Yllä kuumaisema ja Sammatin Vares-Kantolan tunnusmerkki eli vares.

Tervetuloa Katja Ketun ja WSOY:n hallinnoiman Eeva Joenpellon kirjalijakodin blogiin.
Näillä sivuilla kirjailija kertoo seuraavat kolme vuotta työstään ja havainnoistaan kulttuurin saralla, mutta säilyttää silti jonkun tolkun paljasteluissaan.

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Olennaisen äärellä liikkuu hän

Syksy on ollut niin hetkinen, etten ole paljoa ehtinyt blogia päivittämään. Pahoittelut lupaukseni rikkomisesta -alunperinhän lupasin päivittää blogia joka viikko. No, syvät kansanrivit tuskin ovat tästä mieltään suuremmin pahoittaneet. Nyt meneillään on tiukka rutistus antologian paketoimiseksi. Siinä sivussa on ollut vain iloittava siitä, kuinka hienosti Kätilö on vastaanotettu ja kiitettävä niitä kaikkia ihmisiä, jotka siitä ovat antaneet palautetta.
Minkäänlaiseen julkisuuteen tottumattomana ihmisenä olen myös joutunut uuden ihmeen ääreen. Joku haluaa ihan oikeasti haastatella ja painaa lehteen ajatuksia kirjastani. Se on hienoa. Mutta sitten: mitä kirjailijalta saa kysyä? Ja toisaalta: mihin kannattaa vastata? Siinäpä on ollutkin opettelemista nyt uuden kirjan äärellä. Yksi toimittaja kysyi, voisinko teurastaa poron. No totta maar. Miksipä ei, vanhana kasvissyöjänä purisin hirvaan pallit irti tuosta vain. Yleensä kysymykset koskevat asiallisesti romaania tai muuta seikkaa, johon itse haluan puuttua. Mutta tietysti on oma syy, jos alkaa liian avomieliseksi. Miltä tuntuu kun on rastat? Ei ole rastoja. No miltä tuntuu kun ei ole rastoja? Jaa-a. Miltäs se nyt sitten tuntuu. Kevyeltä, muusta osaa tässä vaiheessa sanoa. Ei kai muiltakaan kirjailijoilta kysellä, miltä tuntuu kun on hiukset/kalju? Tai ehkä muut kirjailijat ovat fiksumpia eivätkä esittele hiusasioitaan lehtien sivuilla. Jos jotain asiaan pitää sanoa, niin ainakin tahdon ottaa revanssin siihen puolalaiseen uimahalliin, johon en taannoin päässyt sisään rastojeni takia. Olimme bändin kanssa kiertueella ja teki mieli virkistäytyä. Unipaikan vieressä sattui olemaan uimahalli. Ei kun pulikoimaan siis! Kaikki muut bändin jäsenet pääsivät sisään, minä en. Olisi pitänyt pistää uimalakki päähän eikä se mahtunut. Istuin sitten pukuhuoneessa sillä aikaa kun muut lotrasivat sydämensä kyllyydestä ja siirtelin jalkojani kun puolalainen mummo luutusi lattioita ja huuteli minulle ilmeisiä hävyttömyyksiä ulkonäöstäni. Sinne menen vielä uudestaan ja uin niin kauan että ihon tilalle kasvaa suomuja ja kasvatan kidukset. En tiedä, minkämuotoinen kosto tämä tällainen on, typerä luultavasti.


Nyt hyvää yötä. Huomenna juhlitaan!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti