Pimiä

Pimiää on. Ja mie piän siitä. Joka vuosi huomaan, kuinka nautin kaamosajan alusta. Sammatissa on maa kuurassa, metsä mustana ja tähdet kaukana kaikkeudessa. Kesävieraat ovat aikaa sitten kaikonneet, ponteva sienestys ja omenanpoiminta vaihtunut takkatuleiluun ja karjalanpiirakkaharjoitelmiin. Muutenkin on hyvä olla yksin. Lumi karkottaa maantien äänet, ollaan Eevan haamun kanssa keskenämme. Kettu käy pihassa aamuyöstä tervehtämässä, saunassa ja ullakolla lepakot ovat ryhtyneet vuotuisiin horrosriippujaisiinsa. Jos yhtään noudatettaisiin luonnollista rytmiä, olisi aika painua talviunille. Tulee mieleen edesmenneen Veikko Huovisen romaani Hamsterit (WSOY, 1957). Pimeänkierron lisääntyessä alkaa elimistö erittää melatoniinia, unohormonia. Ruumis koettaa hellävaroen ilmaista, että olisi syytä vetää peitto korville ja mennä talviunille. Tai ainakin siirtyä uunin ääreen mussuttamaan kesän aikana kerättyä satoa, hillottuja hilloja ja hörppimään kuumia juomia.
Jostain kumman syystä ei silti osata rauhoittua. Ihmisten maailma jatkaa pauhaamistaan pääkaupunkiseudulla järjenvastaisesti. Tätäkin kolumnia kirjoittaessa tiedostan, että kohta on kiire. Pitäisi kolata piha, putsia auto lumesta ja lähteä kylille kokoustamaan ja edustamaan. Ei huvittaisi. Ei sellainen reutominen ole hyvästä.
Useimmat ihmiset ahdistuvat pimeästä. Itse en. En ole koskaan kärsinyt nyktofobiasta eli pimeän pelosta. Biologi voisi sanoa, että olen siinä mielessä epäonnistunut yksilö. Samuli Paulaharju väittää kirjassaan Kolttain mailla (SKS, 1924), etteivät kolttalappalaiset näe laisinkaan pimeässä. Heiltä puuttuisi kokonaan hämäränäkö ja pimeässä he ovat muiden, tosin varsin terävien vaistojensa varassa. Pimeän pelko on pohjimmiltaan pyrkimystä järkeistää vaistoa, joka varoittaa kuolemanvaarasta. Kun tärkein aisti eli näkökyky on poissa pelistä, on ihminen turvaton. Itse koen niin, että ainoastaan valon ja pimeyden rajakohdat ovat vaarallista seutua. Valossa ihminen on altis ja suojaton. Milloin tahansa taskulampun tai tulenkajon reunaan voi avautua silmäparin mentävä aukko. Metsänreunassa saattaa seistä joku tuijottamassa juuri valopiirin rajamailla, niin että vain kengänkärjet sivaltavat näkökenttää.
Minua ei pelota pimeä metsä, ei pimeä kartano jossa nyt asun. Minusta on mukavaa sammuttaa valot ja hiiviskellä ympäriinsä salongissa ja ulkona saunan nurkalla. Talon ja metsän äänet kuuluvat selvemmin pimeässä. Ullakolla liikkuu jokin isompi talvehtija, jonka epäilen olevan noin viisisataakiloinen hilleri. Kesälomilta palanneet metsähiiret rapistelevat salongin nurkassa. Metsiä koluavainen ja asutuksia kaihtavainen ystäväni Lapista totesi taannoin, että pimessä on turvallista, irstaileminen ja pahuus vaativat valoa. Pimeässä tehdään lempeyden töitä, siellä rakastetaan kuiskaten ja näppituntumalla. Niitten, joita pimeä ahdistaa, kannattaa muistaa runoilija viisaat sanat: ”En minä pimeää pelkää. Valossa varjot vasta näkyvät.”

Kirjallinen esterata

Olen huono häviäjä. Silti minulla on vahva kilpailuvietti. Se on kurja yhdistelmä. Lapsena tuppasin osallistumaan kaikenlaisiin hiihtokisoihin ja jumppakärpäsiin, vaikka olin pullava kömpelys. Liikunnanopettajakin tähdensi, etten millään voi voittaa -vuosi vuoden perään. Katteeton optimismi kostautui sitten tietenkin trampoliininalisena ja ladunvierustaisena nyyhkeenä, kun jumppapuku ratkesi haaroista ja kanssaoppilaat sivakoivat ohitseni toisten kiljuessa: ”Anna läski latua!” Tällaisten traumaattisen kokemusten pitäisi karaista ihmistä ymmärtämään, ettei kannata kilpailla jollei voi voittaa. Mitä vielä! Pelaan pokeria, sököä, kasinoa, venttiä ja marjapussia. En kuitenkaan rahasta, sillä olen kaikessa muussa paitsi kasinossa surkea. Häviäminen Alias -sanaselityspelissä tahi Trivial Pursuitissa saa minut raivon valtaan. Monopolia en tohdi pelata lainkaan. Kun Suomi hävisi Kanadalla jääkiekkokultaa muutama vuosi sitten, kuljin siipi maassa viikkokausia. Enkä edes ymmärrä jääkiekon päälle. Silti otteluiden katsominen on yhtä piinaa ja tappio karvastelee mielessä pitkään. Ylipäänsä tahtoisin katsoa vain sellaiset pelit, joista tiedetään jo lopputulos, tietysti hyvä sellainen. Jännittäminen olisi näin jollakin kansankotimaisella tavalla turvaisaa.
Eniten mieltäni innoittavat kuitenkin erilaiset sanaratkaisupelit joissa pääsee älylliseen mittelöön itsensä kanssa. Saatan kuluttaa tuntikausia internettilässä ratkomassa sana-arvoituksia ja yhtälöitä. Älykkyystestejä on myös mukava tehdä, ainakin jos sattuu pärjäämään. Sitä paitsi, kun kilpailee itsensä kanssa, on helppo huijata. Näin ainakin, jos on kirjailija ja näin ollen jonkinlainen ammattivalehtelija. Suomalaisesta Mensan testistä en niinkään perusta, kun taas ruotsalaisesta Mensan testistä sen sijaan tykkään huisisti, koska sen läpäisen kirkkahasti.
Kilpailuhenkisyydestäni johtuen olen vältellyt ammatteja, joissa suoritusta mitataan numeroin ja diagrammein. Näin ainakin olen itselleni uskotellut. Kirjoittamisessahan ei tietenkään ole kyse myyntiluvuista tai suosiosta, vaan puhtaasta hengen palosta ja sanan vietistä, suorastaan luomisen vimmasta ja rakkaudesta kieleen ja kulttuuriin. Niinpä niin. Vai olisiko kyse itsensä huijaamisesta, kun kansansuosio ei taivaita hivottele. Vaikka tietysti pitäisikin. Joskus kuitenkin tuntuu kuin kirjailijasta olisi tullut jonkinlainen kulttuurialan helppoheikki joka puhuu, paljastaa, markkinoi, pukeutuu, esittelee vaatekaappinsa ja salarakkaansa parempien myyntitilastojen toivossa. Kirjallinen kenttä on esterata ja kirjailija kilpailija, joka hoipertelee esteiden välissä ja koettaa könytä niiden yli. Tässä lajissa doping on sallittua, samoin kanssakilpailijoiden mustamaalaaminen ja kampittaminen. Ja onhan se houkuttelevaa. Kilpaileminen nimittäin. Helsingin Sanomain Nobel-kirjailija-arvausleikki lienee monelle tuttu, mutta osataan sitä voittajaa veikata koto-Suomestakin. Viime keskiviikkona minun piti kirjoittaa edistää romaania ja kirjoittaa kolumni. Sen sijaan löysin itseni laatimassa tovereineni eräänlaista bingo-henkistä listaa seuraavana aamuna julkistettavista Finlandia -ehdokkaista. Siinä sitä törötettiin ja jännitettiin kuin paremmankinlaatuisissa urheilukisoissa. Kisa muuttui astetta kiinnostavammaksi, kun sain kuulla että mukana on entinen avomies ja elämänkumppani. Tietysti tällainen taideteosten arvojärjestykseen asettaminen on absurdia ja kyseenalaista toimintaa. Sanoisinkin ”hyihyi” moiselle touhulle, tai sanoisin. Jollen olisi osunut niin arvauksineni niin oikeaan. Jollei pannahisen kilpailuviettini olisi pannut minut antamaan piutpaut oikeamielisyydelle ja kirkasotsaisuudelle ja keskittymään olennaiseen, eli itse kisaamisen iloon. Vauhtia kynään! Paras voittakoon!

PS: Kiitos kaikille onnittelijoille, mutta kenenkään Finlandia-ehdokkaan osakkuus ei enää nykyään kosketa omaa talouttani. Ei sillä ettenkö etenkin Rimmisen, Pulkkisen ja haahtelan ehdokkuudesta olisi iloinen!

Prinsessan kirjeet ja messujenjälkeinen masennus

Kotona Sammatissa. Pitkästä aikaa aikaa istua portaalla, kuunnella rapinoivaa syysyötä ja lukea uunituoretta kirjallisuutta. Käsissäni olevan teoksen nimi on Prinsessan kirjeet, tekijää emme saa kannesta tietää. Varmaa on vain, että sen on julkaissut tänä syksynä Teos ja teksti nirhaisee suoraan sydämeen ja sellaiseen tunnelihakseen jota ei tiennyt omaavansakaan. ”Olemassaolo on murtumista. Ja jokaisen ruumis on murtuman laajuus.” Suosittelen lämpimästi itseään tunnevammaisina pitäville ja kyynikoille sekä tietysti prinsessoille.
Minulle käy usein niin että jokin kirja tai elokuva vaikuttaa mielialaan siinä määrin että teoksen maailmasta tulee pelottavalla tavalla todempi kuin itse todesta. Mitä paljaampi ja hauraampi mieli on, sitä syvemmälle vereslihaan teksti iskee.
Nyt podetaan kirjakansallista messujenjälkeistä masennusta. Liesuttu ja mesottu on. Helsingin Kirjamessujen täyteinen viikko sai taas inrovertin taiteilijan miettimään, että miksi näin, miksei toisin? Miksi menin, miksen jäänyt (esimerkiksi Sammattiin)? Miksi tuppautua tänäkin vuonna noihin jokavuotisiin karjanäyttelyihin, joissa karjaa ovat niin yleisö kuin esiintyjätkin ja näytteilleasettajat kurjassa karjatilan omistajan asemassa. Tai sorkkiakseni jo valmiiksi tympeää kielikuvaani, jonkinlaisena rodeokuuluttajamaisena helppoheikkinä joka laiduntaa valiokarjaansa lavalle ja sieltä pois.
Huono omatunto johtuu tietysti tekemättömistä töistä. Olisin hyvin voinut jäädä kotiin ja istua Eevan seurana kuistilla rapinointeja todistamassa. Olisin voinut latoa kiuaskivet uusiksi, ruopata kompostin, huilia kalliolla, perkata kellarin ja hissuttaa hiljakseen alamäkeen kohti talvea, myöhään heräten ja paljon valvoen. Vaan ei, piti lähteä, ajella itsekiristämillään renkailla puutteenalaisena ensin Werlanderintietä Turunväylälle, siitä Pasilan liittymään, kääntyä oikealle Malminkartanoa kohti, viistäen vasemmalle, siitä alikulkua pitkin kehälle, tuusulansuuntaan, mekeliininkadunsuuntaan, ja a vot, kirjailijahan on messuilla!
Minussa asuu yksi kirjamessuja vihaava persoona ja kaksi sitä rakastavaa. Kaksi jälkimmäistä ovat voitolla silloin kun ei itse tarvitse olla lavalla posmottamassa ja pätemässä ja uskomassa luulevansa tietävänsä jotakin (tai tietävänsä luulevansa jotakin ja puolitiedostomattomasti peittelevänsä sitä, kuten kaikissa kirjailijahaastatteluissa näytti olevan tendessinä). Ongelmahan on siinä, tokikin, että kirjailija itse uskoo tehneensä hyvää työtä ja varsinkin taustatyötä ja itse asiassa olevansa jonkinlainen alan asiantuntija. Vaan kun sitä ei saisi näyttää. Hyvänen aika, istuttu on Kansallisarkistossa ja ties missä instanssissa nuuhkimassa menneitten aikojen katkua, tai sitten ollaan kovin älykkäästi haastattelututkimusta tahi muuta penkomusta ja ainakin itselleni on kovin kovin vaikeaa olla sellaisesta leuhkimatta. Tänä vuonna siihen ei ollut tilaisuutta ennen kuin messujatkoilla, joilla sitten taas päästelikin suustaan monenlaisia ja varsin ennenaikaisia profetioita omista tekeleistään ja katuu sitä nyt.
Kuitenkin messureissu kääntyi voiton puolelle. Mukaan tarttui Samuli Paulaharjun Kolttain mailla, Pentti Saarikosken suomennos Matteuksen evankeliumista, muutama runoteos ja tietysti Prinsessan kirjeet. Anonyyminä pysyttelevä kirjailijatar on tehnyt senlaatuisen teoksen, että toivoisi kustannusyhtiön löytävän keinoja sen markkinoimiseksi siitäkin huolimatta, että se lienee haasteellista näinä kirjailijakuviin ja tekijöihin painottuvina aikoina. Luvussa X todetaan: ”Paljastumisen tai menettämisen pelko tahtoo sanella tylsiä tai estoisia juttuja. En välitä. Silkkaa suojausta ja valhetta. Viileällä äänellä. Etäältä.
Tämä tulee läheltä.”

Viime viikolla ei muusta puhuttukaan kuin Päivi Räsässestä, YLE:n homoillasta ja kirkosta eroajista. Eroaisin itsekin, jos koskaan olisin kuulunut. Vähäosaisten ja vainottujen puolustajana luterilainen kirkko on epäonnistunut surkeasti. Sen sijaan mieltä lämmittää se, että suomalaiset ovat näemmä sittenkin suvaitsevaisuuden puolella ja sitä mieltä että kaksi aikuista saa toisiaan rauhassa rakastaa ja ansaitsee suhteelleen siunauksen. Tätä mieltä tuntuu olevan muun muassa valtakunnanpiparkakku Jari Tervo, jonka Uuden Suomen kolumni oli ihan oikeata asiaa. Ryhdynkin hetimiten Tervo-faniksi ja alan lukea Myyrää jotta on edes jotakin luettavaa, oma tekele kun tuntuu junnaavan taas pahasti paikallaan.
Sain tulevasta romaanista kommentit uudelta kustannustoimittajalta. Kuusisivuisessa kirjelmässä oli paljon hyviä huomioita mutta myös rivien välistä puskeva huomio: Romaani ei ole suinkaan valmis ja vaatii vielä paljon työtä. Plääh. Mieluummin sitä ottaisi vastaan kaikenlaista päähäntaputtelua ja rapsuttelua ja kaikkein mukavinta olisi tunnustautua neroksi hetinyt. Vaan ei. Täytynee sitten ottaa hiiri kohmeiseen kätöseen, laittaa tulet kakluuniin ja ryhtyä hommiin. Ja varmaan keskittyä vaihteeksi kaunokirjalliseen toimintaan kaikenlaisen kirjallisen sivujuonteilun sijasta. Joenpolven novellikilpailun tuomarointi suoritetaan loppuun piakkoin, samoin valmistuu animaatioelokuva (kertojaäänenä Tuomari Nurmio!) ja pian ovat muutkin koristeelliset kirjasyksyn kimaroinnit ohitse.
Työtä pitääkin tehdä ja rahaa taikoa kynäilemällä, sillä varsinaista boheemielämää lupaa se, että asustaa kartanossa mutta pankkiholvi kaikuu tyhjyyttään. Aivan puilla paljailla en toki ole. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos lähetti minulle asumistukipäätöksen. Perin ystävällistä mutta myös merkillistä. En näetsen ole moista etuisuutta hakenut. Tätä nykyä kun ihan vakavissani koetan tulla toimeen omalla työlläni. Summakin tosin oli vaivaiset kolmekymmentä euroa, joten niiden palauttaminen . Pohdittavaksi jää: Kertooko kyseinen yllätyspäätös siitä, että yhteiskunnan turvaverkot toimivat edelleen moitteettomasti vai päinvastoin siitä, että tukia jaellaan nykyään täysin summittaisesti? Onko kyseessä niin sanottu jos-et-veikkaa-et-voi-voittaa -systeemi sillä erotuksella, että voittaa voi vaikkei veikkaisikaan. Hankala sanoa. Ehkä on kyse siitä ensimmäisestä asumistuesta, jota hain Rovaniemellä 1997. En saanut, valitin. Uusi päätös taisi jäädä kokonaan saapumatta. Kiitos siis tästä.

Mehustusaika

Sammatissa on meneillään omenasavotta. Tai oli. Oli aika korjata talteen omenat, ne jotka rastaat ja Eevan sukulaiset ovat jättäneet armollisesti jälkeensä. Purkittaa, hillota ja mehustaa. Vähän viime tippaan on jäänyt tämäkin urotyö, sillä työhaipakkaa on riittänyt niin etten edes Sammattiseuran Elojuhlille kerennyt. Nyt hellittänee.
Romaani on lähtenyt kustantajalle arvioitavaksi. Pian kuullaan sekin, tuleeko tuotos ulos ensi kesänä eli ei. Lapin sodassa ja Jäämeren rannalla onkin tullut seikkailtua varsin tiiviisti viime aikoina, ja häkäpöntöt ja kansanvallan pilkeuutiset alkavat käydä liiankin todellisiksi. Heräsin eräänäkin aamuna kuvitellen, että omistamaani perheautoon pitäisi laittaa Kytö-niminen pilkekaasutin ja mietin herätessäni, että josko Kytö vai kuitenkin Aimo, kun en millään muistanut mennäänkö hiilellä vai puulla (Kytö puulla, Aimo hiilellä).
Hyvä on siis pitää pientä paussia.

Hyvä on etteivät työt lopu eikä pääse silkkoutumaan. On valmistumassa eräskin Mankeli. Se on Indiefilmsin tuottama, Jan Anderssonin kanssa ohjaamani animaatioelokuva. Nyt alkaa olla värimäärittelyä, äänitöitä ja kurkkulaulantaa vaille valmis. On hienoa tehdä töitä lahjakkaiden ihmisten kanssa. Hyvänen aika! Ja vaikka oma viimeaikaisen panokseni vähyys nolottaakin, en silti voi olla hieman ylpeilemättä. Rahoitus oli puutteellista ja työ venähti monivuotiseksi -joidenkin kun täytyy tehdä työtä elääkseen. Kaukana ovat Mika Waltarin 20-luku, jollon tämä lähestyi kustantamoaan WSOY:tä kirjeitse: ‎"Olisiko mahdollista, että Werner Söderström O.Y. haluaisi ottaa julkaistavakseen seuraavan kokoelmani ja suorittaa siitä etukäteen 3000:- tai mikäli mahdollista 4000:-. Pyydän anteeksi, että näin häiritsen, mutta olisin sydämestäni kiitollinen, jos haluaisitte tässä asiassa puhua puolestani. Tuota ulkomaanmatkaa olen ...jo kaksi vuotta haaveillut ja kaivannut. Näin se kävisi mahdolliseksi." Jaa-a. Kyllä pieni ulkomaanmatka tekisi itse kullekin hyvää, vaikkapa tuossa marraskuun tienoolla. Malediivit, Mallorca tai vaikka Haaparanta, samma saken, kaikki kelpaa kunhan muutosta syntyy.

Tällä hetkellä olen varsin tyytyväinen Vares-Kantolassa. Jostain syystä jaksan emmeillä uudestaan ja uudestaan sienisadosta ja tietysti tuosta Luojan puuviljasta. Sekin tähän mainittakoon etten lajikkeista mitään tiedä. Joka tapauksessa. Omenakirjosta syntyi viime vuonna kymmeniä litroja hilloa, pakastimen täydeltä piirakkaa ja tietysti maailman parasta sunnuntaimehua. Hävettää itseäänkin edes innostua moisesta, mutta tulkaa Lapista niin näette miten se innostaa. Ja masentaa, kyllä luomakunnan antimiin pitäisi perusteellisemmin suhtautua. Tämän vuoden omenasavotta meinasi mennä harakoille siitä syystä että muistin edellisvuoden pitkät hilloillat ja aloin lannistua jo ajatuksesta. Sitten reipastuin, pistin Eevan puutarhahanskat käsiini ja kävin töihin. Vaalirahoituskohut ja perussuomalaisten hölmöilyt tuntuivat kovin triviaaleilta nokkosten seassa mönkiessä. Huomenna on aika raahata omenasaavit Sammatin maanmainiolle mehuasemalle, jollei sitten selkäranka mene poikki raahauspuuhissa (kiitos mahuaseman mainioille naisille jo etukäteen!).
Toinenkin syksyn merkki on ilmaantunut -nimittäin keittiön astiakaapin alle. Hiiret ovat palanneet. Papanaa ja vikinää on ilmaantunut kaikenlaisista yliäänitaajuksin toimivista hiirenkarkottimista huolimatta. Kuten edellisvuonnakin, olen useaan otteeseen pyytänyt niitä neuvottelemaan elintilasta, huonoin tuloksin. Ilmeisesti jyrsijöiden kanssa on turha käydä kauppaa edes niiden hengestä. Odotettavissa on siis jälleen jonkinlainen joukkosurma, jota suorittamaan saapuu yksi koiraeläin ja yksi lihava kissa. Ja mikä minä olen pahuutta tekemään. Saisivat hiiret puolestani astiakaapin alla elelläkin, jos lupaisivat pysyä poissa ruuista. Sellaisten lupausten pitäminen ei vain taida kuulua jyrsijän luonteeseen, ja niin käydään jälleen taistelua herkät taiteilijat vastaan nälkäinen ja sikiämishaluinen luonto. Terapiaan tässä vielä joutuu, kuten viime vuoden loukuttamisoperaatioihin osallistunut runoilijaystäväni manaili. Saas nähdä miten tänä vuonna käy.

Ketunkalloja

Sammatissa on taas syksy. Kurjet ovat menneet menojaan, pihakoivu varisee ja joka paikassa tuoksuu mätä ja lahoava kesä. Satelee. Autojen ääniä ei paljon kuulu, saunan jälkeen pihanurmella maatessa näkyy Linnunrata. Kovin on rauhallista pääkaupunkiseudun kirjasyksyyn verrattuna. Siellä olisi joka illalle kissanristäistä, julkistamistilaisuutta, lukuiltaa ja mitä vielä ja jos kaikissa tahtoisi ravata, täytyisi pian myöntää olevansa osa-aikainen kirjailija ja päätoiminen kulttuuritantta. Kaikenlaista hyvääkin tietysti esiintyy. Kaunokirjallisia ja interkontinentiaalisia seikkailujaan ovat suorittaneet muunmuassa Nuoren Voiman Liiton, FILIn (Suomalaisen kirjallisuuden esitämiskeskus) ja Goethe-Institutin kutsumat saksalaisprosaistit, joiden käännettyjä tekstejä voi lukea nyt uudesta Nuori Voima -lehdestä, ja tapaaminen siitäkin vänkä, että suuri osa kirjailijoista on ponnistanut berliiniläisesti LCB -kirjailijatalosta jossa itsekin olen ollut stipendiaattina. Nyt esitellyistä kirjailijoista ovat tutustumisen arvoisia esimerkiksi Hanna Lemke ja David Wagner. Lemkeä luin muuten Prosak-tapahtumassa Helsingin Dunbrovnikissa 14.9. Hienoa tekstiä, harmillista vain ettei itse luku mennyt aivan namiskaan. Olen monesti saanut kuulla lukevani liian nopsakasti ja hätäisesti. Nyt ajattelin ottaa vahingon takaisin ja lukea hitaasti hitaasti hitaasti. Harmillista vain, että olin beta-salvannut itseni niin perusteellisesti että hyvä kun sain kielen liikkumaan. Verkkaisaa oli siis luenta, mutta kovin kiltisti yleisö silti kuunteli. Ja onpa saatu kyldyytriä Sammattiinkin. Nuoren Voiman Liiton ja Kiilan hallaituksen kulttuurialan työläiset saapuivat Vares-Kantolaan puhumaan, saunomaan ja suunnittelemaan. Antoisaa oli. Etenkin Kiilan johtokunnan jäsenten kanssa mietittiin järjestön tulevaisuutta ja toimintaa. Kiilan 75-vuotisjuhlavuonna järjestetään muunmuassa kymmenen hienoa, monialaista Kiila-klubia, luvassa ainakin proosaa, animaatiota jazzia ja räpätystä.
Olo on silti helpottunut siitä, että tällä viikolla ehtii keskittyä kirjailemiseen. Samaan aikaan on käynnissä omenasavotta. Lapin lapsena poden jonkinlaista ontologista tuskaa ajatellessani ettei kaikkea puuviljaa kuitenkaan saa kerättyä talteen. Tähän mennessä omenoita on kerätty nelisenkymmentä litraa, mutta rutkasti yli puolet on keräämättä -tätä varten virittelen kutusverkkoja sinne sun tänne ja houkuttelen pahaa-aavistamattomia kaupunkilaistaiteilijoita juurevan maalaiselämän ja syysidyllin varjolla. Todellisuudessa tämä tietysti tarkoittaa työleiriä omenanpoiminnan, lampunvaihdon, saunanlämmityksen ja rapunkorjaamisen nimissä. Suppilovahverosaalista saa nyt niin paljon kuin poimia kerkeää. Tämän lisäksi kallion alta löytyi kaluttu täysikasvuisen ketun kallo. Saattaa olla, että se on emo tai uros keväällä ylärinteeseen ilmestyneestä kettupeerheestä. Joka tapauksessa osa poikueesta ainakin on selvinnyt. Istuin taannoin romaanituskissani polttamassa tupakkaa, kello oli puoli viisi aamuyöstä mutta näkyvyys suhteellisen hyvä, pihalamput kun valaisevat pimeälläkin. Ja kukas siitä ohi jolkottaakaan jollei kettu! Välimatkaa oli tuskin puoltatoista metriä. Repolainen huomasi minut ovensuussa ja jatkoi matkaansa sen kummemmin säikähtämättä. Ryntäsin sisään hakemaan kameraa, mutta tottakai häntäläinen oli jo mennyt menojaan.

PS: Onneksi olkoon Miina Supiselle ja Riikka Pulkkiselle romaanien hienosta vastaanotosta!

Evakko

Sammatin evakkokuukausi alkaa olla ohitse. Joenpellon sukulaiset ovat saaneet nautiskella Vares-Kantolan rauhasta, ja toivottavasti ovat niin tehneetkin. Viinimarjaa, kirsikkaa ja mustikkaa jäi runsaasti poimittavaksi. Minulle pakkoevakuointi on merkinnyt pitkittyneitä sukulaisisvierailuja, matkustelua ja töiden ujuttamista sellaisiin nurkkiin joihin ne eivät olisi kuuluneet. Kuukauden aikana olen ehtinyt käydä Jäämerellä ja Rovaniemellä, osallistuttua pääkaupunkiseudulla erinäisiin kirjanjulkistamisjuhliin ja niiden jälkeisiin ja Oulussa suomalais-ugrilaiseen kirjallisuuskonferenssiin. On tullut istuttua terassilla ensimmäistä kertaa kesässä, tai sen lopussa. On tullut kirjoitettua muutama kolumni. On tullut luettua tuhatkunta tekstiä Martti Joenpolven novellikilpailun tuomarointia silmälläpitäen -neljä valtavaa postilaatikollista kirjekuoria ei ole ilahduttanut kanssa-asujiani laisinkaan. Vaan minkäs sille voi, työt on hoidettava. Se, miten paljon ja hartaasti suomalaiset kirjoittavat, ei tullut yllätyksenä. Vaan raskaaksi kävivät nuo kaikki harmaan ja mustan eri sävyt, kuolema, insesti, alkoholismi, haikeus, muutokset, pelot, työttömyys ja kauna. Onneksi on myös paljon hyvää, ei suomalaisuus niin synkeänä ilmene. Novellin muoto on niin lyhyt ja tiivis, että se tietysti houkuttaa jännityksen luomiseen ääritilanteiden kautta. Parhailta tuntuvat monesti ne, joissa tunnetiloja ei kovastikaan tyrkytellä, vaan annetaan lukijan itsensä ymmärtää Yhden novellin kohdalla piti mennä oikein vessaan vetistelemään, ja hienoja ovat varsinkin vanhemman väen kuvaukset. Niissä luonto kutsuu, veri vetää riiuulle ja välistä koetaan suurta rakkauttakin. Mielessä ovat pyörineet toistuvasti Leevi And The Leavingsin laulun Itkisitkö onnesta sanat: ”Olen pahoillani kaikesta /mua turha pahalla on muistella /Vastaantulijoiden kaistalla /on vittumaista luistella...”
Samaan aikaan pitäisi toteuttaa omia romaanikirjallisia pyrkimyksiään, vaan kun Eevan kirjaston ovet ovat olleet suljetut. Onneksi minulla on tukikohta nykyään myös Eirassa, tosin merinäköala ei liiemmin rohkaise irtautumaan nykyhetkestä Jäämeren äärelle. Muutenkin hirvittää koko romaanin kohtalo, kustannustoimittajan lähtö WSOY:ltä pisti mietteliääksi. Yksi tärkeimmistä ihmissuhteista uhkaa katketa, tekee mieli pistää pää peiton alle ja olla ajattelematta asiaa, Vaan ei auta ja saas nähdä miten käy. Johonkin tätä uutta lehtolastaan pitäisi tyrkyttää ja saada sen jonkun omakseen ottaman. Seuraavaksi on vuorossa kirjasyksy kaikenlaisine kyldyyrillisine kissanristiäisineen, kulttuurijärjestö Kiilan ja Nuoren Voiman Liiton hallitusten vierailu Vares-Kantolassa, mutta ennen kaikkea romaanin saattaminen kustantajan hyppysiin. Sekä tietysti valtava omenasavotta, joka täytyy aloittaa heti takaisin Sammattiin päästyään.