Yllä kuumaisema ja Sammatin Vares-Kantolan tunnusmerkki eli vares.

Tervetuloa Katja Ketun ja WSOY:n hallinnoiman Eeva Joenpellon kirjalijakodin blogiin.
Näillä sivuilla kirjailija kertoo seuraavat kolme vuotta työstään ja havainnoistaan kulttuurin saralla, mutta säilyttää silti jonkun tolkun paljasteluissaan.

tiistai 27. heinäkuuta 2010

Kesä kaikilla



Kesä kypsyy Sammatissa. Kesävieraita on ollut kylässä kuin sääskeä räkkäaikaan. Mutta mukavaa on ollut, on uitu hyvin, syöty hyvin, juotukin välistä hyvin. Ja saunottu sen jälkeen, kun yhden kesämiehen kanssa putsasimme saunan hormista kolme linnunpesää ja savu menee sinne minne kuuluukin eikä kylpijän silmään. Kaikenlaista oppii kun elää maalla, tiemmä. Joenpellon veljen lapsenlapsi kävi näyttämässä missä kasvaa parsaa ja valkoviinimarjaa. Ne kirsikkapuut, joita taloa maalanneet työmiehet eivät tuhonneet, notkuvat makeaa hedelmää. Vadelma kypsyy, vaatimaton mustikkasato samaten. Ahomansikkaa on rinteessä aamumehuun saakka, alapihalla raparperia, viinimarjaa ja raakileista päätellen luvassa on melkoinen omenasato. Päärynäpuuta vaivannut ruttokin näyttää hellittäneen. Kesävieraat ovat tuoneet jokainen jotakin mukanaan, kuka hyvä juustoa, punaviiniä, lepakkotuntemustaan tahi vain hyvää seuraa. Yksi innostui siivoamaan jääkaapin ja lettuja kermavaahdolla ja marjasurvoksella on syöty harva se aamu. Sammatin kievarissa on käyty syömässä varsin maittavaa lounasta. Niin kuin Veikko Huovinen Kuikassaan panee: ”Olen sitä mieltä, että jos tahtoo saada selkoa kansakunnasta ja sen elämäntuntojen pohjavirtauksista, on viisasta opiskella sen pulloetiketit ja imeskellä läpi sen tärkeimmät pastillit.” Omasta puolestani pidän suomlaisen sivistyksen mittana sitä, että täältä saa niin jumalattoman hyvää leipää. Kievarin taikinajuuresta tehty ruisleipä nostaa meden kitalaelle ja saa ihmisen suhtautumaan kesäisiin taideharrastelijoiden näyttelyihin myötämielisesti. Ja Sammatin torpalla turismeilukin tuntuu varsin relevantilta tavalta viettää aikaa, semminkin että sen tekee viidettä kertaa viikonaikana. Mitäs siitä, ollaanhan Eliaksen synnyinseutuja tarkastelemassa, kyllä siinä kansallismaisemassa alkaa heti tehdä mieli ryhtyä kansalliseepokselle. Opas tiesi kertoa siellä senkin salaisuuden, mikä mahtaa olla kahdeksansataaluvulta peräisin oleva merkillinen pötikkä, jota olen käyttänyt tähän saakka ovenpönkkänä. Se on kuulemma punnus, jolla on mitattu jauhoa kaupoissa. Oppii kirjailijakin jotakin uutta. Oppi muun muassa irrottamaan kuolleen naakan ilmanvaihtohormista, kun se vaatekaapista toissaviikolla löytyi. Miespuolinen kesävieras vetosi tasa-arvokysymykseen ja pisti emännän hommiin, totesi ettet sie nuin neiti ole ettet saata. Enkä ollutkaan.
Täällä asuessani olen miettinyt monasti, jotta missä ne jäyhät länsiuusimaalaiset mahtavat piillä. Joka paikassa ollaan niin luvattoman ystävällisiä, traktori antaa tietä autoilijalle ja uimarannassa sanaillaan leppoisia tuntemattomankin kanssa, puhutaan veden lämpötilasta ja arvaillaan kalakannan kehitystä. Ehkä ne ovat sitten kesävieraita, nämä lepostelijat ja ystäviköt. Ja mainekin kasvaa, vaikkei romaani valmistunut syksyksi. Postilaatikolla sain kuulla ohikiitävän pyöräilijän kertovan toverilleen, että tässä on nyt sitten se Eeva Joenpellon kirjailijakoti. Ennen siinä asui Tuomas Kyrö, nykyistä asukkaan nimeä kultturelli ei muistanut. Sen mainitsi, että on kuulemma erikoinen tapaus. Nauratti. Kaikenlaisia kiroja sitä on, jollei nyt sitten kuuluisuuden niin sitten sen vastakohdan.

1 kommentti:

  1. Foxy Lady tuos kuvas? =) kaunista on elämä kesällä,toisinaan...

    VastaaPoista