Kesä kaikilla

Kesä kypsyy Sammatissa. Kesävieraita on ollut kylässä kuin sääskeä räkkäaikaan. Mutta mukavaa on ollut, on uitu hyvin, syöty hyvin, juotukin välistä hyvin. Ja saunottu sen jälkeen, kun yhden kesämiehen kanssa putsasimme saunan hormista kolme linnunpesää ja savu menee sinne minne kuuluukin eikä kylpijän silmään. Kaikenlaista oppii kun elää maalla, tiemmä. Joenpellon veljen lapsenlapsi kävi näyttämässä missä kasvaa parsaa ja valkoviinimarjaa. Ne kirsikkapuut, joita taloa maalanneet työmiehet eivät tuhonneet, notkuvat makeaa hedelmää. Vadelma kypsyy, vaatimaton mustikkasato samaten. Ahomansikkaa on rinteessä aamumehuun saakka, alapihalla raparperia, viinimarjaa ja raakileista päätellen luvassa on melkoinen omenasato. Päärynäpuuta vaivannut ruttokin näyttää hellittäneen. Kesävieraat ovat tuoneet jokainen jotakin mukanaan, kuka hyvä juustoa, punaviiniä, lepakkotuntemustaan tahi vain hyvää seuraa. Yksi innostui siivoamaan jääkaapin ja lettuja kermavaahdolla ja marjasurvoksella on syöty harva se aamu. Sammatin kievarissa on käyty syömässä varsin maittavaa lounasta. Niin kuin Veikko Huovinen Kuikassaan panee: ”Olen sitä mieltä, että jos tahtoo saada selkoa kansakunnasta ja sen elämäntuntojen pohjavirtauksista, on viisasta opiskella sen pulloetiketit ja imeskellä läpi sen tärkeimmät pastillit.” Omasta puolestani pidän suomlaisen sivistyksen mittana sitä, että täältä saa niin jumalattoman hyvää leipää. Kievarin taikinajuuresta tehty ruisleipä nostaa meden kitalaelle ja saa ihmisen suhtautumaan kesäisiin taideharrastelijoiden näyttelyihin myötämielisesti. Ja Sammatin torpalla turismeilukin tuntuu varsin relevantilta tavalta viettää aikaa, semminkin että sen tekee viidettä kertaa viikonaikana. Mitäs siitä, ollaanhan Eliaksen synnyinseutuja tarkastelemassa, kyllä siinä kansallismaisemassa alkaa heti tehdä mieli ryhtyä kansalliseepokselle. Opas tiesi kertoa siellä senkin salaisuuden, mikä mahtaa olla kahdeksansataaluvulta peräisin oleva merkillinen pötikkä, jota olen käyttänyt tähän saakka ovenpönkkänä. Se on kuulemma punnus, jolla on mitattu jauhoa kaupoissa. Oppii kirjailijakin jotakin uutta. Oppi muun muassa irrottamaan kuolleen naakan ilmanvaihtohormista, kun se vaatekaapista toissaviikolla löytyi. Miespuolinen kesävieras vetosi tasa-arvokysymykseen ja pisti emännän hommiin, totesi ettet sie nuin neiti ole ettet saata. Enkä ollutkaan.
Täällä asuessani olen miettinyt monasti, jotta missä ne jäyhät länsiuusimaalaiset mahtavat piillä. Joka paikassa ollaan niin luvattoman ystävällisiä, traktori antaa tietä autoilijalle ja uimarannassa sanaillaan leppoisia tuntemattomankin kanssa, puhutaan veden lämpötilasta ja arvaillaan kalakannan kehitystä. Ehkä ne ovat sitten kesävieraita, nämä lepostelijat ja ystäviköt. Ja mainekin kasvaa, vaikkei romaani valmistunut syksyksi. Postilaatikolla sain kuulla ohikiitävän pyöräilijän kertovan toverilleen, että tässä on nyt sitten se Eeva Joenpellon kirjailijakoti. Ennen siinä asui Tuomas Kyrö, nykyistä asukkaan nimeä kultturelli ei muistanut. Sen mainitsi, että on kuulemma erikoinen tapaus. Nauratti. Kaikenlaisia kiroja sitä on, jollei nyt sitten kuuluisuuden niin sitten sen vastakohdan.

Maalari maalasi taloa

On se mukavaa kun tehdään remonttia. Oikeastikin, tietysti. Saadaan Eevan taloon uusi punamulta. Vaan vaikeuksiapa aiheutuu siitä, kun kartanossa asuu hysteerinen naisihminen pesäpallomailojen ja erinäisten astaloitten keskellä ja töitä tehdään perin erikoisiin kellonaikoihin. Viikko sitten heräsin tunteeseeen, että nyt joku kuhkaa talonnurkalla. Hiivin ulos katsomaan ja näin mieshenkilön jolkottelemassa pihatietä. Alapihalla näkyi valkoinen auto ja pian rullasi paikalle toinenkin. Noniin, ajattelin, nyt ovat murtomiehet asialla. Kirjailijan mielikuvitus ei riittänyt keksimään yhtään hyväntahtoista syytä, miksi kello kolmen aikaan porukkaa hiiviskelisi nurkissa asujamistoa puhuttelematta. Soitin poliisit paikalle, virolaisia koijareita epäiltiin. Nukuin yön pesäpallomaila kainalosssa. Seuraavana päivänä saapuneet kesävieraatkin olivat kauhuissaan.
Asian todellinen laita selvisi, kun työmiehet seuraavana päivänä kysäsisivät, saavatko tulla joku kerta maalaamaan aikaisemmin aamulla. Silloin kun on viileämpää ja maali kuivuu hitaammin. Kyllähän se sopi. Aikaisempi aamu paljastui seuraavana yönä samaiseksi kello kolmeksi, jolloin saunan nurkalla näkyi epämääräistä liikettä. Työmiehethän ne siellä. Murtolaiset ja murhakkeet paljastuivat näin työtätekeväksi kansanosaksi. Hävetti. Mutta mistä ihmeestä olisi voinut arvata, että maalari maalaa taloa kello kolmen aikaan aamuyöstä ja pakenee paikalta, kun talon väki saapuu tilannetta tarkastamaan? Normaaleihin käytössääntöihin saattaisi kuulua, että talon väelle ilmoitetaan, kun saavutaan työhön erikoisiin kellonaikoihin. Tai tultaisiin reilusti puhuttelemaan kun havaitaan että hereillä ollaan. Juupa juu.
Nyt talossa alkaa olla uusi maali eikä yöstä ulkoa kuuluva mekastus enää hetkauta. Maalla oppii nopeasti, että kyseessä on joko työläinen tai kettu. Kun pitää kissat sisätiloissa ja muistaa laittaa verhot ikkunaan, voi hyvällä omallatunnolla nukkua puolillepäivin ja tassuttaa tarkastamaan puutarhassa tapahtuneet tuhot.

Puu joka kantoi hedelmää

Kauhistuksen kanahäkki! Ei mikään ole pyhää työmiehelle, jolla on tehtävä. Pyhiä eivät ainakaan olleet Vares-Kantolan kirsikka- ja luumupuut, jotka makaavat nyt pihamaalla silvottuina ja lopullisesti rikottuina. Itku meinasi ilmoille ulvotella, kun palasin kotiin Vares-Kantolaan Sysmän kirjakyläpäiviltä. Olimme siellä viikonloppuna Nuoren Voiman Liiton voimin esiintymässä. Olin jännittänyt viikon verran Sirkka Turkan tapaamista, hän kun sattuu olemaan paitsi lempirunoilijani myös varsin vaikuttava ihminen. Turkka ei päässyt saapumaan paikalle, mikä sureksutti kaikkia läsnäolijoita. Muuten tunnelma Villa Sarkiassa oli varsin leppoisa ja esiintymisistä jäi hyvä mieli. Vaan annas olla kun saavuin kotipihalle (linja-autolla Lohjalle ja siitä taksolla Sammattiin). Tiesin kyllä, että taas Vares-Kantolassa remontoidaan, ja tiesin että seinustan kukkaistutuksia pitää harventaa, tällä kertaa kun uusitaan julkisivun punamultaus, ja se tarkoittaa telineitä, työmiehiä ja sitä ettei aamuteetä voi rauhassa nauttia verannalla. Olin kuitenkin toivonut, ettei puita tarvitsisi kaataa. Ilmeisesti olin väärässä. Noin nyrkkisääntönä pitäisin, että puuta joka hedelmää kantaa ei pidä hakkaaman. Meillä pohjoisessa päin eivät hedelmät paljoa puissa notkuneet, ja senkin vuoksi tuntuu pahalta, kun tuollainen luonnon suoma lempeys hakataan suruttomasti maan tasalle. Kerta kaikkiaan. Jos maailmasta aina löytyy ihmisiä jotka tahtovat istuttaa omenapuun, löytyy ilmeisesti aina työmiehiä jotka mieluusti käyttelevät moottorisahaansa. Koen suorastaan eksistentiaalista tuskaa ajatellessani, miten pitkä ponnistus noilla puuparoilla on ollut ja miten muutamassa minuutissa se kaikki osoittautui turhaksi. Onhan suorastaan yltiöpositiivista uskaltautua ylipäänsä kasvamaan Suomen karuissa oloissa. Pitää olla luottamusta siihen, että jaksaa talven kitkerän pakkasen yli, pitää luottaa siihen että tulee se kevät kuitenkin, pitää luottaa aurinkoon ja sateeseen ja tehdä parhaansa sittenkin. Vaan kovinpa helposti katkeaa vuosirenkaitten tulo. Surullista on, vähän kuin olisi ystävän menettänyt.