Lapista totesi taannoin, että pimessä on turvallista, irstaileminen ja pahuus vaativat valoa. Pimeässä tehdään lempeyden töitä, siellä rakastetaan kuiskaten ja näppituntumalla. Niitten, joita pimeä ahdistaa, kannattaa muistaa runoilija viisaat sanat: ”En minä pimeää pelkää. Valossa varjot vasta näkyvät.”