Kotona Sammatissa. Pitkästä aikaa aikaa istua portaalla, kuunnella rapinoivaa syysyötä ja lukea uunituoretta kirjallisuutta. Käsissäni olevan teoksen nimi on Prinsessan kirjeet, tekijää emme saa kannesta tietää. Varmaa on vain, että sen on julkaissut tänä syksynä Teos ja teksti nirhaisee suoraan sydämeen ja sellaiseen tunnelihakseen jota ei tiennyt omaavansakaan. ”Olemassaolo on murtumista. Ja jokaisen ruumis on murtuman laajuus.” Suosittelen lämpimästi itseään tunnevammaisina pitäville ja kyynikoille sekä tietysti prinsessoille.
Minulle käy usein niin että jokin kirja tai elokuva vaikuttaa mielialaan siinä määrin että teoksen maailmasta tulee pelottavalla tavalla todempi kuin itse todesta. Mitä paljaampi ja hauraampi mieli on, sitä syvemmälle vereslihaan teksti iskee.
Nyt podetaan kirjakansallista messujenjälkeistä masennusta. Liesuttu ja mesottu on. Helsingin Kirjamessujen täyteinen viikko sai taas inrovertin taiteilijan miettimään, että miksi näin, miksei toisin? Miksi menin, miksen jäänyt (esimerkiksi Sammattiin)? Miksi tuppautua tänäkin vuonna noihin jokavuotisiin karjanäyttelyihin, joissa karjaa ovat niin yleisö kuin esiintyjätkin ja näytteilleasettajat kurjassa karjatilan omistajan asemassa. Tai sorkkiakseni jo valmiiksi tympeää kielikuvaani, jonkinlaisena rodeokuuluttajamaisena helppoheikkinä joka laiduntaa valiokarjaansa lavalle ja sieltä pois.
Huono omatunto johtuu tietysti tekemättömistä töistä. Olisin hyvin voinut jäädä kotiin ja istua Eevan seurana kuistilla rapinointeja todistamassa. Olisin voinut latoa kiuaskivet uusiksi, ruopata kompostin, huilia kalliolla, perkata kellarin ja hissuttaa hiljakseen alamäkeen kohti talvea, myöhään heräten ja paljon valvoen. Vaan ei, piti lähteä, ajella itsekiristämillään renkailla puutteenalaisena ensin Werlanderintietä Turunväylälle, siitä Pasilan liittymään, kääntyä oikealle Malminkartanoa kohti, viistäen vasemmalle, siitä alikulkua pitkin kehälle, tuusulansuuntaan, mekeliininkadunsuuntaan, ja a vot, kirjailijahan on messuilla!
Minussa asuu yksi kirjamessuja vihaava persoona ja kaksi sitä rakastavaa. Kaksi jälkimmäistä ovat voitolla silloin kun ei itse tarvitse olla lavalla posmottamassa ja pätemässä ja uskomassa luulevansa tietävänsä jotakin (tai tietävänsä luulevansa jotakin ja puolitiedostomattomasti peittelevänsä sitä, kuten kaikissa kirjailijahaastatteluissa näytti olevan tendessinä). Ongelmahan on siinä, tokikin, että kirjailija itse uskoo tehneensä hyvää työtä ja varsinkin taustatyötä ja itse asiassa olevansa jonkinlainen alan asiantuntija. Vaan kun sitä ei saisi näyttää. Hyvänen aika, istuttu on Kansallisarkistossa ja ties missä instanssissa nuuhkimassa menneitten aikojen katkua, tai sitten ollaan kovin älykkäästi haastattelututkimusta tahi muuta penkomusta ja ainakin itselleni on kovin kovin vaikeaa olla sellaisesta leuhkimatta. Tänä vuonna siihen ei ollut tilaisuutta ennen kuin messujatkoilla, joilla sitten taas päästelikin suustaan monenlaisia ja varsin ennenaikaisia profetioita omista tekeleistään ja katuu sitä nyt.
Kuitenkin messureissu kääntyi voiton puolelle. Mukaan tarttui Samuli Paulaharjun Kolttain mailla, Pentti Saarikosken suomennos Matteuksen evankeliumista, muutama runoteos ja tietysti Prinsessan kirjeet. Anonyyminä pysyttelevä kirjailijatar on tehnyt senlaatuisen teoksen, että toivoisi kustannusyhtiön löytävän keinoja sen markkinoimiseksi siitäkin huolimatta, että se lienee haasteellista näinä kirjailijakuviin ja tekijöihin painottuvina aikoina. Luvussa X todetaan: ”Paljastumisen tai menettämisen pelko tahtoo sanella tylsiä tai estoisia juttuja. En välitä. Silkkaa suojausta ja valhetta. Viileällä äänellä. Etäältä.
Tämä tulee läheltä.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti