Vaellus

Kävin vaeltamassa sisareni kanssa Karigasniemen ja Kevon luonnonpuiston laitamilla. Matkaa taittui jalan surkeat 40km. Alku aina hankala. Ensimmäinen päivänä kahdentoista kilometrin taivallus tuotti lahonneita kengännauhoja, huonoa sisarusverta, loputtomasti kylmiä kaula-aukkoja ja tuohtumusta siitä, että Inarin Siida-keskuksen täti nimenomaan kehui ruskaa tuolla alueella. Ei ollut hienoa ei. Jokin pistikääriäinen tahi koivunujakka oli syönyt ruskan siinä määrin että jäljellä oli vain vaivaiskoivujen takkuista rankaa. Tuuli vihelsi poroaidoissa ja tunnelmaa pilasi poroerottajien mönkijä, joka runttasi maastoa vastatunturilla aikaistettujen erotusten vuoksi. Tuohtumusta hillitsi tieto Nellimin alueella tekeillä olevista pakkoteurastuksista, jotka eivät sinänsä tuolle alueelle liittyneet, mutta huolestuttivat.
Trangia sentään pelasi. Kauan ylistettäköön sitä laiskuria, jonka mielestä avotuli ei ole ainoa järkevä tapa keittää saikkaa erämaassa. Sen lisäksi elämystämme lisäsi eräs seikka: siskoni on värisokea. Sain tilaisuuden luonnostella maisemaan värikylläiset kurut, punaisen ja violetinkarvaisen varpuloiston, hyytyvän oranssin illan jonka läpi vaelsimme. Ei sisko sitä uskonut, mutta leikki kiltisti mukana.
Yövyimme Ruktajoen erämaakämpällä.
Muita huomioita: Räntäsateessa ja märillä puilla nuotion paras sytyke on tampooni. Se häpeällinen naistenväline, jota ei Paavalin kirjeiden mukaan olla olemassakaan. Poronkarvan tai tupaksen kaltainen kuiva synteettinen villa, joka roihahtaa siksi siunatuksi silmänräpäykseksi kun saat kaivettua maasta lastun, joka antaa seuraavalle kipinälle mahdollisuuden. Tuli on ahnas eläin, aluksi pelokas vain. Sytytimme sillä kertaa nuotion yhdellä tikulla.

Jäämeri:
Uin.
Ja tapahtui, niin kuin aina: Jäämeren tuuli kampaa karvaisen sieluni sileäksi. Edes hetkeksi. Edes siksi viideksitoista minuutiksi tai tunniksi kun en muista, mikä elämässä olikaan vialla. Siksi ajaksi, kun näen maiseman vaihtuvan kurusta putoukseen, poronkallot, liian pienissä kanooteissa ähkivät kalaturistit. Raudankellertävä putousvesi, joka alla sekoittuu turkoosiin. Hitaaksi käyvä hengitys, kun pitäisiylittää raja vaikkei mitään muodollisuuksia edes ole. Joka kerran se tapahtuu, ja joka kerran vilpittömästi hämmästelen, mikä tämä tunne on. Se on syytön, vailla tarkoistusta. Sillä ei ole merkittävää paikkaa tässä maailmankaikkeudessa. Mutta nimi sillä on, ja se on ilo.



Helsinki seuraavalla viikolla:

Hyviä asioita:

Sain käsiini vihdoinkin Kätilön. Siitä otetaan uusintapainos jo viikon sisällä. Olen siis ainakin kahden painoksen kuningatar. Pitää tai pitäisi iloita. Pääsen Maikkarin aamuteeveeseen. Pääsen naistenlehteen. Pääsen Uutisvuotoon ja vieläpä kansakunnan piparkaakun Jari Tervon pariksi. Viikonloppuna ovat Turun kirjamessut, jossa esiinnyn Tuomas Kyrön kanssa. Arvatenkin olemme vaivaantuneita, koska kumpikaan ei ole lukenut toistensa uusimpia romaaneja, Tuomas prosentuaaleisesti enemmän minun kuin minä hänen, mikä johtuu puhtaasti siitä, että Tuomas on julkaissut enemmän. ”Mielensäpahoittaja” nimenä myy. ”Kätilö” ei niinkään.

Tori Amosin keikka lapsuudensytäväni äidin keralla.

Ikäviä sattumuksia:

Sammatin Vares-Kantolan kaivon pumppu on hajonnut, ei tule vettä. Olen siis evakossa. Samaan aikaan ns. Eiran näköalahuoneistooni sataa sisään sekä keittiöstä että makuuhuoneesta. Isännöitsijätoimisto ei ole kiinnostunut asiasta. Ei myöskään talonmies. Vuokranantajankin näkökulma tähän mennessä on ollut, jotta sataa sisään vain. Kyllä se merinäköala kaiken korvaa.
Onneksi Sammatissa Putki-Nurmen pojat huolehtivat asioista.

Ensimmäinen arvio

Romaanin valmistuttua koittaa tyhjyyden hetki. Kuka lukee romaanin? Tuleeko palautetta? Joskus kritiikkejä saa odottaa kuukausikaupalla. jotkut romaanit eivät saa niitä laisinkaan. Minua onnisti:

Tällainen ilmestyi 20.09.2011 Turun Sanomissa. Sen jälkeen oli mahtavaa vaeltaa Lapissa ja käydä Jäämerellä kampaamassa karvaista sieluaaan:

"Katja Ketun Kätilö on vaikuttava lukukokemus

Hätkähdyttävän hieno romaani

Heti aluksi on todettava, että Katja Ketun Kätilö on hätkähdyttävän hieno romaani. Se sommittelee paikoilleen kaikkea, mitä vavahduttavalta lukukokemukselta toivoo.

Kieli kiehtoo verevällä vieraudellaan, rakenne pysyy mielenkiintoisena monimutkaistumatta liikaa, henkilöt ovat moniulotteisesti kuvattuja. Romaanin luettuaan haluaa lukea sen heti uudelleen, sillä ratkaisuihin viereen viemisen sijaan teos jättää paljon arvoituksellista.

Kätilön vaikuttavuus syntyy luonnollisesti myös aihepiiristä, Lapin sodasta, saksalaismorsiamista ja saksalaisten vankileiristä. Syksyn yksi kirjallinen ilmiö onkin, että nuoret naiskirjailijat ovat tarttuneet sota-ajan kuvaamiseen. Vihdoinkin, voisi todeta, sillä uusia näkökulmia tarvitaan.

Katja Ketun romaania voi kutsua rakkausromaaniksi, joka on asetettu erityisiin Lapin sodan historiallisiin kehyksiin. Moraalinen ja humaaninen asetelma teoksessa on poikkeuksellisen vahva, sillä rakkaustarinaan siivilöityy niin natsi-ideologiaa kuin sotavankien epäinhimillistä kohtelua. Taustalla vaikuttavat täsmällisemmin Ukrainan Babi Jarin vuoden 1941 joukkoteloitukset.

Romaani tematisoi nimihenkilön valtaamaa niin väkevää rakkautta, että moraalin ja omantunnon käskyt ja kuiskaukset sivuutetaan. Vikasilmäksi haukuttu kätilö rakastuu saksalais-suomalaiseen SS-upseeriin Johann Angelhurstiin, jolle nainen on Villisilmä, kaikista muista naisista poikkeava luonnonvoima.

Heidän välisensä rakkaus sananmukaisesti ylittää biologiset rajoitukset, polttaa poroksi Laestadiuksen saarnakirjan ja kestää kuolemaan saakka.
Menneisyyden valta

Kettu rakentaa romaaninsa keskushenkilöiden päiväkirjamaisista merkinnöistä. Puhujan osan saavat Kätilö, Johannes/Johann, sekä myös salaperäinen Kuollut mies, jonka henkilöllisyys selviää hiljalleen. Kuolleen miehen kautta romaaniin hiipii mukaan vastarintatoimintaa ja vakoilua.

Näistä merkinnöistä rakentuu Kätilön ja Johanneksen vuosille 1944–45 ajoittuvan rakkaustarinan juoni, mutta merkinnät vievät kauemmaksi menneisyyteen valottaen henkilöiden historiaa. Tapahtumat paikantuvat lähinnä Petsamon Parkkinaan, Titovkan vankileirille sekä niin sanotun Kuolleen miehen vuonolle, syrjäiselle ja kirottuna pidetylle paikalle, jonka tarkkaa sijaintia ei voi määrittää.

Luonnonvoimat ovat vahvasti mukana kerronnassa muutoinkin kuin Kätilön voimakkaassa naishahmossa. Kätilö tuntee parantavat yrtit ja erilaiset juomasekoitukset, pystyy hoitamaan onnistuneesti vaikka kuinka vaikeita synnytyksiä. Oma halu seksuaalisuuteen ja äitiyteen syntyy vasta Johanneksen myötä, ja silloin se syntyy ensisilmäyksellä ja voimakkaampana kaikkea muuta.

Rakkaus vie naisen Johanneksen perässä vankileirin sairaanhoitajaksi. Siellä olojen raaka todellisuus paljastuu vähitellen. Historiakirjoista tutut Operaatio 1005, vangeilla tehdyt kokeet ja vankileirin käytännöt tulevat Ketun kerronnassa vakuuttavasti esiin.

Johanneksen henkilöhistorian kautta avataan näkymää syyllisyyden raastamaan sotilaan sieluun. Kaikki keskushenkilöt kamppailevatkin omalla tavallaan menneisyyden kanssa. Johannes Ukrainan tapahtumien ja Villisilmä oman halveksitun perhehistoriansa parissa. Rakastamalla väkevästi ei historiaa voi poistaa, ei edes unohtaa.
Kielen voima

Romaanin juonirakenne on monipolvinen, ja lukuisat keskeiset henkilöhahmot risteilevät tapahtumien polttopisteissä. Niistä avautuu useita sivulinjoja. Kettu hallitsee huomattavan hienosti merkityksellisiksi kehkeytyvät yksityiskohdat ja pitää rankan juoniverkkonsa hyvin koossa.

Ketun aiemmista teoksista tuttu pohjoisen kieli on vieläkin vahvempaa, aistillisuutta hyökyvää ja havainnollisuudessaan myös hauskaa. Konkreettisuudessaan se tuo hajut ja lemut, maut ja aromit suoraan koettaviksi, tekee Villisilmän ja Johanneksen välisen seksuaalisen voiman hehkuvaksi.

Kätilö ei luo pelkästään erityisen syviä henkilöhahmoja ja jännittävää sekä koskettavaa tarinankulkua, vaan se irrottelee ja ilottelee tavallaan kertoa. Kätilö on kertakaikkisen hieno lukukokemus.

KAISA KURIKKA"

Kiitos kriitikolle!

Olisit sinäkin hauskempi, Katja!

No niin. Tänä syksynä tapetilla ovat naiskirjailijat, jotka kirjoittavat historiasta. Ja se on sitten ihme se. Mutta olen tyytyväinen, mikäli aiheistani puhutaan. Naisista sodassa, Suomen osuudesta Lapin vankileireihin, asevelisuhteiden katkeamisesta ja Lapin sodasta 1944-1945. Kirjailijalle ei mikään ole suurempi kammotus kuin hiljaisuus. Mitä sitten, jos kukaan ei ole ottamassa vastaan viestiä? Sen muistin taas, kun olin Taiteiden yönä puhumassa kirjastani WSOY:n Bulevardin kirjakaupassa. Paikalla ei olisi ollut ketäään ilman muutamaa ihanaa ystävääni, jotka olivat raahautuneet minua katsomaan. Kiitos söpöläiset!
Myöhemmin menimme ystävä/kirjailijaporukalla syömään venäläisravintola Kynsilaukkaan. Blini maistui ja palvelu oli altista, sillä osa tarjoilijoista oli itsekin opiskellut kirjallisuutta yliopistolla (siitä taas muistin, kuinka onnekas olen kun saan tätä ammattiani harjoittaa). Jotenkin ikävä tunnelma sen sijaan sikisi, kun nimeltä mainitsematon esikoiskirjailija halusi haastaa minut. Miksi historillinen romaani? Eikö se ole pakenemista mielikuviin ja epätarkkoihin faktoihin? Miksen halua kirjoittaa nykyisyydestä? Mikä vaivaa, kun haluan piiloutua keksittyjen hahmojen ja tilanteiden taakse? Ei sellainen ole todellista. Miksen halua tehdä kaupunkiromaania, vaikka lappilaisen pakkomuuttajan silmin? No niin. Mielestäni juuri historiasta kirjoittaminen avaa näkökulmia nykyisyyteen, sillä historiaa kirjoitetaan aina tästä päivästä käsin, ja siinä heijastuvat nimenomaan oman aikamme moraaliarvot.
Kenties palaan seuraavaksi tuttuihin ja hyväksi koettuihin esikois/naiskirjailijoiden teemoihin, kuten: ”Mulla on/oli erikoisvaikeaa (koska olen erikoinen).” ja : ”Lapsuuteni oli aika paska.” Kelläpä meistä ei olisi ollut hankalaa. Itsellänikin on/oli. Olen toimittamassa ensi kevääksi antologiaa naisiin kohdistuvasta seksuaalisesta vallankäytöstä. Siinä jos missä on kysymys ajankohtaisesta aiheesta: nyky-Suomesta ja 70- ja 80-luvun kasvattamamista naisista. Jos se ei nyt sitten ole tarpeeksi ajankohtaista ja viiltävää, niin en sitten tiedä millä tätä naukuvaa kirjallista kansaa tyydyttää.
Ja sitten vielä nämä kirjojani lukemattomat tahot, jotka ovat valmiiksi ottaneet asenteen, että olisit vähän hauskempi. Et aina valittaisi. Kieltäni on sanottu tummaksi. Ei se kieli tummaa ole, se on elävää, rajua, lihallista ja mielestäni hauskaakin. Aiheet ne tummia ovat, sillä mitä rankempi aihe, sitä enemmän lukija tarvitsee aiheita nauraa. Alkaisin kutsua itseäni tummien vesien tulkiksi, jollei Hotakainen senkin olisi varastanut. Niin kuin hautakiveeni niitattavan lauseeen: ”Oli ilo elää, mutta vaikea vaieta.” Löytyy Hotakaisen Klassikko-romaanista.
Onneksi WSOY on vanha ja kunniakas kustantamo. Sillä on varaa mennä moneen suuntaan. Sinne mahtuu Kätilön kaltainen romaani, joka kertoo historiallisiin kehyksiin istutetun rakkaustarinan. Ja rakkaus on universaalia ja ajatonta. Ei sitä keksitty 1800-luvulla romantiikan aikakaudella ja porvariston lisääntyneen vapaa-ajan vuoksi, kyllä sen voi lukea Raamatun Korkeasta veisusta, Gilgameshista ja Kreikan tarustoista.

Sitten on tietysti vielä tämä tekninen puoli, johon ei liity lempi ei leiskunta. Nyt pitää enää tarkistaa: Miinanraivaus Lapissa. Kuinka monta ammusta löydettiin Pohjois-Norjasta? Suulien levinneisyys, korppien esiintyminen Petsamossa. Entä villi-inkiväärin levinneisyys, rätvänän kukinta-aika. Milloin pesikään varhaisimmillaan tiira ja käyttikö kansa 4o-luvulla ilmaisua allergia ja sanontaa ”jäitä poltellessa”? Jossain vaiheessa pitää ymmärtää hellittää. Ainakin siinä vaiheessa, kun aamuyö kello kolmen soitto ei-niin-hyvälle ornitologiystävälle tuntuu ihan relevantilta ajatukselta ja hyvältä tavalta edistää romaania. Varsinkin siinä kohdassa kannattaa mennä nukkumaan, kun romaani alkaa muistuttaa tekstin vasemmassa yläkulmassa esiintyvää scrable-lautaa.
Kiitos ystävät kun jaksatte! Kiitos kustannustoimittajalle ja graafikolle, jotka jaksavat! Nyt vielä viimeinen työyö ja sitten romaani painoon.

PS: Tiistaina paluu Sammattiin. Siellä alkaa sitten omena- ja sienisavotta ja paikkojen hiljainen laittelu talvikuntoon. Hyvä päästä kotiin taas!

NYPPII

Taas on se aika vuodesta, kun Eevan sukulaiset saapuvat nautiskelemaan kartanon iloista. Kirjailija tuupataan tylysti evakkoon kuukauden ajaksi. Sukulaisia varten pitää myös hävittää kaikki todisteet kirjailijan olemassaolosta. Sitä varten on saanut kuurata saunaa, polttaa roskia, kanniskella sohvia ja muita mööpeleitä. Seuraavaksi pitäisi siirtää siskon pesukone. Sitä saakin vähän monta kertaa miettiä, että miten se yksin onnistuu. Ai että on hauskaa, varsinkin kun olisi tuo yksi romaani joka pitäisi saada taittoon. Oikeastaan se pitäisi saada taittoon huomenna, vaan sepä ei onnistu, koska pitää muuttaa. Voi yhren kerran. Jos joskus on osunut muutto huonoon aikaan, niin se on nyt. Eikä aikataulusta voi lipsua sentin senttiä, eipä tietenkään. Mikä se semmoinen kirjailijatalo on josta kirjailija ajetaan ulos kun pitäisi pakertaa sitä ittiään, eli vaativaa proosakirjallisuutta, kuten Eevan testamentissa kuvailtiin taloon soveltuvaisia kirjailijoita ja näiden töitä. Vaativaa on nyt kyllä, ainakin tekijälleen. Kun romaani on valmis, niin painun Punaiselle merelle sukeltamaan ja kuristan ensimmäisen hain joka tulee siihen viereen eviään leyhyttelemään. Se on sitten sovittu. Että pitäkää kurjat varanne, te merten tympeät muuttokriitikot.
Muutenkin nyppii. Kaikenlaiset oikeistohihhulit nyppivät. Päivi Räsänen nyppii. Norjan ammuskelun jälkeen Räsänen oli sitä mieltä, että turvallisuuspolitiikkaa pitää tarkistaa. Ja maahanmuuttoa. Tarkoittaako tämä siis sitä, ettei oteta tänne lisää niitä erivärisiä ja -uskoisia, koska joku voi suuttua ja alkaa ammuskella demarinuoria. Tervetuloa vain Suomeen, terroristit! Me kyllä taivumme kaikenlaisiin vaatimuksiin. Keksikään vain, kuka lakupetteri keljuttaa eniten, niin me vaikka tuikkaamme sen tuleen ettei terrosistin tarvitse itse vaivautua. Jussi Halla-ahon kommentit Norjan tilanteen jälkeen ovat olleet yhtä älykkäitä kuin munamiehen mokellukset. Paitsi että munamies on hauska kaveri, sellainen valkoinen hössöttäjä. Munamiehestä me pidämme. Hieno persoona! Kun taas nämä Halla-aho -no valkoinen hössöttäjä myöskin. Mutta hänestä emme pidä. Kuka tahansa tunteva ihminen pahoinvoisi, jos hänen kirjoituksensa olisivat olleet innoituksena joukkomurhaan. Vaan ei. Piiruakaan ei kannata antaa periksi. Halla-ahon eiralaisrauhaa vaanivat edelleenkin homot, muuumaalaiset ja muslimihihhulit. ”Maahanmuutto on hanurista.” Minä tiedän kyllä yhden kansanedustajankin, joka on hanurista. Ei, kun tiedänkin niitä useampia. Ja voisiko sen keskustelualoitteen nyt vihdoinkin ottaa pois niiltä maahanmuuttokriitikoiksi itseään kutsuvilta nettitrolleilta? Kun ei enää jaksaisi sitä hyssyttelyä ja syssyttelyä ja sananvapauspotaskaa. Ja muuten, jännä juttu kun Norjassa ammuttiin juuri demarinuoria. Suurista puolueista Suomessahan juuri demarit lähtivät vaalien alla flirttailemaan rasismin kanssa. Maassa maan tavalla ja niin edelleen. Ei herramunvereni. Nyt pitää jatkaa pakkaamista, muuten katkeaa päästä suoni ja Eevan sukulaiset saavat traumoja, kun löytävät kesäparatiisistaan kuolleen kirjailijan. Ja niitä omenoita on sitten paree jättää mullekin!

Kesällä töitä teki muurari

Rakennusmestari V. Piirainen saapui Sammattiin muuraamaan grilliä. Hieno mies. Ajaa Lapista saakka tekemään sen, mikä itseltäni olisi jäänyt tekemättä: Tiilestä tehty 70x80cm grilli, 30cm syvä sorapohjainen alusta ja betonipohja. Ja koska olemme kummatkin sekä matematiikn että geometrisen hahmottamisen ihmelapsia, jätimme liiemmät arkkitehtooniset ponnistukset amatööreille. Minkäänlaisia mittauksia emme tehneet, mitä nyt tupakkiaskin kanteen hieman piirreltiin Huovis-Viitas-Lassilalaiseen tyyliin lukuja tiilten määristä ja sementtipohjan syvyydestä. Veikko Vennamo teki samoin aikanaan, piirteli lukuja tupakkiaskin kanteen SMP:n tulevaisuudesta ja hyvin meni Vennamollakin. Kannatusluvut kasvoivat odotettuun malliin. Tällaisen harhaisen ja asiaankuulumattoman optimismin vallassa ryhdyimme rakennusurakkaan. Hyvin sujuikin. ieleen ainoastaan laastin koostumus, tiilten määrä, erilaiset vatupassiarviot ja sitten tietysti se palapeli, jolla tiilet saadaan suunnilleen saumoihinsa ja rankkasadekin tuhosi ensimmäisen yritelmän parissa minuutissa.
Olin oikeastaan ajatellut, että kirjailijan osa grillin tekemisessä olisi osapuilleen sellainen, että siteeraisin Antti Hyryn Finlandia-Uunista valikoituja otteita ja valvoisin työn valmistumista. Vaan ei. Laipiohommiin jouduin. Sen jälkeen pelattiin Tetristä tiilillä, jotka eivät riittäneet alkuunkaan. V. Piiraisen johdolla suoritimme täydellisen rikoksen: varastimme Vares-Kantolasta viimeisen eli päällimmäisen kerroksen omiin tarpeisiimme. Mutta hyvä tuli. Loppujen lopuksi. Nyt sitten kelpaa tulla ja asetella tofunakkinsa ja kasvisnyytterönsä ritilälle. Muutenkin kesä Sammatissa on yhtä henkeäsalpaavaa jännitysnäytelmää. Viime yönä talitiainen lensi sisään kirjaston ikkunasta. Sitä jahdattiin kesävieraiden keralla suurella mielenkiinnolla ja antuamuksella. Lopulta tintti saatiin motitettua salongin ja eteisen kautta kuistille ja sieltä taivaan vapauteen. Uimapaikan laiturinnokassa vaanivat sorsat ja paikalliset vanhukset. Pihakirppikset, Karjalohjan tien varrella oleva erikoismiehen erikoispiha ITE-taiteineen. Elias Lönnrotin hauta elähdyttää paatuneen perinnematkailijan silmää. Taustalla laiduntavat hevoset. Heponiemen Hiljaisuuden keskus rantakallioineen on myös käymisen arvoinen, mutta kännykkäänsä sinne ei kannata jättää. Se hermostuttaa paikalle kerääntyneitä rukoilijoita, varsinkin, kun luurin toisessa päässä ei olekaan Jumala vaan kärttyinen kirjailija, joka vaatii omaisuuttaan palautettavaksi.

Up to the ass of Confusa*

Confusa-bändin jokakesäinen Euroopankiertue loppui viimein. Traditio on, että 5-8 suhteellisen selväjärkistä aikuista ihmistä ahtautuu katiskaa muistuttavaan pakettiautoon ja kiertää akselilla Baltia-Puola-Saksa-Tanska-Ruotsi. Artisti maksaa. Ainakin loppupeleissä. Ainaisia jännitysmomentteja ovat mm. hajoaako auto, varastetaanko keikkarahat, hyökkäävätkö natsit ja kestääkö laulajien ääni. Maksetaanko keikkaliksoja, saako basisti tarpeeksi ruokaa ja hajoaako hammas. Tällä kertaa vain muutama vakituisista riskitekijöistä toteutui. Itseltäni lyötiin mikrofoni suuhun niin että hammas lohkesi, autoon murtauduttiin, keikkaliksoista oli pula, yksi keikka peruttiin ja natsiuhkaa vilauteltiin taas siellä sun täällä, vaikka omien nykyisten kokemusteni mukaan natsit ovat enemmänkin pihatonttuja muistuttavaa kulttuurirekvisiittaa kuin akuutti fyysinen uhkatekijä suurimmassa osassa Baltian maita ja Itä-Eurooppaa. Aina nämä 20+ -anarkistit niistä jaksavat kuitenkin vouhottaa. Pitäisi tehdä sitä ja tätä, hutkia halolla ja pesäpallomailalla tuntemattomia ihmisiä. Pelätä keikkapaikan takahuoneessa josko joku halailua vaille jäänyt nutipää keksii saapua polttopullon kanssa riehumaan. Kysymys kuuluu, miksi helvetissä minun pitäisi ryhtyä katutaisteluun jalkapallohuligaaneihin verrattavissa olevia nuorisoryhmittymiä vastaan varsinkin, kun "oman puolen" eli anarkistien näkemykset tuntuvat välillä vähintään yhtä fasistisilta (Esim. poliisia vastaan pitää hyökätä, koska poliisivoimat ovat väkivaltakoneiston tunteeton jatke eikä yksilöistä koostuva joukko ihmisiä . Tietyn ammattiryhmän edustaja siis on automaattisesti epäihminen ja kaikenlaisen moraalisten käytösnormien ulkopuolella. Siksi poliisia saa kivittää. Mutta jos poliisi pamputtaa takaisin, se on väärin se.).
Hyvää keikkaa tehtiin silti ja taas. Punk Illegal Munkendalenissa oli sen verran hyvä avauskeikka, että paremmaksi on vaikea pistää. Hampurissa soitimme punklegenda Doomin kanssa ja nappasimme laulajan mukaan Berliiniin. Meitä oli varoiteltu miehen väkivaltaisesta luonteesta, mutta kovin leppoisaksi osoittautui tuo huligaani, örisipä vain itsensä Tegelin lentokentälle ja esitti yksinhuoltajaisän rooliaan niin hyvin että meinasi tippa housuun herahtaa. Berliinin Köpin keikka oli maanantaiksi loistava, jonka jälkeen odotukset Puolan suhteen olivat korkealla. Yleensä Puolassa soittaessaan ei tarvitse paljoa jalkaa maahan asettaa, kun yleisö villiintyy. Varsovassa tuli stoppi. Keikka oli järkätty viime hetkellä eikä minkäänlaista mainontaa harjoitettu. Äänentoistolaitteisto puuttui ja miksaaja oli sen sorttisessa sekavuustilassa ettei mistään mikityksestä meinannut tulla mitään. Mikrofoneja ei nimittäin ollut. Omia mikrofoneja ei saatu käyttöön, koska kuski Pekka oli jättänyt avaimet autoon (olisi käynyt kelle vain, anteeksi vain Peksi!). Onneksi järjestäjistä löytyi myös muutama vanha autovaras, ja pakettiautoon livahdettiin puolen tunnin yrityksen jälkeen. Nyt auto on siis todistettavasti yhtä murtovarma kuin keskimääräinen pääsiäismuna. Kun mikrofoniongelma oli selvitetty, tehtiinkin soundcheckiä perusteellisen puolentoista tunnin ajan, jonka jälkeen keikkapaikan viimeisetkin asiakkaat olivat häipyneet ja saimme soittaa lähinnä innokkaalle miksaajalle ja baarimikolle. Hyvä mieli tulee sellaisesta. Kitaristin kanssa istuimme pohtimassa aamuviiteen, mikä ihme saa aikuisen, suhteellisen terveen henkilön ahtautumaan vuosi vuoden jälkeen pakettiautoon, jonka turvallisuus autobahnalla on jotakin katiskan ja susiansan välimaastossa ja kiertämään ympäri Eurooppaa viihdyttämässä joukkoa käyttäytymishäiriöstä kärsiviä nuoria. Voisihan tässä esimerkiksi viimeistellä romaania tai valmistella käsikirjoitusta, johon muuten tipahti elokuvasäätiöltä apurahaa (Terveisiä vain Jukka Asikaiselle, olet hieno mies!).
Sympaattisin yöpymispaikka: Eläkeläiset- yhtyeen puolalaisverion laulajan perheen luona. Aikamiespojan huone oli vuorattu Eläkeläiset –julisteilla ja keskustelua käytiin lähinnä yhtyeen kappaleiden sanoin. Kuten:
-Köniinsä sietäisi julma sakemanni.
-Humppasi vaan kun paloi Rovaniemi.
Sellainen ei ole tervettä. Sen sijaan seura oli hyvää ja rattoisaa. Aamulla hyvästeltiin isät ja äidit ja saatiin evääksi omenoita ja sämpylöitä. Sellaisen ystävällisyyden vuoksi saa anteeksi varsin kyseenalaisen kiihkeyden perustaa cover-bändin cover-bändi.
*Nimi viittaa youtubessa viljeltyyn pätkään Up to the ass of Timo, jossa rallikuskin kartanlukija saa törmäyksen seurauksena epämiellyttävän vieraan takalistoonsa.

HULAHULA RUNRUN!

Romaani on kustannustoimittajalla, huhhei tralleraa! Kuten asiaan kuuluu, hävisi romaanista viime hetkellä 20 viimeistä sivua ja tarvittiin teknisiä apujoukkoja Jyväskylästä, Nakkilasta, Turusta ja Kalliosta ennen kuin kovalevyltä saatiin kaavittua ymmärrettävää tekstimössöä, sitten vielä 52 unetonta tuntia ja horjuinkin jo Bulevardille palauttamaan tekelettäni ja horinoimaan hajanaisista tulevaisuudensuunnitelmistani
Läksin siitä samoilla silmillä Nuoren Voiman Liiton HULAHULARUNRUN- kirjakiertueelle. Kirjakiertueen nimi syntyi eräänä idearikkaana baari-iltana, ja sitä on selitelty myöhemmin niin dadaistisella sanaleikittelyllä että 90-vuotisjuhlaa viettävän liiton nuorekkaalla ja dynaamisella asenteella. Mene tiedä, hulahulavanteet olivat ainakin mukana ja todistettavasti ainakin puheenjohtaja Laura Lindstedt osaa sellaista hytkyttää kaulansa ympärillä varsin mallikkaasti.
Oikeastaan kiertue oli alkanut jo muutamaa päivää aiemmin Tallinnasta, mutta kirjakiireiden vuoksi jouduin lentämään Varsovaan. Jokin oli mennyt pieleen lippuvarauksissa, ja tapasimme Jarkko Tontin, Aina Bergrothin ja Mikko Rimmisen kanssa Kööpenhaminan lentokentällä. Muutaman mutkan kautta päädyimme sentään Puolan ilmatilaan. Varsovasta löysimme muun mutapainijoukkueen, eli kirjailijat Laura Lindstedtin, Kaisa Ijäksen, Eino Santasen, Pauliina Haasjoen, Aki Salmelan, Katariina Vuorisen, tutkija Kaisa Kaakisen, toiminnanjohtaja Laura Serkosalon, yleismies Miikan sekä äkäisen virolaiskuskin, joka ilmeisen vastenmielisesti oli rutkuttanut seurueen Baltian lävitse Puolaan.
Kiertueen ilmapiiri oli sekä ilahtunut että intensiivinen. Varsin vapautuneesti otettiin kantaa kanssamatkustajien elämäntilanteisiin ja sotkeuduttiin erilaisiin pseudokirjallisiin pohdintoihin kunkin tuotannosta ja niiden julkaisukelpoisuudesta. Hauskaakin oli, vaikka hajuhaitoilta ei tyystin vältytty. Kaksi vuotta sitten NVL:n kesäkiertueella seikkaili mukanamme kyseenalaisen tuoreusasteen omaava kananmuna. ” Se oli humanismin muna”, silloinen puheenjohtajame Eino Santanen mynisi. Tällä kertaa finlandisti Mikko Rimmisen povitaskuun ilmestyi puolalaiselta aamiaiselta humanismin munakokkeli, ja sinne se taisi loppureissun ajaksi jäädä. Muutenkin kauhottiin syvällä kulttuurintutkimuksellisessa pallomeressä. Puolan Lodzissa penättiin suomalaisten kirjallisuudentuntemuksen perään ja Berliinin Suomen Instituutissa partatädit kummastelivat meikäläisen riimirunon vähyyttä. Yleisesti ottaen kuulijasto oli kiinnostunutta, jopa intoisaa.
Oma lempitapahtumani oli viimeisen illan keikka LCB:ssä. Wanssee-järven rannalla sijaitseva yksi Saksan arvostetuimmista kirjallisuuuskollegiumeista, jossa ttulikin vietettyä Filin stipendiaattina kaunis huhtikuu männävuonna. Kiltisti sielläkin tönötettiin ja kuunneltiin Jarkko Tontin, Laura Lindstedtin, Mikko Rimmisen, Katariina Vuorisen ja allekirjoittaneen saksannoksia. Tosin omalla kohdallani esiintymistä häiritsi erinäinen köhimyksellinen ja aivastuksellinen tendenssi, johon muuten syyllistyin viime kerralla siellä esiintyessäni myös. Silti olen tyytyväinen. Syyskuussa ilmestyvästä romaanistani on jo tehty etukäteen näytekäännöstä latviaksi, puolaksi ja saksaksi. Varsinkin Saksassa ilmeni kovasti kiinnostusta Kätilöä kohtaan. Sinänsä se ei ole ihme, onhan kyse saksalaisen SS-upseerin ja suomalaiskätilön rakkaustarinasta II maailmansodan aikaan. Toisaalta luulisi, että saksalaiset olisivat saaneet maiskutella menneisyydellään niin kyllin, että joka lukija kärsisi Hitler-ähkystä ja marssisi lähimpään wurstilaan heti kun sellaisilla korteilla ryhdytään lätkimään. Vaan ei. Ilmeisesti ihmiskunnan märkäpaiseita on syytä sorkkia edelleen, eikä pohjoisten vankileireistä ainakaan tietääkseni ole kirjoitettu liiemmin fiktiota. Saas nähdä kuinka Kätilö-paran käy.
Kotisivut avautuvat ihan kohtsillään!


Huomenaamulla alkaa seuraava kiertue. Jonkinlainen psykogeneettinen fuuga eli pakkovaellus on kirjan valmistumisen äärellä käynnissä, kun ei malta yhtä täyttä vuorokautta Suomessa viettää. Läksemme Confusa-bändin keralla kiertämään Eurooppaa päinvastaiseen suuntaan kuin edellisviikolla runoilijoiden kanssa. Berliinissä ollaan tuuttaamassa ensi maanantaina, mikä nauratti paikallisia toimittajia kovasti. Vielä enemmän naurattanee, jos eksyvät paikalle. Paikka on nimittäin melko mutkaton vallattu talo Kreutzbergissä, ja pramean LCB:n kartanon jälkeen voi vain iloita, kuinka monta kulttuurista kerrosta Berliinin kaltaisessa suurkaupungissa on ja kuinka hienoa on päästä niistä nauttimaan. Sitä paitsi Berliini on paikka, jossa kulttuurit ja sosiaalikerrostumat sekoittuvat luontevalla tavalla. Tervetuloa punkkarit lukuiltoihin. Tervetuloa kukkahatut vallattuihin taloihin viihtymään! Mutta tästä myöhemmin lisää, nyt tämän tädin täytynee hieman nukkua ennen uutta koitosta.