Yllä kuumaisema ja Sammatin Vares-Kantolan tunnusmerkki eli vares.

Tervetuloa Katja Ketun ja WSOY:n hallinnoiman Eeva Joenpellon kirjalijakodin blogiin.
Näillä sivuilla kirjailija kertoo seuraavat kolme vuotta työstään ja havainnoistaan kulttuurin saralla, mutta säilyttää silti jonkun tolkun paljasteluissaan.

perjantai 16. joulukuuta 2011

Mummoa katsomassa



Viime aikoina on taas kauhisteltu vanhusten huonoa kohtelua. Lööppien mukaan mummot kuolevat nälkään vanhainkodeissa. Olen aina ollut ylpeä siitä, ettei meidän suvussa tuupata mummoja ja pappoja vanhainkotiin, vaan asiat hoidetaan perinteikkäämmin eli kolme sukupolvea ahtautuu saman katon alle kinastelemaan. Kun pappa aikanaan halvaantui, olin minä pappaa hoitamassa muutaman kesän. Muut kaverit ravasivat rokkifestareilla, me ompelimme papan kanssa niittejä nahkatakkiini ja kuuntelimme Lamaa ja Olavi Virtaa vuorotellen. Pappa oli tuolloin monasti pahapäinen ja minua kiukutti, kun en päässyt maailmalle resuamaan. Aamuisin joimme teet ja sumpit ja keskustelimme pihan kiukkuisesta oravasta, joka jahtaa pikkulintuja laudalla. Papan kunnia-asia oli se, että linnut pysyivät piharuokinnassa ympäri vuoden.
Nyt ajatellen nuo kesät olivat korvaamattomia. Sain kuulla papan nuoruudesta ja sota-ajoista. Ilman pappani ja mummoni kertomuksia olisin tuskin tullut kirjoittaneeksi uusinta romaaniani, joka sijoittuu Jatkostaan ja Lapin sotaan. Kun pappa kuoli, sain perinnöksi pelikortit ja kärpäslätkän, kun pyysin. Taloa en halunnut ja tuskin olisivat antaneetkaan. Parempiakin ottajia oli. Viime kuukausina papan luona asuivat eno perheineen ja pitivät huolen papasta. Paras perintö oli kuitenkin kertomaperinne.
Seuraavaksi taitaa olla menossa minulta mummo. Kun mummo joutui sairaalaan, läksin kovalla kiireellä kohti pohjoista. Jäivät kirjat signeeraamatta. Kalevala-kotiin oli mummon laitettu. Eikä siellä vaikuttanut siltä, että nälkään tapettaisiin. Ongelma vain on siinä, että jonot ovat kovat eikä mummolle vakituista huonetta. Kovin oli pieni ja hento mummon käsi. Sellainen linnunsiipi, ihan läpikuultava. Johan tässä on tallattu, lohdutti mummo kun alkoi itkettää. Maa vetää puoleensa. Jatusteltiin mummon kanssa puolitoista tuntia. Sinä aikana käytiin läpi uudestaan ja uudestaan se, mitä kullekin suvussa kuuluu. Sellaisen asian tajusin yksinäisyydestä, että on hyvä että on olemassa edes joku tai joitain ihmisiä, jotka siellä jossain kaukana elävät. Eivät muista soittaa joka päivä, tuskin kerran kuussa. Siellä jossain ovat kumminkin. Mummo kyseli ja kyseli, kellä on kaveri eli elämänkumppani ja meneekö elämässä hyvin. Onko minulla sienikaveria, saunanlämmittäjää. Sitä joka hakkaa halot ja lukee iltasadun silloin kun koira on kuollut. Ei ole, tunnustin. Siitä mummo masentumaan. Miten kävi sille pullevalle runoilijalle, joka voitti Finlandian? Hyvin kävi, tosin ei minun kanssani. Asiasta ei tietystikään ole mukavaa puhua, ei varsinkaan mummon kanssa. Ehkä onni onkin, ettei mummon muisti myöskään ole mitä parhain. Kuudennetta kertaa asiaa puidessamme aloin valehdella kaiken parhain päin. Kyllä kyllä, rakkaus roihuaa ja naimisiin ollaan menossa. Tästäkös mummo riemuamaan. Häät ensi juhannuksena! Siviilivihkimys sen saman pihlajan alla synnyinkodin nurkalla kuin mummokin aikoinaan -se olisi mummon unelmien täyttymys. Oi kun vielä siihe saakka saisi elää. Vaan maa vetää, vetää kovasti puoleensa. Vähän aikaa piti nieleskellä ja järsiä itsetuomiaan kettukarkkeja ja olla haistamatta, että vaipat pitäisi kohta vaihtaa. Vaan ei vielä. Mummo piristyi uudesaan ja ryhtyi penäämään jälkikasvua. Kun ei ollut tähän mennessä kuin yksi lapsenlapsenlapsi saatu aikaiseksi. Suloinen tämä Inkeri, sellainen ämpyläinen ja tittana ettei voinut kuin syrän syrjällään olla. Hyvin oli toimittajapariskunta toiminut, ammattimaisesti ja akateemisten mallien mukaan (Mitä ihmettä, mentiinkö nyt jo 30-luvun eugeniikan puolelle vai mistä tämä rodunjalostuksellinen eetos sikisi). Mummo kävi synkeäksi. Yksi Inkeri oli aikaansaatu vaan ei sen kummempaa. Me muut taas, minä ja serkkuni, mikä siinä on kun tuommoisia ruspamunia ja ritsakohtuja on siunaantunut? Nappasin lisää kettukarkkia ja päätin, eetä kaikenlaisten totuuksuen aika alkoi olla ohi. Aloin läpikäydä suvun tapahtumia uudelleen. Kaikilla hieno työ, maisterin- ellei tohtorinpaperit taskussa. Parisuhteet kukoistavat. Omat myyntilukuni hipovat taivaita. Finlandia-voitto on käytännössä varmaa. Ja siitä lisääntymisestäkin olisi iloista kerrottavaa. Lapsia tulossa, jollei yksi niin sitten peräti kaksi. Runoilija on asiasta niin innoissaan, että on lakannut päihteitten käytön ja mennyt opettamaan yliopistolle. Serkkuni ei enää olisi ainoa, joka osaa hoitaa hommansa oikein ja järjestyksessä. Olemme hakeneet asuntolainaa ja muuttamassa kartanoon ( tässä vaiheessa olin jo niin valheitteni pauloissa etten muistanut itse asiassa asuvani kartanossa ihan oikeastikin.) Joka tapauksessa ydinperhettä pukkaa ja rauha ja onni päällä maan. Tässä vaiheessa mummo alkoi muuttua epäluuloiseksi ja tuhajata, että itku pitkästä ilosta ja kyllä se ryppy suurempaankin rakkauteen saattaa tulla. Sitten mummo unohti koko asian ja tahtoi alkaa laulaa Miljoonasateen Marraskuuta. Siinä päivät niin kuin varisparvi raahautuu, ja siltä mummosta monesti tuntuu. Kalevala-kodin henkilökunta kävi uteliaana kurkkaamassa sisään siinä vaiheessa, kun hoilotimme kaljakorien kilinästä ja palaa beibi takaisin, mutta mummolla oli hauskaa ja mieli kääntyi hetkeksi iloisempiin asioihin.
Mutta mikä oli tarinan opetus? Mietin etelään ajellessani, jotta onko minusta siihen sitten kun aika tulee. Laitanko isän ja äidin laitokseen vai ryhdynkö omaishoitajaksi. Helppoa on niin kauan, kun vanhus ei tarvitse ympärivuorokautista ammattiapua ja jos hommaan ryhtyy, ei paljon muulle elämälle jää sijaa. Monet ovat senkin tehneet, jättäneet työnsä ja ryhtyneet saattohoitoon. Kaikille se ei ole mahdollista. Vanhuksille on taattava ihmisarvoinen elämä loppuun saakka. Kaikilla ei ole varaa kalliissiin yksityislaitoksiin tai kotisairaanhoitajaan. On surkeata, jos hieno ihmiselämä saa päätöksensä vuodeosastolla ilman tunnetta siitä, että elämäntyötä ja -kokemusta arvostetaan.

1 kommentti:

  1. Onneksi olkoon! Kätilö oli suosituin kirja Blogistanian Finlandia -äänestyksessä: http://sbrunou.blogspot.com/2012/01/kirjabloggaajien-suositukset.html

    VastaaPoista