Luonani kävi vierailemassa Sammatti-seura. Ilta oli miellyttävä ja lämminhenkinen, vaikka koko tilaisuus meinasikin peruuntua vielä viime hetkellä, kun Vares-Kantolasta katosi lämmitys alkuviikosta. Se tapahtui pahimpaan mahdolliseen aikaan, romaani kriittisessä vaiheessa ja tekemätöntä artikkelia ja esseetä mielennurkat pullollaan. Ei olisi tehnyt mieli ryhtyä halkotalkoisiin, vaan minkäs teit. Tuumasin etten sentään niin neiti ole, etteikö talo pysyisi lämpimänä puillakin. Vähän hävetti. Öljytankki oli päässyt tyhjenemään. Olin sitä paitsi juuri lukenut vanhaa kolumniani, jossa uhoilin kuin saksalainen SS-upseeri Jäämerellä: Arkits ist Nicht! Minua ei pakkanen pelota! No jaa. Viime viikkoisten kokemusten perusteella täytyy kysyä, että kekä mahtaa olla tuo itseriittoinen ja pöyhkeä olento, joka kuvittelee nukkuvansa vaikka lumihangessa kuin riekko kiepissä. En se ainakaan minä ole. Kyllä paleltaa, kun nurkat jäätyvät. Kirjailija Hannu Mäkelä on sanonut, ettei koskaan katso vanhempia teoksiaan. Se, joka tuijottaa menneeseen, on niin kuin Lootin vaimo, joka katsoi taakseen ja muuttui suolapatsaaksi. Näin päätin tehdä tässäkin tapauksessa, ja kirjoittaa päivitetyn version suhteestani kylmään.
Öljyn loppuminen oli vain puoliksi omaa syytäni. Vares-Kantolaa huoltaa pääkapupunkiseutulainen yhtiö. Tänne on palkattu ihan väkeä huoltamaan öljypannua ja sen toimivuutta. Kiinteistöhuoltofirman poikien ainoa tehtävä on saapua Hyvinkäältä kerran kuussa, tökätä tikku reikään ja tarkistaa, että öljyä on riittävästi. Tästä työstä heille maksetaan palkkaa. Ilmeisesti tehtävä on kuitenkin ollut liian rasittava, sillä öljy pääsi kuin pääsikin loppumaan. Ja kun öljy loppuu, loppuu lämmitys. Kun lämmitys loppuu, tulee p****leen kylmä. Ja kun on kylmä, ei ole kellään kivaa. Jos suomalainen osaa jotakin paremmin kuin kansat yleensä, se on talojen lämmittäminen. Englantilaiset, ranskalaiset ja varsinkin kaikenlaiset etelän kekkeruusit (anteeksi ilmaisu) tuntuvat joka vuosi hämmästyvän sitä, että talvisin on kylmä. Jos Helsingin apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri onkin tänä vuonna joutunut hikoilemaan poikkeuksellisen rankan lumitilanteen vuoksi, niin menkääpä Lontooseen nauttimaan siitä kaaoksesta, jonka lumisade siellä saa aikaan. Koulut menevät kiinni, mummot hamstraavat elintarvikkeita kuin ydinsodan edellä, vallitsee yleinen poikkeustila. Ja kun lumi taas sulaa, huokaistaan helpotuksesta ja elämä jatkuu. Kunnes sama toistuu vuoden päästä, mutta siihen mennessä on jo ehditty autuaasti unohtaa: talvella keskimäärin sataa lunta. Yksinkertaiset ikkunalasit, puuttuvat eristeet ja kivilattiat takaavat, että sisällä juilii melkein samanlainen holodna kuin ulkona. Olen nukkunut Espanjassa talossa, jossa ei ollut ikkunalaseja. Oli helmikuu. Ulkona satoi lunta. Silloin vannoin, etten enää koskaan lähde seikkailemaan Keski- tai Etelä-Eurooppaan talvella, jollei säätiedotus lupaa kaksinumeroisia lämpölukemia päivin öin. Meillä on keskuslämmitys ja sitä osataan käyttää. Vaan annas olla, kun lämmitys pettää.
Kartanon lämmittäminen kahdella kakluunilla ja pirtin uunilla ei ole helppoa. Itse asiassa se on mahdotonta. Varsinkin kirjaston kakluuni on kyllä koristeellinen ja tunnelmaa luova, mutta siltä puuttuu eräs olennainen ominaisuus: lämmönvarauskyky. Koettakaapa itse kirjoittaa romaania villatumput kädessä. Huomaatte pian, että sekin on mahdotonta. Vaan onneksi on paikallisia firmoja, jotka hoitavat hommansa hyvin. En tiedä, onko kolumnissa korrektia harjoittaa mainontaa. Luultavasti ei. Aion kuitenkin tehdä niin. Putki Nurmen pojat nimittäin hoitivat hommansa erinomaisesti. Toistan: Putki Nurmi. Hienoja miehiä. Kerrassaan. Toivat aamuin illoin tonkalla öljyä ja pitivät paikat lämpiminä. Sellaisesta tulee mieli hyväksi. Lisäksi palautuu työkyky ja usko siihen, minkä jo esi-isät oppivat. Sillä vaikkei alunperin kenties ollutkaan kovin fiksua tupata tänne kolealle Suomenniemelle ja asettua taloksi, niin jotakin huomattiin heti ja siinä ollaan siitä pitäen pysytty: pidetään paikat lämpiminä.
