Haukijuttu

HAUKIJUTTU

Päätin kysyä kolumnitärppiä haukiasiantuntija Piiraiselta. Mies kehotti tietysti kirjoittamaan hauesta. Eväkäs on Piiraisen lempieläin, niin mieluinen, että siitä on syntymäpäiväkakutkin leivottava. Kerran Piiraisella oli haukikaveri laiturin alla. Siitä tuli vähän samanlainen lemmikki kuin vanhanajan kaivohauesta, joka piti veden puhtaana pikkueliöistä ja jonka liikkeitä seurailtiin päiväkseltään. Päätin ottaa neuvosta vaarin ja kirjoittaa haukijutun. Hauella on pitkällinen sijansa suomalaisessa kansaperinteessä. Kaikki muistavat, että Kalevalassa sen leukaluusta tehtiin kantele ja Sammon hakumatkalla nousi jättipulikka merestä matkalaisia vainoamaan. Hauella oli suomalaisessa muinaisuskossa vakaa yhteytensä tuonpuoleiseen. Tietäjät saattoivat hauiksi muuttuneina polskuttaa järven pohjaan ja sitä kautta Tuonelaan. Kaikkein pahin kohtalo kuolleelle oli, ettei päässytkään Manan majoille vaan päätyi ns. hauen suoleen. Se oli tietynlainen tuonpuoleisen hukkatila, ei taivas eikä helvetti vaan jotakin paljon turhanpäiväisempää -pelkkä kuolema.
Mutta tämä nykyhauki, no. Haukihan on kala. Jänkäkoira on niin yleinen saalis ettei keskimittaisia kalamies viitsi edes mainita. Syykin hauen yleisyyteen on ilmeinen. Kuusikymmen- ja seitsemänkymmenluvulla Suomen järviin ja jokiin istutettiin vuosittain 30 miljoonaa vastakuoriutunutta hauenpoikaa. Nykyään istuteaan lähinnä noin sormenmittaista pikkuhaukea. Esox lucius on sitkeä elukka, joka pärjää vähähappisissa suojärvissä ja sietää rehevöitymistä. Sitä paitsi se on kaikkiruokainen ahmatti, kasvaa isoksi ja on siten oivaa kalajuttujen materiaalia. Ainoastaan lohen kanssa pääsee kalamies samalla tavalla levittelemään käsiään ja muhoilemaan partaansa. Ainoastaa muulle petokalakannalle hauesta on harmia. Pikkuhauki ahmii kymmenisen kiloa saaliskalaa kalaa kasvaakseen itse kilon, vanhempi pulikka hotkii kolmisenkymmentä. Haukiasiantuntija Piirainen tiesi kertoa, ettei muikulla ole hauen kanssa aina helppoa.
Hauesta on säilynyt näihin päiviin ainakin yksi kansaperinteen jäänne, tarina vanhasta ja ylivoimaissta suurhauesta, joita kukaan ei saa napattua. Olen viettänyt kesiäni Kuhmon Kalliojoella, jossa sijaitsevaan anhaan sukutilaan liittyy tarina jos toinenkin. Metsässä kulkee tapettu saksalaissotilas ja kalistelee aseitaan. Veräisen pohjassa moikaavat yömyöhällä Iin kirkonkellot. Tarinat ovat olennainen osa siellä olemista, niissä on mäntyharjujen, mustan suonlaidan ja valkeitten erämaahietikoitten henki ja historia, samalla tavalla olemassaoleva kuin rajan pinnassa kyyröttävät mökkien asukkaat. Rakkain tarina kertoo Tappajahauesta. Se on kypsynyt ja kasvanut vuosisatoja suonkitkerässä vedessä ja oppinut lymyilemään niin ettei sitä kukaan kalastaja onnistu narraamaan. Moni on yrittänyt. Sen kolmen metrin mittaisessa varressa on viiltoja, evistä kasvaa levää ja leuasta roikkuu koukkuja kuin partaa. Joskus se kuin piruuttaan lapoo piilostaan uimalaisia piinaamaan. Varsinkin pikkutyttöjen varpaat ja uimahousuitta porskuttavien poikien pippelit ovat sen herkkua. Niitä se napostelee silloin kuin tykkää, ja joskus suren niitä kaikkia varpaattomia pikkutyttöjä, joita niiltä perukoilta on kasvanut. Tietysti säälin myös varomattomia pikkupoikia, mutta heitä arvelen olevan huomattavasti vähemmän -siellä päin osataan pitää simmarit jalassa. Enimmäkseen leväturpa kuitenkin syö pikkukalaa, jota sen leuka kauhoo pohjasta kuin kauhakuormaaja. Joskus alkukesästä se saattaa ponnahtaa nappaamaan juomaan asettuneen peuranvasan. Muun ajan vanha järvihuuhkaja makaa pohjassa mietiskellen menneitä. Joskus se huokaisee niin raskaasti että saa koko järvenpinnan aaltoilemaan.
Minulla ei koskaan ole ollut tarinalle mitään kunnon lopetusta. Hauki ei kuole, se ei ui muille maille vierahille. Kukaan ei koskaan saa sitä narrattua. Se lymyää piilossaan sukupolvesta toiseen, sukupolvesta toiseen lapset juoksevat vedestä Tappajahaukea kiljuen ja ihana kauhunväristys käy selkäpiitä pikin. Nuotiolla illalla pohditaan, kuulosteleeko se nytkin lähikaislikossa ihmisten elämänmenoa ja tuhahtelee. Siinä tulta tuijotellessa ja vanhaa haukea ajatellessa tulee tunne, että tietää olevansa jostakin kotoisin, kantapäästä kasvaa huomaamatta maahan juuri.