Puu joka kantoi hedelmää

Kauhistuksen kanahäkki! Ei mikään ole pyhää työmiehelle, jolla on tehtävä. Pyhiä eivät ainakaan olleet Vares-Kantolan kirsikka- ja luumupuut, jotka makaavat nyt pihamaalla silvottuina ja lopullisesti rikottuina. Itku meinasi ilmoille ulvotella, kun palasin kotiin Vares-Kantolaan Sysmän kirjakyläpäiviltä. Olimme siellä viikonloppuna Nuoren Voiman Liiton voimin esiintymässä. Olin jännittänyt viikon verran Sirkka Turkan tapaamista, hän kun sattuu olemaan paitsi lempirunoilijani myös varsin vaikuttava ihminen. Turkka ei päässyt saapumaan paikalle, mikä sureksutti kaikkia läsnäolijoita. Muuten tunnelma Villa Sarkiassa oli varsin leppoisa ja esiintymisistä jäi hyvä mieli. Vaan annas olla kun saavuin kotipihalle (linja-autolla Lohjalle ja siitä taksolla Sammattiin). Tiesin kyllä, että taas Vares-Kantolassa remontoidaan, ja tiesin että seinustan kukkaistutuksia pitää harventaa, tällä kertaa kun uusitaan julkisivun punamultaus, ja se tarkoittaa telineitä, työmiehiä ja sitä ettei aamuteetä voi rauhassa nauttia verannalla. Olin kuitenkin toivonut, ettei puita tarvitsisi kaataa. Ilmeisesti olin väärässä. Noin nyrkkisääntönä pitäisin, että puuta joka hedelmää kantaa ei pidä hakkaaman. Meillä pohjoisessa päin eivät hedelmät paljoa puissa notkuneet, ja senkin vuoksi tuntuu pahalta, kun tuollainen luonnon suoma lempeys hakataan suruttomasti maan tasalle. Kerta kaikkiaan. Jos maailmasta aina löytyy ihmisiä jotka tahtovat istuttaa omenapuun, löytyy ilmeisesti aina työmiehiä jotka mieluusti käyttelevät moottorisahaansa. Koen suorastaan eksistentiaalista tuskaa ajatellessani, miten pitkä ponnistus noilla puuparoilla on ollut ja miten muutamassa minuutissa se kaikki osoittautui turhaksi. Onhan suorastaan yltiöpositiivista uskaltautua ylipäänsä kasvamaan Suomen karuissa oloissa. Pitää olla luottamusta siihen, että jaksaa talven kitkerän pakkasen yli, pitää luottaa siihen että tulee se kevät kuitenkin, pitää luottaa aurinkoon ja sateeseen ja tehdä parhaansa sittenkin. Vaan kovinpa helposti katkeaa vuosirenkaitten tulo. Surullista on, vähän kuin olisi ystävän menettänyt.