Yllä kuumaisema ja Sammatin Vares-Kantolan tunnusmerkki eli vares.

Tervetuloa Katja Ketun ja WSOY:n hallinnoiman Eeva Joenpellon kirjalijakodin blogiin.
Näillä sivuilla kirjailija kertoo seuraavat kolme vuotta työstään ja havainnoistaan kulttuurin saralla, mutta säilyttää silti jonkun tolkun paljasteluissaan.

tiistai 1. maaliskuuta 2011

LOST IN TRANSLATION

Eräässä taannoisessa blogitekstissäni taisin ihastella sitä kielitaidon määrää ja kommunikaation helppoutta, johon Afrikassa olen törmännyt. No niin, myönnettäköön. Ei aina näin. Syy on tietysti omani (mitä tekee venäjällä, ruotsilla saati eestillä Beninissä? heittää vesilintua, jonka nimi on ehkä gngnaa tai sitten ei). Ei riitä että ranskani on surkeaa ja paikallinen englanninopettajakin käyttää kuullunymmärrykseni pohjalta ilmaisuja ”small-small” ja ”how? (mitä kuuluu)”, ja kun minan -ja foninkielenikin on aivan retuperällä, liikutaan usein alueilla joilla mennään semillä suohon ja vinhasti.
Eräänlaiseen kommunikaatiokuiluun suistuttiin toissayönä, kun olin residenssin keittiössä kirjoittamassa. Paikalle tuli uusi yövartija (ei-Abdullai), joka jäi paitsi sanalle myös tarkastelemaan mielenkiinnolla puuhiani. Liehittelylle alttiina persoonana ajattelin yövartijan olevan kiinnostunut tekemisistäni ja kyselevän kotimaastani. Koetin hädissäni keksiä jotakin Suomeen ja Lappiin liittyvää. Koneeltani löytyi Reindeerspotting, josta ajattelin näyttää muutaman valikoidun kuvan. Toisin kävi. Kohtelias vartija istui koko dokumentin ajan naama ruutuun liimaantuneena ja esitti kysymyksiä käsittääkseni ranskaksi. Koetin parhaani mukaan selittää, mitä kuvissa tapahtui. Jokin meni pieleen.
Solkkasin muun muassa puutteellisella kielitaidollani, että kuvan poika on veljeni ikäinen (mikä ei sinänsä aivan pidä paikkaansa, mutta ilmeisesti kyvyttömyys kommunikaatioon saa ihmismielen kamppailemaan ankarasti edes jonkinlaisen, edes harhaisen yhteisymmärryksen muodostamiseksi). Joka kerran uuden kaupungin nähdessään hän hihkaisi ilahtuneena, joskin lohduttavasti. Filmin loputtua vartija huokaisi helpotuksesta ja kertoi, että tahtoisi vihdoin lukita oven ja mennä hetkeksi lepäämään. Olimme siis kiemurrelleet kumpikin tuoleissamme puolitoista tuntia ajatellen kumpikin suunnilleen samaa asiaa: Painuisi jo tuokin tuosta jorpakkoon.
Vaan eipä vähä mitään. Näin pienessä paikassa huhut kiirivät nopeammin kuin itse ehtii aivastaa. Jos esimerkiksi on menossa syömään johonkin tiettyyn paikalliskeittiöön, ilmestyvät ystävät ja tuttavat sinne sanailemaan yhtä takuuvarmasti kuin jos olisi lähettänyt lehdistötiedotteen. Tällä kertaa kuultiin uutisia suomalaisen jovon perhetragediasta. Seuraavana päivänä kylässä nimittäin kyseltiin huolissaan veljeni vointia. Vartija oli ilmeisesti luullut katselevansa jonkinlaista koti- ja matkavideota huumeidenkäyttäjäveljestäni.
Tilannetta koetettiin selvittää yövartijalle, joka kaikesta päätellen puhuu ranskaa vielä vähemmän kuin minä. Tällä hetkellä ystävällinen miesparka (ei-Abdullai) kuvittelee jotakuinkin, että minulla on veli, joka joutuu, surullista kyllä, käyttämään paljon suonensisäisiä lääkkeitä, mutta on silti onnekas, koska saa matkustaa niin paljon. Ja tätä koskettavaa tosiasiaa tahdoin kotivideon muodossa esitellä hänelle puolentoista tunnin ajan. Varsin ymmärrettäviksi kävivät ne lohduttavat huudahdukset siitä ilosta, joita uusien paikkojen kohtaaminen veli-paralleni tuotti.

Tämän lisäksi ongelmia tuottaa paikallisten miesten urhea pyrkimys pariutumiseen. Pieneen nukketeatteriesitykseemme on pestautunut jo melkoinen big band innokkaita rummuttajia. Vähän väliä pitäisi olla jossakin trooppisessa rämeikössä keppejä kanniskelemassa ja keskustelemassa tärkeistä materiaaliin liittyvistä asioista. Tämän lisäksi kaikki tahtovat tehdä kanssani musiikkia ja opettaa minua tanssimaan. Tämä johtuu paitsi siitä hartaasta toiveesta että löytäisimme yhteisen fyysisen kielen myös siitä, että täällä käyneet rastapäiset naiset ovat olleet usein muusikoita (maa sinut nielkööt , Mariska!). Paikallinen rastapää Douda on jo perustanut kanssani reggaebändin ja saanut jostain käsityksen, että olen päättämässä suurten musiikkitapahtumien järjestelyistä. Kysymykseen, kuinka monta festivaalia järjestän Suomessa, joku ystävällinen suomalaisdelegaatti hihkaisi, että satoja. Delegaatti tietysti ajatteli kartoittavansa festivaalien yleistä määrää, mutta tekikin minusta kerta heitolla jonkinlaisen suomalaisen tuottajagurun jolla on valtaa raahata ihmisiä eri puolilta maailmaa meille päin bongottelemaan ihan miten huvittaa. On vaikeaa olla herättämättä ihmisissä turhia toiveita. Ja Eurooppa on täkäläinen toivemaa ja valkoinen nainen matkalippu sinne.
Kuun lopussa nähdään, minkämoinen paikallinen Rimpparemmi täältä on Suomeen yrittämässä.

1 kommentti:

  1. Mutta niinhän sinä oletkin, rastapäinen tuottajaguru jolla on koko maailma hallussaan! Kiitos hienosta kertomuksesta, tuntuu kuin itsekin olisin ollut siellä läsnä katselemassa veljesi karua kohtaloa pieneltä ruudulta;)

    VastaaPoista