Väkisinmakailua

Viime aikoina on alkanut sapettaa joka kerta kun avaa television. Milloin ollaan karkottamassa kahdeksankymppisiä isoäitejä, milloin on pääministeri saanut hiihtohangilla tai Afrikanmatkallaan jonkin loistoidean ja tölmii sitä sitten julkisesti esittelemään. Maahanmuuttokeskustelussa tunnutaan penäävän nyt ihan tosissaan oikeutta sanoa, että Suomi suomalaisille ja Kalevala pakolliseksi jokaiselle rättipäälle joka koettaa rajan ylitse änkeä. Jotain hyvääkin. Torstaina uutisoitiin televisiossa, että venäläinen ja egyptiläinen mummo saavat jäädä Suomeen. Tulee aina hyvä mieli, kun mummot voittavat. Yleensähän maailmassa on käytäntö se, että kun ryskyy ja rytisee, kärsijiksi joutuvat nimenomaan naiset -niin nuoret kuin vanhatkin. Jotkut lait muuttuvat nopeasti ja noudattelevat kansan oikeustajua. Toiset lait ovat kuin suoraan Stalinin päiväunesta temmattuja -ja näitä lakeja on yhtä mahdotonta muuttaa kuin nostaa lehmää Nevasta. Tällä tarkoitan tietysti seksuaalirikoslakia. Siellä makaa ja mölisee. Tämän tästä lehdissä neuvotaan, kuinka ala-ikäisen joukkoraiskauksesta selviää kuin koira veräjästä. Ilmeisesti tarvitsee vain pysyvän työpaikan, mieluiten poliisivoimissa. Näin ainakin, jos Itä-Suomen hovioikeuteen on luottaminen. Ongelma kyllä tiedostetaan päättäjätasollakin. Oikeusministeri Tuija Brax on todennut, etteivät raiskauslakimme täytä länsimaisen oikeusvaltion kriteerejä. Suomen laki poikkeaa esimerkiksi Ruotsin vastaavasta sikäli, että meillä raiskaus on raiskaus vasta, kun on tapahtunut väkivaltaa. Tajuttoman ihmisen raiskailu ja väkisinmakailu on hyväksikäyttöä, ja rangaistus heti lievempi. Tämän lisäksi on vielä olemassa ns. lievän raiskauksen pykälä, joka toteutuu jollei uhri ole kyllin pontevasti pistänyt hanttiin ja saanut todisteeksi kunnon sotavammoja. Lievä raiskaus tuskin tuntuu uhrista kovin lievältä.
Lapin yliopiston ja Amnesty Internationalin teettämän kyselytutkimuksen mukaan kuusikymmentä prosenttia suomalaisista luottaa vähän jos ollenkaan oikeuslaitoksen toimintaan raiskaustapauksissa. Tuomioita pidetään liian lievinä ja rangaistuksia jaetaan harvakseltaa, arvioivat vastaajat. Tutkimuksen mukaan suomalaiset luulevat, että raiskauksista syytteeseen menneistä tapauksista 60 prosenttia johtaa tuomioon. Todellinen luku on kolmetoista. Se on vähän se.
Osattiin sitä ennenkin. Jos haluaa menettää yöunensa, kannattaa lukea sotahistoriaa. Kirjoitan parhaillani romaania, joka käsittelee saksalaisten vankileirejä Suomessa sekä saksalaisten kanssa suhteen solmineita suomalaisnaisia. Taustatutkimusta tehdessä ei voi välttyä törmäämästä naisiin kohdistuvaan väkivaltaan. Sodan aikana Pohjois-Norjassa puhuttiin yleisesti miehistä, jotka möivät tyttäriään ja vaimojaan saksalaissotilaille kahvia, tupakkaa ja viinaa vastaan. Vastaavaan en ole suomalaislähteissä törmännyt. Tarinat ovat silti karuja, ja täytyy muistaa, että vain harva tapahtuma on dokumentoitu jälkipolville. Rovaniemellä saksalaissotilas murhasi vuonna 1942 talon emännän ja raiskasi ruumiin. Tapaus on jäänyt historiankirjoihin, koska sotilas joutui sotaoikeuteen ja ammuttiin. Sodassa pätevät sodan lait, mutta mitä just ad bellum palvelee seuraava: Historia -lehdessä (16/2009) kirjoitettiin saksalaisten keskitysleireillä ylläpitämästä bordellijärjestelmästä. Arviolta muutama sata naista tarjosi leirillä palveluita, jotak olivat osana erikoista palkitsemisjärjestelmää. Luottovangit ja muut vankeilussaan kunnostautuneet saattoivat saada palkinnoksi vartin vierailun hotelli helpotukseen. Nämä naiset olivat enimmäkseen ennen sotaa tuomittuja rangaistusvankeja, joille keksittiin natsipuolueen taholta käypää tekemistä. Asiasta lukiessa tulee tietysti mieleen itäblokin maista länteen levinnyt pakkoprostituutiojärjestelmä, joka toimii osin Suomessakin. Bosnian sodan yhteydessä on puhuttu raiskausleireistä ja muusta inhasta. Tämä ei tietysti ole maailmanlaajuisesti mitenkään. Tapetaan miehet ja raiskataan naiset -menetelmä on ollut käytössä vuosituhansia. Itse asiassa se saattaa olla maailman vanhin sotastrategia. Sitä ovat harjoittaneet niin amerikkalaiset Vietnamissa, japanilaiset Kiinassa. Venäläiset tullessaan Berliiniin vuonna 1945. Suomalaisista Itä-Karjalassa en sano mitään.
Argentiinassa seksuaalirikollinen saa valita, mennäkö vankilaan vai aloittaako hormoonihoidon, joka kastroi sisäisen libidon. Ongelmana tässä tietysti on se, että rikos nähdään siten, ettei raiskaaja ei kykene hallitsemaan himojaan ja raiskaa siksi. Raiskaus on kuitenkin etupäässä aggressiota. Ruotsissa raiskaus on nimenomaan väkivallanteko, Suomessa siihen suhtaudutaan edelleen seksuaalisena aktina. Milloinhan tässäkin maassa ihan lakitasolla näytettäisiin, että ihmisen koskemattomuus ja itsemääräämisoikeus ovat ihmisoikeuksista oleellisimpia, jopa pyhiä. Ne ovat asioita, jota ei voi lievästi keltään riistää.

Mahdolliset maailmat

Maanantain aloitti niskakipu ja turhautuneisuus. Kirjoitus ei luistanut, taas piti palata siihen ja siihen vaiheeseen Lapin sotaa, tarkistaa tuhat yksityiskohtaa, jotka muuttuivat tarkoituksettomiksi sitä mukaa kun selvisivät. Romaanini Kätilön muistelmat käsittelee saksalaisen mukaan lähtenyttä suomalaisnaista ja saksalaisten vankileirejä. Tietoa on yllättävän vaikea saada, vaikka Lapin sodasta onkin kirjoitettu varsin riittävä määrä kirjoja. Saksalaisten vankileirit Suomessa ja raja-alueilla on sen sijaan melko tutkimaton aihe. Yksi hyvä yleisesitys on Lars Westerlundin Saksan vankileirit Suomessa ja raja-alueilla 1941-1944 ( Tammi, 2008) Norjassa aihetta on tutkittu paljon enemmän, ja näihin lähteisiinkin on tukeuduttava ja pienen kirjailijan norjaa takellettava, sillä saksalaisten leirit Pohjois-Suomessa olivat osa kenttäleirijärjestelmää, johon kuului leirejä myös Varangissa jne. Ei noista asioista kirjoittamisen vaikeus silti liity tiedonvajeeseen, etsivä löytää. Syynä vaikeuteen on tuska ja ahdistus, joka syntyy maailman epäoikeudenmukaisuudesta ja julmuudesta lukiessa. Sitä pahoinvointia ei soisi lukijoilleen eteenpäin siirtävänsä, ei ainakaan sellaisella verikauhalla ja päälärillä kuin se siitä kirjoittavaan sammoituu. Tämä minun Sammatin maailmani ja vuoden 1945 Jäämeren ranta ovat ne todellisuudet joissa kaikista mahdollisista todellisuuksista tällä hetkellä elän. Joskus auttaa, kun
Menin kirjastoon ja koetin nähdä ulos ruutua pidemmälle ja romaaniin seuraavaa lausetta kauemmas. Lunta sakkasi ikkunaan vakaasuoraan ja romaanin pisteenjälkeinen todellisuus tuntui valkoiselta, käsittämättömältä autiudelta. Giordano Bruno, jota pidetään joskus vapaan ajattelun isänä, poltettiin roviolla vuonna 1600. Bruno sai kärsiä kerettiläisestä ajatuksestaan, että maailmankaikkeus on ääretön. Inkvisitio ei välittänyt Brunon todistuksesta, jonka mukaan hän ei koskaan ollut kirjoittanut mitään merkittävää eikä täten tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt perua.
Mietin väittämää: Tehtyä ei saa tekemättömäksi ja sitä, onko se mahdollinen kaikissa mahdollisissa maailmoissa. Tässä minun Sammatin maailmassani se on ainakin tosi. Joskus heikkona hetkenäni unohdan olevani Jäämeren jumala ja vielä todempi on väittämä: Ajateltua ei saa tekemättömäksi. Aina kun mieli keksii uuden kauheuden Jäämerelle vuoteen 1945, siitä tulee jo totta romaanissa.
Onneksi on kirjasto ja kirjastossa tuhat kirjaa. Piikkimatolla maatessa voi antaa periksi yhdelle mahdolliselle maailmalle. Veijo Meren runoja lukiessa mieli tasoittuu, oma maailma hiipuu taka-alalle, niskakipukin lakkaa:

”Tuoli istuu, pöytä seisoo, sänky makaa.
Ikkuna on halpaa seinää,
se neliöi pyöreän maailman.

Kirjan sivuille mahtuu
kolme metriä kirjoitusta,
pieneen romaaniin viisi sataa.
Kävelen sen matkan
kuudessa minuutissa
mielessä kaikki.”