GRAND POPO-COTONOU-HELSINKI -GOGO

Olipa mukava palata monien uskontojen ja maailmankatsomusten Länsi-Afrikasta tänne koto-Suomeen. Jytky tuli eikä sellaista ole sattunut sitten vuoden 1945, kun SKDL heräsi henkiin. Kansa on äänestänyt ja pulinat pois. Nyt sitten voidaan vain naukua, notta mikä meni pieleen vai menikö mikään. Ainakaan Persut eivät enää voi itkeä sitä, että media väkisellä vaikenisi. Saas sitten nähdä miten uudet kansanedustajat aloittavat työnsä ja millaisessa yhteishengessä. Toivoa sopii, ettei tällaisten rappiotaiteilijoitten tarvitse pakata suoraan laukkujaan ja muuttaa maasta -tulihan kahden kuukauden aikana saatua aikaan vain yksi vaivainen dokumentti, vajaa lastenkirja, näytelmäpätkä, pidettyä lasten työpajaa ja perustettua yksi suomalais-beniniläinen orkesteri. Jotenkin sitä silti toivoisi, että se mitä taiteilijat tekevät, myös näkyisi Suomessa enemmän. Siinä voisi olla YLE suurena apuna. Ei siellä Beninissäkään kukaan palmun alla pelkkää djembeä soitellut. Vaan turha tästä on kai kirjoittaa, puhuttu ja vatvottu on. Ennen vaalejakin koetettiin herätellä kansaa huomaamaan, että kyllä verorahoilla tuetaan kaikenlaista ja varsin kannatettavaa taidetta. Nuoren Voiman Liiton järjestämillä Rappiotaiteen festivaaleilla oli yli 3000 kävijää ja satakunta esiintyjää. Hyvä me! Tai siis: hyvä te!
Saas nähdä, miten käy. Itse en pässyt paikalle, koska olin jumissa Cotonoun lentokentällä. Paluulennon piti olla jo 5.4., vaan toisin kävi. Samana päivänä Beniniin saapui kollektiivi afrikkalaisia presidenttejä ja jollain tapaa tämä pääsi yllättämään lentoyhtiöt niin, että lentoja aikaistettiin reippasti viidellä tunnilla ilman että matkustajia informoitiin asiasta. Kuskimme Alfonso on viisas mies ja osasi epäillä, että lentoaikoja saatetaan muuttaa tunnilla parilla. Yllätyksenä kuitenkin tuli, että vaikka lentoja muutellaan miten sattuu, pidetään lähtöselvityksestä kiinni minuutilleen. Myöhästyimme check-innistä nimittäin kaksi minuuttia, jonka jälkeen virkailija ryhtyi viilaamaan kynsiään ja totesi iloisesti: ”Me can help but me no want to.” Siinä vaiheessa korruptiosetelit oli käytetty rumpukalustoon ja erilaisiin batiikkityhjänpäiväisyyksiin, joten ainoa keino oli ryhtyä soittelemaan tuhottoman kalliita puheluita suomalaisesta liittymästä ja lainaamaan rahaa kaikilta mahdollisilta tahoilta. Kiitos vain Anna Ovaskalle, Inga Rikandille, Antti Seppäselle sekä isille ja äidille, joiden ansioista emme joutuneet valkoisen orjakaupan uhreiksi vaan päädyimme odottelemaan seuraavaa lentoa beniläisen Georgesin ja suomalaisen Camillan perustamaan kulttuurikeskukseen Grand Popossa, jossa on muunmuassa se hyvä puoli että siellä voi tehdä ruokaa itse.
Kuuden päivän kuluttua seurasi uusi yritys. Siinä vaiheessa kirjailijaesiintyminen Lapissa oli pitänyt perua ja käsikirjoituskurssi delegoida kollegalle. Vaan ei auta, hankala on veneelläkään Suomeen lähteä koettamaan. Seuraavalla yritykselläkin jännitysmomentteja riitti. Viisumi oli siinä vaiheessa jo ummessa eikä taaskaan voitelurahaa millä virkamiehiä paijata. Onneksi tullimiehet olivat enemmän kiinnostuneita pääkallotatuoinnistani ja kauhistelivat sitä samalla kun iskivät leimaa passiin. Voodoo-alueella pääkallotatauointi naisella sai raavaan tullimiehenkin tutisemaan.
Loppu hyvin, semminkin. Kotiin päästiin ja 48 tunnin unettoman taipaleen jälkeen Rovaniemelle esiintymään iki-ihanan Anna-Liisa Haakanan kanssa.
Vaan mitä muuta Afrikassa? Tavallista Afrikkaa, oletan. Sitä mitä valkoinen nainen nyt reissultaan voi odottaakin. Vessareissulla polttomuurahaiset kävivät kimppuun ja moskiittoverkossa oli aina reikä. Kerran näin jellonan, norsulauma hyökkäsi päin kun istuin Benjarissa safariauton katolla. Join vettä Pyhän Neitsyen lähteestä ja olin sairaana kaksi viikkoa (oma syy, yovo-virhe numero 2). Perustimme paikallisten ystävien kanssa orkesterin ja kiersimme Beniniä ja Togoa, ohjelmistossa suomalaisia viisuja Tuomari Nurmiosta Tuula Amberlaan sekä muutama foninkielinen laulu. Soittajina paikalliset muusikot Georges, Adja ja Abdullay, marionetistina ystäväni, Lapin Nukketeatteriyhdistyksen vetohahmo Johanna Salo ja solistina eräskin kirjailija Katja Kettu. Sain monia hyviä ystäviä, mikä kaltaiselleni epäsosiaalikolle on melkoinen saavutus, ja lähtiessä haikeus jäi rintaan -onneksi muutama ystävä saapuu Suomeen kesällä töiden ja erilaisten avioliittohankkeitten siivittämänä (saas nähdä mitä lakeja sitä ennen ehditään säätämään tulon estämiseksi). Itse en avioon saakka yltänyt, vaikka sormusta ja muuta tilpehööriä tarjoiltiinkin jatkuvasti erilaisten lujitteeksi. Paikallisilla pojilla oli vaikeuksia ymmärtää, etten todellakaan aio ryhtyä batiikki/helmiäistaiteilijaksi ja kiertää markkinoita rumpua soitellen Suomen vähälumisessa suvessa. Perusteluni, että minulla on jo muutama ammatti kuten ohjaaja, käsikirjoittaja ja kirjailija kaikuivat kuuroille korville. Vasta kun tuli puhe iästä, palasi älli poikien päähän. Eräskin varsin valloittava, mutta hieman nuorehko miehukainen vannoi universuminen tarkoittaneen meidät juuri toisillemme. Valkoinen, 23-vuotias nainen oli hänen luokseen saapuva ja hänen kanssaan perheen perustava. Fa-ennustaja oli näin kertonut ja minä sovin muottiin kuin kanootti muumitaloon. Kaksikymmentäkolmevuotias nainen on nainen parhaassa iässä. 23-vuotias nainen on hedelmällinen, kiihkeä, oppivainen, kenties kuulaiskin. Melkein suretti kertoa väärinkäsityksestä. Ikäni ei nimittäin ole 23 vaan 32. Kun kerroin syntymäpäivän juuri lähestyvän, nuoriherra ymmärsi universumin perimmäisen tarkoituksen olleenkin jotakin varsin muuta kuin kanssani paritumisen ja livisti paikalta kovinkin nopeasti.

Kotona Sammatissa ollaan, kurjet joikaavat, kevät viihtyy, kirjasto on remontoitu ja tältä rappiotaiteilijalta on viety poreammekin pois (joka varmaan monen perussuomalaisen mielestä on ihan oikein). Nyt hiha heilumaan ja Nuoren Voiman Liiton 90-juhlavuotisessee pakettiin, sitten romaanille ja elokuvakäsikirjoituksen pariin.