Vaellus

Kävin vaeltamassa sisareni kanssa Karigasniemen ja Kevon luonnonpuiston laitamilla. Matkaa taittui jalan surkeat 40km. Alku aina hankala. Ensimmäinen päivänä kahdentoista kilometrin taivallus tuotti lahonneita kengännauhoja, huonoa sisarusverta, loputtomasti kylmiä kaula-aukkoja ja tuohtumusta siitä, että Inarin Siida-keskuksen täti nimenomaan kehui ruskaa tuolla alueella. Ei ollut hienoa ei. Jokin pistikääriäinen tahi koivunujakka oli syönyt ruskan siinä määrin että jäljellä oli vain vaivaiskoivujen takkuista rankaa. Tuuli vihelsi poroaidoissa ja tunnelmaa pilasi poroerottajien mönkijä, joka runttasi maastoa vastatunturilla aikaistettujen erotusten vuoksi. Tuohtumusta hillitsi tieto Nellimin alueella tekeillä olevista pakkoteurastuksista, jotka eivät sinänsä tuolle alueelle liittyneet, mutta huolestuttivat.
Trangia sentään pelasi. Kauan ylistettäköön sitä laiskuria, jonka mielestä avotuli ei ole ainoa järkevä tapa keittää saikkaa erämaassa. Sen lisäksi elämystämme lisäsi eräs seikka: siskoni on värisokea. Sain tilaisuuden luonnostella maisemaan värikylläiset kurut, punaisen ja violetinkarvaisen varpuloiston, hyytyvän oranssin illan jonka läpi vaelsimme. Ei sisko sitä uskonut, mutta leikki kiltisti mukana.
Yövyimme Ruktajoen erämaakämpällä.
Muita huomioita: Räntäsateessa ja märillä puilla nuotion paras sytyke on tampooni. Se häpeällinen naistenväline, jota ei Paavalin kirjeiden mukaan olla olemassakaan. Poronkarvan tai tupaksen kaltainen kuiva synteettinen villa, joka roihahtaa siksi siunatuksi silmänräpäykseksi kun saat kaivettua maasta lastun, joka antaa seuraavalle kipinälle mahdollisuuden. Tuli on ahnas eläin, aluksi pelokas vain. Sytytimme sillä kertaa nuotion yhdellä tikulla.

Jäämeri:
Uin.
Ja tapahtui, niin kuin aina: Jäämeren tuuli kampaa karvaisen sieluni sileäksi. Edes hetkeksi. Edes siksi viideksitoista minuutiksi tai tunniksi kun en muista, mikä elämässä olikaan vialla. Siksi ajaksi, kun näen maiseman vaihtuvan kurusta putoukseen, poronkallot, liian pienissä kanooteissa ähkivät kalaturistit. Raudankellertävä putousvesi, joka alla sekoittuu turkoosiin. Hitaaksi käyvä hengitys, kun pitäisiylittää raja vaikkei mitään muodollisuuksia edes ole. Joka kerran se tapahtuu, ja joka kerran vilpittömästi hämmästelen, mikä tämä tunne on. Se on syytön, vailla tarkoistusta. Sillä ei ole merkittävää paikkaa tässä maailmankaikkeudessa. Mutta nimi sillä on, ja se on ilo.



Helsinki seuraavalla viikolla:

Hyviä asioita:

Sain käsiini vihdoinkin Kätilön. Siitä otetaan uusintapainos jo viikon sisällä. Olen siis ainakin kahden painoksen kuningatar. Pitää tai pitäisi iloita. Pääsen Maikkarin aamuteeveeseen. Pääsen naistenlehteen. Pääsen Uutisvuotoon ja vieläpä kansakunnan piparkaakun Jari Tervon pariksi. Viikonloppuna ovat Turun kirjamessut, jossa esiinnyn Tuomas Kyrön kanssa. Arvatenkin olemme vaivaantuneita, koska kumpikaan ei ole lukenut toistensa uusimpia romaaneja, Tuomas prosentuaaleisesti enemmän minun kuin minä hänen, mikä johtuu puhtaasti siitä, että Tuomas on julkaissut enemmän. ”Mielensäpahoittaja” nimenä myy. ”Kätilö” ei niinkään.

Tori Amosin keikka lapsuudensytäväni äidin keralla.

Ikäviä sattumuksia:

Sammatin Vares-Kantolan kaivon pumppu on hajonnut, ei tule vettä. Olen siis evakossa. Samaan aikaan ns. Eiran näköalahuoneistooni sataa sisään sekä keittiöstä että makuuhuoneesta. Isännöitsijätoimisto ei ole kiinnostunut asiasta. Ei myöskään talonmies. Vuokranantajankin näkökulma tähän mennessä on ollut, jotta sataa sisään vain. Kyllä se merinäköala kaiken korvaa.
Onneksi Sammatissa Putki-Nurmen pojat huolehtivat asioista.