Muutto

Hyvästi Sammatti! Muutokset ovat siis harvoin mukavia, ja muuttaminen se vasta tympeää onkin. Varsinkin paikasta, jota on rakastanut ja pitänyt omanaan. Muutto Joenpellon talosta oli varmasti muutoista keljumaisin. Ei sillä, etten olisi muuttanut elämässäni sen seitsemäntoista kertaa (aikuisiällä) ja etteikö rutiinia löytyisi. Mutta Vares-Kantolasta vain oli sukeutunut senkaltainen turvapaikka että vaikeaa oli irrottautua. Keväällä tuntui siltä, etten halunnut paikassa ollakaan. Miksi ihastella omenan- ja kirsikankukkia, kun ei näe sadon kypsyvän? Miksi huoltaa grilliä, kun ei sitä kumminkaan saa pakattua mukaan. Kesällä sentään ymmärsin olla enemmän läsnä. Vietettiin hyvät juhannusjuhlat, uitiin, saunottiin. Esiinnyin Sammatin torpalla performanssifestivaaleilla. Tai esiinnyin ja esiinnyin, luin esipuheen Krista Petäjäjärven performanssiin. Länsi-Uusimaa oli hieman harhaanjohtavasti otsikoinut jotenkin siihen tapaan, että "Katja Kettu jättää Sammatille hyvästit performanssilla". Tätä en tosin esiintyessäni tiennyt. Eikä siinä mitään, mutta olisi ehkä hävettänyt jos olisin. On siinä nimittäin paikalle tulleilla ollut ihmettelemistä, että mitä tämä kaikki tarkoittaa ja mitä se kirjailija taas puuhannee. Ei ota selkoa. Tilaisuus oli kumminkin mukava, Lönnrotin patsas sai seppeleen ja sai istuskella Paikkarin pihassa heinän seassa mustat lasit päässä ja kuvitella liikkuvansa yleisön joukossa inkognito. Sen jälkeen sitten vielä Karjalohjalle saunaan ja paljuun, ei paljon kesä siitä parane! Muutto on kuulemma ihmiselle stressaavin elämäntilanne läheisen kuoleman ja eron jälkeen. Ennen en uskonut. Nyt uskon. Tein viikon muuttoa haahuilemalla huoneesta toiseen, tuijottelemalla ikkunasta, istuskelemalla mäellä, selailemalla kirjoja, valokuvia ja kirjeitä, huokailemalla ja tiputtelemalla välillä laatikkoon jonkin esineen, jonka olin tarkkaan punninnut tarpeelliseksi. Sitten soitti ystäväni, jolla on muuttofirma ja ilmoitti, että muutto onkin sitten huomenissa. Suunnitelmallisuus muuttui paniikiksi, ja mukaan lähtivät taas rikkinäiset verhot, vuoden 1994 kuitit ja Lapinkoira-lehdet, puolityhjät voidepullot ja nekin vaatteet, jotka ovat menneet muodista, tulleet taas kertaalleen muotiin ja menneet taas. Onpahan seuraavalla kierroksella halvempaa (ikäänkuin ikinä osuisin ajan hermolle). Asiat, jotka muuttaessa tympäisevät: TV:stä tuleva amerikkalainen sarja, jossa muutetaan siten, että päähenkilö kanniskelee kainalossaa puolityhjää pahvilootaa, josta pilkistää viherkasvi. Alivuokralainen, joka ei muuta kaupunkiasunnosta ajoissa, jättää osan tavaroistaan jälkeen, vie lupaamansa stereot, mutta jättää kahden kuukauden vuokrat maksamatta. Takuita ei tietenkään ole ollut, sillä mitäs tässä ihmisten kesken. Samaan aikaan vuokraisäntä soittaa ja kyselee, kuka on hommannut varoituksen. En minä ainakaan. Sitten on muuta vaivaa. Siivousapua ei kartanoon saa äkkiseltään, ei ainakaan soittamalla 020202:een. Sähköinternet, joka ei suostu osoitteenmuutokseen. Kirjalaatikot, joita kantaessa muuttoapu narisee, että luen selvästi liikaa. Muuttoapu, joka ei saavu paikalle. Muuttoapu, joka istuu penkin päässä, litkii kaljaa ja antaa hyviä neuvoja samaan aikaan kun itse siivoat jääkaappia. Muuttoapu, joka koko muuton ajan jeesustelee, kuinka kauheaa on, että joudut muuttanaan: "En mä vaan pystyis". No pystyisitpä. Kymmenettä kirjalaatikkoa hissittömään taloon raahatessa venähtävä yläselkä (alkaa vihoitella kunnolla noin viikon päästä, kun edessä on neljän kolumnin DL ja puhe Pentinkulmanpäivillä). Huolella suunniteltu muuttoruoka, jonka unohtuu kuumaan autoon ja alkaa käydä. Ensimmäinen yö pahvilaatikoiden keskellä, kun uuden makuuhuoneen katossa ei ole vielä lamppua. Ensimmäinen aamu, kun luulee heräävänsä vielä vanhasta kodista. Asiat, jotka muuttaessa ilahduttavat: Ystävät, jotka tulevat vielä kerran lämmittämään saunaa ja syömään kaalikeittoa pirtin pöydän ääreen. Kirjailijaystävä, joka auttaa siivouksessa ja pesee vessatkin (kiitos Riikka Pelolle!). Uusi näköala ikkunasta. Se naapuri, joka ei koko ajan ole sulkemassa ovea muuton tieltä ja hymyilee iloisesti ohikäydessään. Se kelpo toveri, joka soittaa pilantuneen ruuan iltana ja tarjoutuu viemään ulos syömään. Mutta muuta en jaksa keksiä, sillä muuttaminen on kerta kaikkisen nuivaa puuhaa. Hienot muistot kumminkin jäivät. Kiitos Sammatille ja sammattilaisille. Olipahan hienot kolme vuotta! Tuli tehtyä romaani ja vähän muutakin. Tästä saa sitten joku muu jatkaa.

JÄLKIJUNA

Mitä pitempään on kirjoittamatta, sen vaikeampaa on aloittaa. Siis blogin kirjoittaminen. Muutenhan kynä sauhuaa yhtenään. On kahdeksan kolumnipaikkaa, pitäsi novelleja pukata ja vielä sitä elokuva-asiaakin esitää. Tulee käännösseminaaria Kätilöstä ja elokuvaa ja teatteriversioita. Jotenkin luulin, että hiljainen vaihe kirjailijan jälkeen alkaisi joulun jälkeen. Mutta tuli Runebergin palkinto ja Blogistanian Finlandia ja sitten on sovittu esiintymisiä tänne sinne sinne tänne. Mukavaa ihmisten kahttp://www.blogger.com/img/blank.gifnssa yleensä on keskustella historiasta ja muustakin, mutta se tietysti vie aikaa varsinaiselta työltä eli kirjoittamiselta. Ja Sammatin keväältä. Kuinka lumi painuu maaa myöten, muurahaiset koettvat keksiä, rakentaako pesä kirjastoon, salonkiin vai pirttiin. Toivoisin, että tekevät päätöksen vasta kun lähden.
Ja onhan tässä ollut muutakin. On julkaistu hieno antologia naisiin Kohdistuvasta vallankäytöstä, jonka suosittelen etenkin äitien hankkimaan tyttärilleen ja tietysti lukemaan itsekin. Nimi on Pimppini on valloillaan vanhan vienankarjalalaisen laulun mukaan ja sitä kuvittaa Hanneriina Moisseisen hieno kirjontatyö. Mukana on niin tutkijoitten tekstejä kuin eturivin kirjailijoitten tekstejä. Kirja jäi huomiotta, kun keltainen lehdistö keskittyi minulle 2008 tapahtuneeseen väkivallantekoon. Joku valopäähän se sitten keksi, että koko juttu olikin vain mainostemppu. Koska olen väsynyt puhumaan aiheesta ja kieltäytynyt julkisesta oikeudenkynnistä eli olemaan syytettyjen penkillä tapauksessa, jossa olen kokijana ja uhrina, linkittelen tässä päivien kuluessa kolumneja, jotka liittyvät aiheseen. Tai ehkä johonkin ihan muuhun.

Pistän tähän perään Helsingin Sanomissa 19.02. julkaistun kolumnini:

Mediapaosta päivää.

Menin kertomaan itseeni kohdistuneesta sieppausyrityksestä. Hetken oli hiljaista, sitten kirja alkoi myydä ja kas kummaa, tarina kiinnostaa.
Ennen varsinaista kohua paheksuttiin, miksi sama lurppa notkuu mediassa kuukaudesta toiseen. Ja tottahan se oli. Mutta sekään ei ole hyvä, jos edes viikon kieltäytyy nassuttamasta julkisilla foorumeilla. Sillä onhan se nyt mediapakoa, antaa viikossa vain kolme haastattelua.
Ei se ole kirjailijan työtä, käskystä hyppääminen ja narrina naurattaminen.
Mediakohussa on kyse raiskausyrityksestä, jonka kohteeksi jouduin 2008. Silloin luulin rikosilmoituksen tehneeni, vaan ilmeisesti en. Nyt virkavalta tutkii ja minä vastailen. Voivat kaarinahazardit ja muut yhteiskuntastailaajat mennä poskilihojaan muualle tärisyttämään.
Mutta kas, on kevät. Hormoni hyrrää niin ihmisellä kuin banaanikärpäselläkin. Kerronkin siksi teille, missä piilee länsimaisen sivistyksen kaunein ydin. Bysanttilaiset ja kreikkalaiset sen aloittivat. Roomalaiset tekivät niistä yleistä kansanhuvia.
Mietin tuossa männäviikolla, notta vallanko sitä sivistysvaltiossa eletään alkuunkaan. Sitten eksyin Yrjönkadun naistenvuorolle ja valaistuin.
Uimahalli! Demokratian kehto. Täällä meillä! Edelleen! Siellä kaikenlaiset kansanosat kohtaavat toisensa ja ihan tasavertaisina. Kai sitä alasti on jotenkin hankalampi kiukutella ja nokkaansa nostella. Ja siksi on tilaa kaikenlaiselle mielipiteelle, nuljuvalle, kimmoisalle, riippuvalle ja riippumattomalle.
Tullessani olin ahdistunut. Tuntui että kaupan kassalla kytätään: Siinä kävelee viekas kirjailija.
Sitten saavuin siihen ainoaan paikkaan, jossa olen yksi kimpale liikkuvaa lihaa, josta altaan reunalla huilaavat naiset ajattelevat tuskin muuta, kuin että kannattikohan tuo tatuointi ottaa.
Uimahalli! Sinne on jokaisella pääsy. Niitä tuetaan julkisin varoin ja se on yksi syy, jonka vuoksi Suomessa elää: Kattava uimaverkosto. Siellä viihtyy ruumis, ja missä ruumis viihtyy, sieltä saa sielukin rauhan. Uimaloissa tapaa uskottavia mummoja, elämäntapalaiskottelijoita, umpikroolareita ja tavanporskuttajia.
Ei täällä mitään Guggenheimeja tarvita, siitä olen kulttuuriministeri Arhinmäen kanssa yhtä pataa. Mennäänkin Paavo yhdessä uimaan! Tai siis ei aikuisten oikeasti mennä, koska suosin naistenvuoroja.
Hienoa tietysti olisi, jos sukupuolisuudet voisivat yhdessä pulikoida ilman rihman kiertämää. Valitettavasti jo roomalaiset hoksasivat: Kaikkien ei kannata nakuilla keskenään saunaa viileämmässä paikassa. Menee hulinaksi.
Käy niin kuin käy tutkimusten mukaan banaanikärpäsillekin. Jos koiras ei saa naaraalta seksiä, se hakeutuu alkoholin pariin. Ja sitten mölistään. Siksi on fiksumpaa, että naiset ja miehet kimppaavat alasti vain saunassa. Kumma juttu sekin.
Yrjönkadun uimahalli on lempipaikkani Helsingissä, keidas rumuuden keskellä. Joka puolelta kuuluu kikatusta, rupatusta ja polinaa. Altaassa lilluu kauniita vartaloita. Kaikenikäisiä, kokoisia, näköisiä.
Reidar Palmgrenin kirjassa Jalat edellä maataan uima-altaan pohjassa. Kokeilin sitä itsekin, ihan vain testatakseni, tekeekö mieli pulpahtaa pintaan.
Suosittelen testiä kaikille, joita pohja vetää puoleensa. Kokemus on vapauttava.
Kuvittele makaavasi Jäämeressä. Yläpuolella leijailee vartaloita, hylkeitä tai merenneitoja. Pian happi alkaa loppua aivoista, tulee unelias olo. Tekee mieli jäädä pohjaan lepuuttamaan. Kannattaako nousta?
Minusta kannatti. Elämänvietti voitti. Kylpylän huuhtelema oli suopea melkein kaikelle maailman typeryydelle. Että jahdatkoot, jos ansalankaa riittää. Jokaisella huvinsa.
Astelin Suomen keväässä ja mietin, että kyllä tätä kuitenkin kelpaa katsella, tätä maailmaa.

Sammatin talvi

Sammatin talvi. Putket ovat jäässä ja postilaatikko samaten. Sinne se Hesari humpastaa päivittäin, ja laatikon luukkua runkuttaessaan voi vain pohdiskella, mitä suuressa maailassa tapahtuu. Presidentinvaaleja siellä puuhastetaan, arvatenkin. Itseänikin pydettiin puheliaaksi peräti kahteen eri ehdokkaan tilaisuuteen. Toiseen menin, Lauri Viitaa lainaillen:

Nuoren, riuskan urosluteen
mieli paloi vapauteen.
Kutsuttuaan heimojoukon
juhlasaliin sängynloukon
urho päästä olkipylvään
lausui julki aatteen ylvään:
"Kansalaiset, silmät tässä
surkastuvat pimeässä,
niinkuin tähden laiskuutemme
kuihtuvat jo lentimemme.
Ahtautta isänmaamme
hävetä me raukat saamme,
syntyväisyys painuu lamaan!
- Luteet, veljet, valloittamaan
ryhtykäämme Seinämeri!
Inhottava ihmisveri
olkoon ruoka täin ja madon,
jalomman saa lude sadon!"
Kymmenkunta kuuliaista
sai kuin saikin seuralaista.
Illan tullen viime kerta
juotiin tilkka ihmisverta
sitten riviin sängynlaitaan,
hyppy alas matonraitaan,
siitä yli kirjokuteen
urhoollisen urosluteen
johtamana seinään asti
jonossa ja joutuisasti.
Alkoi uljas nouseminen,
pysty, mutta voitollinen -
kunnes, kun jo katto hohti,
julma käsi syöksyi kohti.
Juostiin sivuun, taakse, eteen -
sama tulos: likaveteen,
käsi poimi yhden tyhmän
villitsemän luderyhmän.
Surullinen tapaus -
sellaista on vapaus.

Tällä en kylläkään tarrkoittanut ehdokkaan omaa habitusta tahi pyrkimyksiä, päin vastoin tahdoin tuoda ilmi millaisia surullisia tapauksia ja ehdokkaita luo yhteiskunta, jossa elämme. Hesarissa on, sikäli mikäli kun minä mistään jäätyneen postiluulluni tautta tiedän, on pahoiteltu Hesarin vaalikoneen käyttäneille sitä, että kyselyn perusteella pääehdokkaaksi tuntuu muodostuvan vihervasemmistopiipertäjiä kuten Paavo Arhinmäki tai Pekka Haavisto, vaikka ilmeinen tulos pitäisi tietysti olla Niinistö. Asia lienee jo korjuussa, vaikka mistäpä itse tietäisin.

Joulukuusi sentään tuli sahattua ja pilkottua ja sillä sauna lämmitettyä. On sillä puulla eroa, totisesti. Paljon höyryisemmät löylyt saatiin aikaan kuin ikinä ennen, ja tuoksu omaa luokkaansa. Havuja, perkele, on tietysti nyt koko kartano päntiönään. Miten ne neulaspirulaiset onnistuvatkin piiloutumaan matonreunoihin ja . Löysin yhden juuri hammasharhjastani, joka sentään sijaitsee kartanon toisessa siivessä. Muuten ei valitettavaa. Hiirisota on edelleen käynnissä, vesi juomakelvotonta ja myrskyn kaatamista puista kuivuu polttopuuta vasta ajan kanssa. Pitäisi ostaa se moottorisahakin. Nyt mennään kiukulla ja käsipelillä. Muuten Sammatissa kaikki hyvin. Kun täällä vain saisi rauhassa kirjoitella, niin mikäs siinä. Olisi vain eräs päätoimittamani antologia, elokuvakässäri ja muutama muu teelmä teelmöimättä.

Nyt menen nukkumaan. Huomenaamusta paikalle pölähtää Lapin Kansan, Kainuun Sanomien ja Pohjolan Sanomien haastatteluretkue kyselemään, mikä jätkä jätkä oikein on ja onko jätkä joku summajajätkä ( legendaarinen kysymys eräälle bändini nykyiselle vakiokuskille). Alan kolumnoida edellä mainituissa lehdissä, Aamulehdessä, Kaltiossa, Kirjailijaliiton lehdessä sekä tietysti jatkan Länsi-Uusimaan lukijiden piinaamista.

Hyvin alkaa vuosi, vaikka talviunta kaipaisi tämä kettu nyt kovasti. Vaikka eiväthän ne ketut talviunille mene. Karhu menee, ja supikoira ja mäyrä. Muut saavat kärvistellä tuolla ulkona kylmissään ja voi vain toivoa, että saavat rauhassa pesiä kylki kyljessä ja nuuhkia toisiaan ilman, että ihminen niitten olosojoja käy liiaksi moottorikelkoin ja ties minkä mönkijöin hätyyttämään.

Kiitos blogisteille!

Hyvää Uutta Vuotta! Lainaanpa tässä nyt Hesaria ja kiitän kaikkia blogisteja kunnianosoituksesta:


Kirjablogistit ovat äänestäneet Katja Ketun romaanin Kätilö vuoden 2011 parhaaksi kotimaiseksi kaunokirjaksi. Blogistanian Finlandia -nettiäänestyksessä sai ääniä kaikkiaan 44 kirjaa.

Kärkisijoille yltivät myös Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis, Katja Kaukosen Odelma, Miika Nousiaisen Metsäjätti, Ville Tietäväisen Näkymättömät kädet sekä Marja Leena Virtasen Kirjeitä kiven alle.

Suomalaiset kirjablogit julkaisevat vuosittain useita satoja kirja-arvioita ja tavoittavat satojatuhansia lukijoita. Blogeja pitävät sekä kirja-alan ammattilaiset että lukuharrastajat.



http://www.hs.fi/kulttuuri/Katja+Ketun+K%C3%A4til%C3%B6+on+blogistien+suosikkikirja/a1305552606524

Mummoa katsomassa

Viime aikoina on taas kauhisteltu vanhusten huonoa kohtelua. Lööppien mukaan mummot kuolevat nälkään vanhainkodeissa. Olen aina ollut ylpeä siitä, ettei meidän suvussa tuupata mummoja ja pappoja vanhainkotiin, vaan asiat hoidetaan perinteikkäämmin eli kolme sukupolvea ahtautuu saman katon alle kinastelemaan. Kun pappa aikanaan halvaantui, olin minä pappaa hoitamassa muutaman kesän. Muut kaverit ravasivat rokkifestareilla, me ompelimme papan kanssa niittejä nahkatakkiini ja kuuntelimme Lamaa ja Olavi Virtaa vuorotellen. Pappa oli tuolloin monasti pahapäinen ja minua kiukutti, kun en päässyt maailmalle resuamaan. Aamuisin joimme teet ja sumpit ja keskustelimme pihan kiukkuisesta oravasta, joka jahtaa pikkulintuja laudalla. Papan kunnia-asia oli se, että linnut pysyivät piharuokinnassa ympäri vuoden.
Nyt ajatellen nuo kesät olivat korvaamattomia. Sain kuulla papan nuoruudesta ja sota-ajoista. Ilman pappani ja mummoni kertomuksia olisin tuskin tullut kirjoittaneeksi uusinta romaaniani, joka sijoittuu Jatkostaan ja Lapin sotaan. Kun pappa kuoli, sain perinnöksi pelikortit ja kärpäslätkän, kun pyysin. Taloa en halunnut ja tuskin olisivat antaneetkaan. Parempiakin ottajia oli. Viime kuukausina papan luona asuivat eno perheineen ja pitivät huolen papasta. Paras perintö oli kuitenkin kertomaperinne.
Seuraavaksi taitaa olla menossa minulta mummo. Kun mummo joutui sairaalaan, läksin kovalla kiireellä kohti pohjoista. Jäivät kirjat signeeraamatta. Kalevala-kotiin oli mummon laitettu. Eikä siellä vaikuttanut siltä, että nälkään tapettaisiin. Ongelma vain on siinä, että jonot ovat kovat eikä mummolle vakituista huonetta. Kovin oli pieni ja hento mummon käsi. Sellainen linnunsiipi, ihan läpikuultava. Johan tässä on tallattu, lohdutti mummo kun alkoi itkettää. Maa vetää puoleensa. Jatusteltiin mummon kanssa puolitoista tuntia. Sinä aikana käytiin läpi uudestaan ja uudestaan se, mitä kullekin suvussa kuuluu. Sellaisen asian tajusin yksinäisyydestä, että on hyvä että on olemassa edes joku tai joitain ihmisiä, jotka siellä jossain kaukana elävät. Eivät muista soittaa joka päivä, tuskin kerran kuussa. Siellä jossain ovat kumminkin. Mummo kyseli ja kyseli, kellä on kaveri eli elämänkumppani ja meneekö elämässä hyvin. Onko minulla sienikaveria, saunanlämmittäjää. Sitä joka hakkaa halot ja lukee iltasadun silloin kun koira on kuollut. Ei ole, tunnustin. Siitä mummo masentumaan. Miten kävi sille pullevalle runoilijalle, joka voitti Finlandian? Hyvin kävi, tosin ei minun kanssani. Asiasta ei tietystikään ole mukavaa puhua, ei varsinkaan mummon kanssa. Ehkä onni onkin, ettei mummon muisti myöskään ole mitä parhain. Kuudennetta kertaa asiaa puidessamme aloin valehdella kaiken parhain päin. Kyllä kyllä, rakkaus roihuaa ja naimisiin ollaan menossa. Tästäkös mummo riemuamaan. Häät ensi juhannuksena! Siviilivihkimys sen saman pihlajan alla synnyinkodin nurkalla kuin mummokin aikoinaan -se olisi mummon unelmien täyttymys. Oi kun vielä siihe saakka saisi elää. Vaan maa vetää, vetää kovasti puoleensa. Vähän aikaa piti nieleskellä ja järsiä itsetuomiaan kettukarkkeja ja olla haistamatta, että vaipat pitäisi kohta vaihtaa. Vaan ei vielä. Mummo piristyi uudesaan ja ryhtyi penäämään jälkikasvua. Kun ei ollut tähän mennessä kuin yksi lapsenlapsenlapsi saatu aikaiseksi. Suloinen tämä Inkeri, sellainen ämpyläinen ja tittana ettei voinut kuin syrän syrjällään olla. Hyvin oli toimittajapariskunta toiminut, ammattimaisesti ja akateemisten mallien mukaan (Mitä ihmettä, mentiinkö nyt jo 30-luvun eugeniikan puolelle vai mistä tämä rodunjalostuksellinen eetos sikisi). Mummo kävi synkeäksi. Yksi Inkeri oli aikaansaatu vaan ei sen kummempaa. Me muut taas, minä ja serkkuni, mikä siinä on kun tuommoisia ruspamunia ja ritsakohtuja on siunaantunut? Nappasin lisää kettukarkkia ja päätin, eetä kaikenlaisten totuuksuen aika alkoi olla ohi. Aloin läpikäydä suvun tapahtumia uudelleen. Kaikilla hieno työ, maisterin- ellei tohtorinpaperit taskussa. Parisuhteet kukoistavat. Omat myyntilukuni hipovat taivaita. Finlandia-voitto on käytännössä varmaa. Ja siitä lisääntymisestäkin olisi iloista kerrottavaa. Lapsia tulossa, jollei yksi niin sitten peräti kaksi. Runoilija on asiasta niin innoissaan, että on lakannut päihteitten käytön ja mennyt opettamaan yliopistolle. Serkkuni ei enää olisi ainoa, joka osaa hoitaa hommansa oikein ja järjestyksessä. Olemme hakeneet asuntolainaa ja muuttamassa kartanoon ( tässä vaiheessa olin jo niin valheitteni pauloissa etten muistanut itse asiassa asuvani kartanossa ihan oikeastikin.) Joka tapauksessa ydinperhettä pukkaa ja rauha ja onni päällä maan. Tässä vaiheessa mummo alkoi muuttua epäluuloiseksi ja tuhajata, että itku pitkästä ilosta ja kyllä se ryppy suurempaankin rakkauteen saattaa tulla. Sitten mummo unohti koko asian ja tahtoi alkaa laulaa Miljoonasateen Marraskuuta. Siinä päivät niin kuin varisparvi raahautuu, ja siltä mummosta monesti tuntuu. Kalevala-kodin henkilökunta kävi uteliaana kurkkaamassa sisään siinä vaiheessa, kun hoilotimme kaljakorien kilinästä ja palaa beibi takaisin, mutta mummolla oli hauskaa ja mieli kääntyi hetkeksi iloisempiin asioihin.
Mutta mikä oli tarinan opetus? Mietin etelään ajellessani, jotta onko minusta siihen sitten kun aika tulee. Laitanko isän ja äidin laitokseen vai ryhdynkö omaishoitajaksi. Helppoa on niin kauan, kun vanhus ei tarvitse ympärivuorokautista ammattiapua ja jos hommaan ryhtyy, ei paljon muulle elämälle jää sijaa. Monet ovat senkin tehneet, jättäneet työnsä ja ryhtyneet saattohoitoon. Kaikille se ei ole mahdollista. Vanhuksille on taattava ihmisarvoinen elämä loppuun saakka. Kaikilla ei ole varaa kalliissiin yksityislaitoksiin tai kotisairaanhoitajaan. On surkeata, jos hieno ihmiselämä saa päätöksensä vuodeosastolla ilman tunnetta siitä, että elämäntyötä ja -kokemusta arvostetaan.

Olennaisen äärellä liikkuu hän

Syksy on ollut niin hetkinen, etten ole paljoa ehtinyt blogia päivittämään. Pahoittelut lupaukseni rikkomisesta -alunperinhän lupasin päivittää blogia joka viikko. No, syvät kansanrivit tuskin ovat tästä mieltään suuremmin pahoittaneet. Nyt meneillään on tiukka rutistus antologian paketoimiseksi. Siinä sivussa on ollut vain iloittava siitä, kuinka hienosti Kätilö on vastaanotettu ja kiitettävä niitä kaikkia ihmisiä, jotka siitä ovat antaneet palautetta.
Minkäänlaiseen julkisuuteen tottumattomana ihmisenä olen myös joutunut uuden ihmeen ääreen. Joku haluaa ihan oikeasti haastatella ja painaa lehteen ajatuksia kirjastani. Se on hienoa. Mutta sitten: mitä kirjailijalta saa kysyä? Ja toisaalta: mihin kannattaa vastata? Siinäpä on ollutkin opettelemista nyt uuden kirjan äärellä. Yksi toimittaja kysyi, voisinko teurastaa poron. No totta maar. Miksipä ei, vanhana kasvissyöjänä purisin hirvaan pallit irti tuosta vain. Yleensä kysymykset koskevat asiallisesti romaania tai muuta seikkaa, johon itse haluan puuttua. Mutta tietysti on oma syy, jos alkaa liian avomieliseksi. Miltä tuntuu kun on rastat? Ei ole rastoja. No miltä tuntuu kun ei ole rastoja? Jaa-a. Miltäs se nyt sitten tuntuu. Kevyeltä, muusta osaa tässä vaiheessa sanoa. Ei kai muiltakaan kirjailijoilta kysellä, miltä tuntuu kun on hiukset/kalju? Tai ehkä muut kirjailijat ovat fiksumpia eivätkä esittele hiusasioitaan lehtien sivuilla. Jos jotain asiaan pitää sanoa, niin ainakin tahdon ottaa revanssin siihen puolalaiseen uimahalliin, johon en taannoin päässyt sisään rastojeni takia. Olimme bändin kanssa kiertueella ja teki mieli virkistäytyä. Unipaikan vieressä sattui olemaan uimahalli. Ei kun pulikoimaan siis! Kaikki muut bändin jäsenet pääsivät sisään, minä en. Olisi pitänyt pistää uimalakki päähän eikä se mahtunut. Istuin sitten pukuhuoneessa sillä aikaa kun muut lotrasivat sydämensä kyllyydestä ja siirtelin jalkojani kun puolalainen mummo luutusi lattioita ja huuteli minulle ilmeisiä hävyttömyyksiä ulkonäöstäni. Sinne menen vielä uudestaan ja uin niin kauan että ihon tilalle kasvaa suomuja ja kasvatan kidukset. En tiedä, minkämuotoinen kosto tämä tällainen on, typerä luultavasti.


Nyt hyvää yötä. Huomenna juhlitaan!

Valekirjailija

Miltä nyt tuntuu, kirjailija? Tai oikeammin: miltä tuntuu, kun vihdoinkin on kirjailija? Tämmöisen kysymyksen esitti eräs toimittaja ja jotenkin hämmästyin. Kas, olin luullut olevani kirjailija jo kauan aikaa. Olin kirjailija jo esikoiskirjan ilmestyttyä ja varmaan varsin pontevasti jo kauan sitä ennen. Useimmat ovat kirjailijoita monta vuotta ennen kuin kirjoittavat ensimmäiset rivinsä. Jotkut ovat kirjailijoita vaikkeivät kirjoita koskaan. Sellainen on kunnioitettava saavutus. Mutta mikä sitten kolmannen kirjan kirjoittaneesta tekee kirjailijan? Minua sivumennen sanoen on epäilty usein valekirjailijaksi. Junavaunuissa, ravintoloissa ja vieraissa pöydissä olen erehtynyt tituleeraamaan itseäni kirjailijaksi vastoin Kari Hotakaisen opetuksia. Hänen mukaansa kannattaa nimetä itsensä metsuriksi, taksikuskiksi tai tapauksessani vaikka kieltenopettajaksi kuin mennä puhumaan kirjailiudesta. Sellainen on omiaan aiheuttamaan närää ja epäluuloa. Ei ole kyllä oikea kirjailija tuommoinen rastapää. Aivan liian nuori. Ei muistuta yhtään Väinö Linnaa eikä Jari Tervoa (jota sivumennen sanoen kaikki vastasyntyneet puolestaan muistuttavat). Pikemminkin vaikuttaa joltain elämäntapahipiltä, jota tekisi mieli ravistella (aiheesta enemmän Suomen Kuvalehdessä 11/2011). Vetäköön huovutetun perinnepoppanansa syvälle päähänsä ja menköön muualle viisastelemaan. Viimeksi näin kävi, kun olin matkalla vuotuiselle Jäämerenmatkalleni. Välillä Helsinki-Rovaniemi eksyin kulkuneuvon ravitsemusostolle, jossa iloluontoinen herraseurue liittyi seuraani. Oltiin ruskamatkalle menossa, tunnelma ja tavoitteet korkealla, vaikka epäilinkin herrojen päätyvän Leville Hulluun Poroon pitkää viikonloppua viettämään. Monelle eräretkeilijälle on niin käynyt eikä siitä ketään sovi soimata. Lupsakkaasti keskustelimme Lapin historiasta ja nykytilasta, Norjan eittämättä komeammista vuonomaisemista ja harmittelimme norjalaisten nuivaa suhtautumista salakalastukseen. Vaan annas olla, kun tuli puhe ammateista. Jotenkin se vain pääsi suusta lipsahtamaan. Että vallan kirjailijoita tässä ollaan. Ei mennyt läpi. Sitten millään. Epäluulo ja suoranainen vihamielisyys alkoi kaihertaa herraseurueen mieltä. ”Valekirjailija se on!” Kuiskaus kiiri läpi ravintelivaunun. Valekirjailija! Sitten alkoi tenttaus. Montako kirjaa olen julkaissut (Kolme. Lasketaanko antologiat mukaan?) Minkä nimisiä? Ei kai vain rakkausromaaneja? Mitä aiheita käsitellään (…No tuota enimmäkseen…)? Kuka on kustantaja (WSOY)? Monessako lehtijutussa olen esiintynyt (En tiedä, äiti tietää)? Olenko ollut telkkarissa (Joskus kyllä…)? Olenko ollut Uutisvuodossa? Viimeiseen kysymykseen pääsin vastaamaan kyllä. Tämä ja ainoastaan tämä teki vaikutuksen herraseurueeseen. Ai että ihan Uutisvuotoon. Ja vielä Jari Tervon pariksi. No sitten! Hieman kursaellen myönnettiin, että jollen suoranaisesti vielä olekaan oikea kirjailija vaan kirjailijan alku tai ehkäpäparemminkin naiskirjailija, niin tuotantoani kannattaa tulevaisuudessa seurata. Aiheesta enemmän mm. teoksissa Klassikko (Hotakainen, WSOY, 1997) sekä Valekirjailija (Ranivaara,WSOY, 2011).

Tänään valekirjailija on huhkinut kaksi tuntia Sammatin metsissä. Poiminut sinä aikana sangollisen suppilovahveroita, antanut kaksi puhelinhaastattelua ja juoksuttanut lainakoiraa, joka söi kilon toffeeta ja palan jotakin tuntemattoman eläimen jalkaa. Pisarat tihkuivat naavasta. Istuin kannonnokassa ja odottelin, kuinka taas uusi suppilovahveroesiintymä aukeaisi silmien eteen. Samalla vastasin haastattelijan kysymykseen, onko mukavaa olla kirjailija. Mietin sitä niin kauan, että puhelu alkoi jo pätkiä (15min maksimiaika, minkä Sammatin suojamuurit minullemyöntävät). Saa asua Sammatissa ja tehdä sitä mitä eniten rakastaa, eli kirjoittaa. Elää sillä mitä eniten rakastaa. Siinä jäävät syöminen, juominen ja naiminen pahasti jälkeen. Huusin juuri ennen puhelimen katkeamista: Kyllä! Kyllä tämä mukavaa on.