HYRYSYSY

Romaanin kirjoittaminen takkuaa joskus muustakin syystä kuin kirjoituskammosta tai silkasta lahjattomuudesta, joskaan ne eivät kohdallani koskaan ole täysin poissuljettuja syitä. Niin sanotut ulkoiset olosuhteet saattavat käydä, jolleivat ankariksi niin kimuranteiksi. Niukautin päkiäni tuossa parisen viikkoa sitten. Tämän jälkeen maalla-asuminen on muuttunut huomattavasti hankalammaksi, semminkin kun lunta on tullut jopa minun makuuni paljonlaisesti ja kaikenlaista ulkopuuhaa riittäisi. Tilannetta ei ole helpottanut sanottavasti se, että samaan aikaan hajosi auto (jonka yksinhuoltaja nykyään olen), pesukone ja televisio. Juuri tällaisissa tilanteissa ei jaksaisi olla laisinkaan aikuinen. Tekisi mieli tuikata perheauto palamaan, työntää se rotkoon ja vihellellä. Sitten vain tehdä päätös, ettei koskaan enää pese vaatteitaan vaan ostaa aina uusia. Mutta milläs voimilla sen auton rotkoon työntäisi? Siinä se sitten pihalla savuttaisi ja sitä itkisi, kunnes linkuttaisi takaisin kartanoon haisemaan likaisessa pyjamassaan ja seinähirttä tuijottamaan. Sen siitä porvarillisesta elämäntyylistä saa: kun on materiaa, tulee mukana vaivaa ja vastuuta. Nyrkkipyykillä pärjää kuitenkin pitkälle ja televisiotta eläminenhän on monen tositaiteilijan elinehto. Jo tuon viihdesilmän avaaminen tarkoittaa monen viisaan puheissa samaa kuin taiteellisten lahjojen puolittumista, eikä minulla viime aikoina niistä lahjoistani muutenkaan ole ollut kovin korkeaa käsitystä. Eli hyvä niin. Jalattomuus aiheuttaa syrjäseudulla asuvalle yllättäviä ongelmia: Miten palauttaa kirjat kirjastoon naapurikuntaan? Miten hoitaa kymmenien kirjalaatikoitten muutto kaupungista tai kolata pihalta lumet? Kuka kiipeää katolle lumia tiputtamaan? En minä ainakaan.
Ja sitten on vielä tuo häkämobiili tuolla ulkona luontoa pilaamassa. En olisi koskaan uskonut omistavani autoa. Olen aina ollut sitä mieltä, että ilman hyrysysyä pärjää perukassa kuin perukassa ja muu on vellihousujen puhetta. Ehkäpä pärjääkin, mutta hankalaksi se käy. Yksinäinen suksi ei paljoa luista ja pyöräkin on vielä talviteloilla. Auto saatiin viime viikolla korjaamolle Tattarisuolle. Sitä ennen konsultoin kaikki lähipiirin autoihmiset ja näännytin jokaisen vastaantulijan jaarituksillani jakohihnoista ja vilkkuvista hätävaloista. Jos joku tuntemani ihminen on ennen tätä kuvitellut minua päteväksi mobiiliajan osaajaksi, ei sitä enää tee. On masentavaa olla niin kerta kaikkisen tietämätön, ja myöntää, että tämä tietämättömyys johtuu osittain vastenmielisyydestä autoilua kohtaan. Poissa silmistä ja poissa mielestä mutta takapenkille on aina hyvä rojahtaa, jos kyytiä tarjotaan. No, lopulta löytyi ei-merkkikorjaamo, joka suostui auton katsomaan. Tuttavantuttava mainosti liikettä halvaksi ja luotettavaksi. Vein auton paikalle ja istuin tuntikausia odottamassa ennen kuin omistaja saapui kanssani. Esitin käsittääkseni tiukan ja pätevänoloisen kysymyksen, paljonko maksaa ja kauan kestää. Ulkomaita rupatteleva mies ei osannut sanoa tähän mitään, naureskeli vain. Lähdin paikalta epätietoisena siitä, mitä tuleman pitää. Parin päivän kuluttua tuli soitto. Korjauksen hinta on tällä hetkellä oli humpsahtanut viiteen sataan. Jakohihnasta emme edelleenkään saaneet sen kummempaa selvyyttä. Sen sijaan joitakin varaosia on tilattava kaikenlaista vipstaakia vaihdettava -hämmästyttävää on, että sana vipstaaki kuuluu korjaajien sanavarastoon mutta mikään oikealta autonosalta kuulostava ei. Surulliseen sävyyn minulle on ilmoitettu, että: ”Auto on hyvin väsynyt”. Sillä mennään, saas nähdä paljon remontti lopulta maksaa. Auto on hyvin väsynyt, mutta niin on omistajakin.