Yllä kuumaisema ja Sammatin Vares-Kantolan tunnusmerkki eli vares.

Tervetuloa Katja Ketun ja WSOY:n hallinnoiman Eeva Joenpellon kirjalijakodin blogiin.
Näillä sivuilla kirjailija kertoo seuraavat kolme vuotta työstään ja havainnoistaan kulttuurin saralla, mutta säilyttää silti jonkun tolkun paljasteluissaan.

maanantai 28. maaliskuuta 2011

Sosiaalielämää Afrikassa

Afrikka on maanosa, jossa törmää valtaviin varallisuuseroihin ja siihen tosiasiaan, ettei ole kaikille samalla kauhalla jaettu. Sitten meidän eurooppalaisten isosta kauhasta pitäisi joskus läikyttää jotakin tänne maapallon umpisuoleen. Mihin menevät ne veronmaksajien pennit, jotka syydetään Aftrikkaan ja muille kehitysalueille. Vetääkö musta käsi välistä? Meneekö apu perille. Ei varmaankaan aina, mutta on mukava päästä kertomaan, että olen vastikään tavannut Beninissä erittäin toimivan suomalaishankkeen. Siinä viidakkokyliin asennetaan kaivoja, mutta ennenkaikkea aurinkopaneeleita. Aurinkoa´han täällä piisaa loputtomiin, energiaa virtaa ja kylien asukkaat tulevat omavaraisiksi ja riippumattomiksi valtion tehottomista sähköverkostoista. Tieverkostokin on alkeellinen, mutta toimiva. Kyliin kuljetaan viidakkopolkuja pitkin mopolla tai jalan. Erääässä tuollaisessa kylässä näin paikallisten naisten ylläpitämän palmuöljytehtaan, joka on rahoitettu länsimaisin mikrolainoin. Tosin myöntää täytyy, että korien, polttoaineen ja muiden palmusta saatavien sivutuotteiden lisäksi kylän ukot valmistavat omin päin myös sodabia - väkevää pontikkaa, joka tottumattoman kannattaa nakata vaivihkaa olan ylitse kun paikallisten silmä välttää, jollei tahdo välttämättä päätyä pää jäässä viidakkoon hortoilemaan. Mutta noin ylipäänsä suomalaisten projektit näyttävät toimivan täällä Länsi-Afrikassa hyvin. Avustustyöntekijää saattaa tosin hämmästyttää paikallisten tapa kyllästyä liialliseen kokoustamiseen ja painua palmun alle lepuuttamaan siksi aikaa kun länsimaalaiset vatvovat vesiselvää asiaa tuntitolkulla.
En tahtoisi olla niitä rasittavia länsimaalaisia, jotka saapuvat Afrikanreissulta tukka leteillä, rumpu kainalossa ja pää täynnä batiikkikuvioista horinaa vieraanvaraisista ja maanläheisistä paikallisista. Jokin täkäläisesssä elämänrytmissä silti viehättää. Sosiaalinen elämä on erikoisen rikasta ja sitä harjoitetaan antaumuksella aamusta iltaan. Siskoista, mummoista, sedistä ja kaikenlaisista kälynkaimoista puhutaan vapautuneesti tuntemattomille. Sukulaisuus ei myöskään tarkoita verisidettä, sillä siskoja ja veljiä ovat sellaisetkin kanssaihmiset, joitten kanssa ollaan oltu tekemisissä paljon, jotka ovat kotoisin samasta kylästä tai muuten vain vaikuttaneet elämään merkittävästi. Kännykkä on kaikilla ja niitten kanssa venkslataan antaumuksella. Aamusta alkaa puhelin soida, kun hyvänpäiväntutut kyselevät kuulimisia tai vain ilmoittavat heränneensä. Kaikenlainen informaatio päivittäisestä elämänmenosta otetaan vastaan ilolla, ja jo tunnin eron jälkeen pitää käydä keskustelua siitä, onko tähän mennessä ehtinyt tapahtua jotakin merkittävää. Välillä muslimit vilahtavat rukoilemaan ja voodoo-uskovaiset katoavat toimittamaan omia rituaalejaan. Sairastuneista huolehditaan, sillä lääkkeet ovat kalliita ja kaikenlaiset tulehdussairaudet piinaavat kaiken aikaa. Vatsatauteja on jokaisella ja niitä parannellaan erilaisten yrttien avulla. Erityisen suosittua on marokkolainen vahva tee, joka pistää elimistön hyrräämään. Juomaa valmistetaan huolella puolentioista tunnin ajan ja nautitaan kolme perättäistä kertaa. Viimeisellä kerralla juomaan lisätään sokeria ja sitruunaa, joka torjuu kaikenlaisia vaivoja malariasta keripukkiin.
Itse sairastuin viime viikolla uuvuttavaan vatsatautiin, johon eivät tepsi imodiumit eivätkä antibiootit. Sairastaminen on aina tympeää, mutta aivan erikoisen tympeää se on silloin, kun aikaa on vähän jäljellä ja pitäisi ottaa kaikki irti viimeisistä hetkistä uudella mantereella. Sitä paitsi salassa sairastaminen on mahdotonta. Kaikenlaiset tuntemattomat ihmiset saapuvat kyselemään terveydentilaani, huolehtivat suolentoiminnastani ja antavat hyviä neuvoja tulevaisuutta ajatellen. Tänään kyläläisistä oli koottu tervehdyspartio, joka saapui sairasvuoteen äärelle ilakoimaan ja hössöttämään. Sillä sairaan luona ei olla vakavia. Potilas pitää ennen kaikkea saada nauramaan, siitä alkaa tervehtyminen. Kolistellaan rumpuja ja pihalle viritellään nuotio. Paikallinen muusikko, joka asuu koiralaumansa kanssa ravintolan takapihalla, polkaisee viereiseen kylään hakemaan inkivääriä, sitruunaa ja jotakin, jonka oletan olevan sukua basilikalle. Sitten ryhdyttään juomanvalmistukseen, johon osallistuu suomalaisen mittapuun mukaan aivan liian monta kokkia. Hörpin juoman epäluuloisena ja valmistun juoksemaan nurkan taakse ylenantamaan. Vaan kas. Jotenkin tuntuu tepsivän tuo poppajuoma. Sen jälkeen olo on ollut vallan pirteä ja pystyssä pysyy vallan horjumatta.

tiistai 1. maaliskuuta 2011

LOST IN TRANSLATION

Eräässä taannoisessa blogitekstissäni taisin ihastella sitä kielitaidon määrää ja kommunikaation helppoutta, johon Afrikassa olen törmännyt. No niin, myönnettäköön. Ei aina näin. Syy on tietysti omani (mitä tekee venäjällä, ruotsilla saati eestillä Beninissä? heittää vesilintua, jonka nimi on ehkä gngnaa tai sitten ei). Ei riitä että ranskani on surkeaa ja paikallinen englanninopettajakin käyttää kuullunymmärrykseni pohjalta ilmaisuja ”small-small” ja ”how? (mitä kuuluu)”, ja kun minan -ja foninkielenikin on aivan retuperällä, liikutaan usein alueilla joilla mennään semillä suohon ja vinhasti.
Eräänlaiseen kommunikaatiokuiluun suistuttiin toissayönä, kun olin residenssin keittiössä kirjoittamassa. Paikalle tuli uusi yövartija (ei-Abdullai), joka jäi paitsi sanalle myös tarkastelemaan mielenkiinnolla puuhiani. Liehittelylle alttiina persoonana ajattelin yövartijan olevan kiinnostunut tekemisistäni ja kyselevän kotimaastani. Koetin hädissäni keksiä jotakin Suomeen ja Lappiin liittyvää. Koneeltani löytyi Reindeerspotting, josta ajattelin näyttää muutaman valikoidun kuvan. Toisin kävi. Kohtelias vartija istui koko dokumentin ajan naama ruutuun liimaantuneena ja esitti kysymyksiä käsittääkseni ranskaksi. Koetin parhaani mukaan selittää, mitä kuvissa tapahtui. Jokin meni pieleen.
Solkkasin muun muassa puutteellisella kielitaidollani, että kuvan poika on veljeni ikäinen (mikä ei sinänsä aivan pidä paikkaansa, mutta ilmeisesti kyvyttömyys kommunikaatioon saa ihmismielen kamppailemaan ankarasti edes jonkinlaisen, edes harhaisen yhteisymmärryksen muodostamiseksi). Joka kerran uuden kaupungin nähdessään hän hihkaisi ilahtuneena, joskin lohduttavasti. Filmin loputtua vartija huokaisi helpotuksesta ja kertoi, että tahtoisi vihdoin lukita oven ja mennä hetkeksi lepäämään. Olimme siis kiemurrelleet kumpikin tuoleissamme puolitoista tuntia ajatellen kumpikin suunnilleen samaa asiaa: Painuisi jo tuokin tuosta jorpakkoon.
Vaan eipä vähä mitään. Näin pienessä paikassa huhut kiirivät nopeammin kuin itse ehtii aivastaa. Jos esimerkiksi on menossa syömään johonkin tiettyyn paikalliskeittiöön, ilmestyvät ystävät ja tuttavat sinne sanailemaan yhtä takuuvarmasti kuin jos olisi lähettänyt lehdistötiedotteen. Tällä kertaa kuultiin uutisia suomalaisen jovon perhetragediasta. Seuraavana päivänä kylässä nimittäin kyseltiin huolissaan veljeni vointia. Vartija oli ilmeisesti luullut katselevansa jonkinlaista koti- ja matkavideota huumeidenkäyttäjäveljestäni.
Tilannetta koetettiin selvittää yövartijalle, joka kaikesta päätellen puhuu ranskaa vielä vähemmän kuin minä. Tällä hetkellä ystävällinen miesparka (ei-Abdullai) kuvittelee jotakuinkin, että minulla on veli, joka joutuu, surullista kyllä, käyttämään paljon suonensisäisiä lääkkeitä, mutta on silti onnekas, koska saa matkustaa niin paljon. Ja tätä koskettavaa tosiasiaa tahdoin kotivideon muodossa esitellä hänelle puolentoista tunnin ajan. Varsin ymmärrettäviksi kävivät ne lohduttavat huudahdukset siitä ilosta, joita uusien paikkojen kohtaaminen veli-paralleni tuotti.

Tämän lisäksi ongelmia tuottaa paikallisten miesten urhea pyrkimys pariutumiseen. Pieneen nukketeatteriesitykseemme on pestautunut jo melkoinen big band innokkaita rummuttajia. Vähän väliä pitäisi olla jossakin trooppisessa rämeikössä keppejä kanniskelemassa ja keskustelemassa tärkeistä materiaaliin liittyvistä asioista. Tämän lisäksi kaikki tahtovat tehdä kanssani musiikkia ja opettaa minua tanssimaan. Tämä johtuu paitsi siitä hartaasta toiveesta että löytäisimme yhteisen fyysisen kielen myös siitä, että täällä käyneet rastapäiset naiset ovat olleet usein muusikoita (maa sinut nielkööt , Mariska!). Paikallinen rastapää Douda on jo perustanut kanssani reggaebändin ja saanut jostain käsityksen, että olen päättämässä suurten musiikkitapahtumien järjestelyistä. Kysymykseen, kuinka monta festivaalia järjestän Suomessa, joku ystävällinen suomalaisdelegaatti hihkaisi, että satoja. Delegaatti tietysti ajatteli kartoittavansa festivaalien yleistä määrää, mutta tekikin minusta kerta heitolla jonkinlaisen suomalaisen tuottajagurun jolla on valtaa raahata ihmisiä eri puolilta maailmaa meille päin bongottelemaan ihan miten huvittaa. On vaikeaa olla herättämättä ihmisissä turhia toiveita. Ja Eurooppa on täkäläinen toivemaa ja valkoinen nainen matkalippu sinne.
Kuun lopussa nähdään, minkämoinen paikallinen Rimpparemmi täältä on Suomeen yrittämässä.