TIEDON VALTAVÄYLILLÄ

Afrikka. Benin, Grand Popo. Puhelin ei toimi kahteen kuukauteen ja savumerkillä saa kiinni varmemmin kuin sähköpostilla. Näin uhosin lähtiessäni. Vaan annas olla. Täällä sitä taas tiedon valtavirroilla sätkytellään. En varsinaisesti kuvitellut, ettei kommunikaatiomahdollisuuksia Afrikassa ole, uskoin vain ettei itselläni moiseen mannertenväliseen päivitykseen ole tarvetta. Hyvästi talvi ja pakkanen, vetäydyn Afrikan lämpöön!
Jo vain. Täällä olen. Villa Karo on suomalainen kulttuurikeskus, joka tarjoaa työtä (ja arvatenkin viihdykettä) paikallisille. Työntekijöitä on neljätoista. On kokkia, puutarhuria, pesijätärtä, projektityöntekijää, talonmiestä ja vartijaa. Työ on käsittääkseni suhteellisen hyvinpalkattua, mikä helpottaa siinä siirtomaahenkisessä tuskassa, joka aiheutuu siitä, että vaatteet pestään pyytämättä ja aamiainen tarjoillaan sairastapauksessa vaikka vuoteisiin. Meitä on täällä kahdeksan stipendiaattia, kuvanveistäjiä, elokuvaajia, muusikoita, nukketeatteritaiteilija ja yksi kirjailija, eli minä. Nukketeatteritaiteilija Johanna Salon kanssa teemme projektin yhdessä paikallisten kanssa. Jollei malaria iske. Parin kuukauden kuluessa jo kolme stipendiaattia on sairastunut siihen, ja täällä kanta on varsin ärhäkkä ja aivoihinpureutuvainen. Malarialääkkeistä ei ole tähän mennessä ollut muita vaikutuksia kuin se, että kävin ensimmäisenä yönä unissani varsin psykedeelisen keskustelun Taikahyttysverkon kanssa ja löysin uusia ulottuvuuksia Descartesin ajatelmaan Cogito, ergo sum (ajattelen, olen siis olemassa). Pitkin yötä vuoroin heräsin ja nukahdin, hikoilin ja kuvittelin olevani joko valveilla tai uinahtaneeni. Monta tuntia pähkäilin ihan vakavissani, mistä oikein voi saada selkoa siitä, missä määrin voin saada tietoa todellisuudesta tai osallisuudestani siihen. Uudestaan ja uudestaan jouduin toteamaan, että uni josta heräsin oli johtanut vain toiseen, valhetodellisuuden uneen. Näin siis väsymyksen- ja lääketokkuraisuudenalkuisella Afrikanmatkallani.
Aamiaisella olo helpotti. Todellisuuden kokemisen mahdollisuuteen on helpompi uskoa, kun sitä on jakamassa ristiriitaisia, joskin ymmärrettäviä viestejä välittävä joukko muita ihmisiä. Kaikkeen ei mielikuvituskaan kykene. Vajavaista tämä kokeminen kuitenkin aina lienee. M.H. Morrillin hilpeä Puhuvan rummun maassa (1954, Kirjatoimi) antaa kuvan afrikkalaisesta kommunikaatiosta. Kirjassa poppamiehet lietsovat alkuasukkaita taikauskoiseen vihaan valkoisia vastaan. Sotakannalla ollaan alituiseen, ja alkukantaiset ennakkoluulot estävät kirjan päähenkilöä, tohtori Marcusta levittämästä valkoisen miehen ilosanomaa, eli sivistystä. Tämä urhea Livingstonen jälkeläinen puuhaa kiittämättömille villeille milloin sairaalaa, milloin kyläkoulua. Vaan saako hän kiitosta ponnisteluistaan? Ei. Tämä ei niinkään johdu kulttuurien yhteentörmäyksestä eikä kieliongelmista vaan siitä, että on epäselvää osaavatko villit ylipäänsä puhua. Lauseiden muodostaminen tuottaa alkuasukkaille sen verran ongelmia, että tiikereitä kutsutaan metsästämään noitarummun päristyksin. Rumpua onkin paras päristellä ja lujaa, koska toisin kuin Morrill uskoo, ei Afrikassa asusta tiikereitä. Täten Morrillin maailmankuvasta muodostuu ikään kuin Mustanaamion hilpeä, joskin varsin rasistinen versio. Semioottisten kykyjen oletettu puutekin joutuu ikävään valoon, kun tutustuu paikallisiin. Useimmat osaavat ainakin kahta paikallista kieltä, fonia ja minaa sekä virallista kieltä ranskaa. Villa Karon johtaja Mr. Kwassi puhuu yhtätoista kieltä sujuvasti. Muutkin taitavat auttavasti englantia, saksaa ja suomeksi taittuu mitäkuuluu ja tervetuloa. Viimeksi mainitulla kielitaidolla tosin on selkeä suvunjatkamiseen tähtäävä tendenssi. Suomalainen nainen on haluttua seuraa. Joka paikassa sihistään ja herätellään huomiota: ”Bonjour Madame!”, ja vähemmän mairitteleva ”jovo”, joka tarkoittaa vierasta valkoista.
Huomenna on vuorossa suomalais-beniniläinen konsertti, jossa kuullaan afrikkalaisia rytmejä Fela Kutista alkaen, mutta myös J. Karjalaisen kappaleita sekä Sielun Veljien legendaarinen Säkenöivästä voimasta. Sen kertosäkeeseen paikalliset osasivat jo tänään Antti Seppäsen tekemän dokumentin ensi-illassa yhtyä.

PS: Kuulumisia Vares-Kantolasta: Kirjastoremontti on meneillään ja lukuisat talonvahdit vuorottelevat residenssissä kun emäntä on poissa jaloista ärhentelemästä. Kaikkea hyvää sinne! Muistakaa kolata piha!

TAKSOLLA PÄÄSEE

Maalla on mukava asua, paitsi että. Kuka tiputtaa lumet katolta? En minä vainen. Kuka korjaa sähköviat, ilmaa ne sen seitsemätsadat patterit, murhaa rotat, kohdistaa antennin? No, huoltomies, myönnettäköön. Mutta entäs kun Renaultiksi kutsuttuun ranskalaiseen ongelmajätteeseen tulee tyyppivika, mites silloin suu pannaan? Silloin ainakin rastapäätä viedään ja lujaa. En ikinä halunnut perheauton yksinhuoltajaksi, vaan sellainen minusta tuli. Maalla on paha olla ilman kulkuvälineitä. Onnikka kulkee ja hevosella pääsee, vaan ei ilman käteistä -eikä Sammatissa tunnetusti ole pankkiautomaattia. Vali vali. Autoon tehtiin juuri tonnin remppa. Aluksi piti uusia vain jakopään hihna, vaan sitten ilmeni tuhat muutakin vikaa. Onneksi sentään runoilijatovereitani naurattaa, että sellaiset asiat kuin jakopään hihna ja takajousi oikeasti ovat olemassa eivätkä mitään kieroa autoilijahuumoria, jonka tarkoituksena on saada viherhippiäinen kiemurtelemaan tietämättömyydessään.
Olen aina ihmetellyt, kuinka Jari Tervon kirjoissa suhaillaan taksilla niin suruttomasti. Itse asuin lapsuuteni Rovaniemen maalaiskunnassa eikä meillä taksolla menty. Vaan silloinpa eivät uo aikataulutkaan niin minuutin päälle olleet. Tökötettiin suksien kanssa tien poskessa odottamassa linjavaunua, joka tuli kerran tunnissa jos tuli. Jollei tullut ysiltä, niin sitten kympiltä. Pysäkiltä ei voinut poistua, koska joskus onnikka oli puolikin tuntia myöhässä. Ei se muistaakseni sen pahemmin hermostuttanut. Nykyään hermostuttaa. Joku on keksinyt, että on kätevää kun suuri joukko ihmisiä on samassa paikassa sekunnilleen samaan aikaan. Tämä pätee esimerkiksi kokoustamiseen. Silloin pitää varata aikaa kaikenlaiseen kelirikkoiluun ja ruuhkailuun, tunnissa kerkeää Sammatista Eiraan jos hyvin käy. Useimmiten ei käy. Astetta vaikeammaksi meno muuttuu, kun autoa ei ole. Taksolla on menty useampaan otteeseen kauppaan, kylille, postiin, autokorjaamolle ja ties minne. Mummon ysikymppisille sentään vuokrasin auton. Tuhatviisisataa kilometriä viikonlopun aikana ei ole halpaa eikä hauskaa, mutta tulipahan mummo laulatettua ja kukitettua perusteellisesti. Onnea vielä kerran maailman parhaalle mummolle!
Nyt on taas auto millä saastuttaa. Vaan kohtapa loppuukin Suomen talvi ja lennän Afrikan lämpöön. Tosin sieltäkin käsin täytyy vierailla Jäämerellä tiuhaan, romaani kun ei vieläkään ole valmis. Mutta nimi on Kätilö ja ensi syksynä ilmestyy. Sanokaatte minun sanoneen.

HOLODNA

Luonani kävi vierailemassa Sammatti-seura. Ilta oli miellyttävä ja lämminhenkinen, vaikka koko tilaisuus meinasikin peruuntua vielä viime hetkellä, kun Vares-Kantolasta katosi lämmitys alkuviikosta. Se tapahtui pahimpaan mahdolliseen aikaan, romaani kriittisessä vaiheessa ja tekemätöntä artikkelia ja esseetä mielennurkat pullollaan. Ei olisi tehnyt mieli ryhtyä halkotalkoisiin, vaan minkäs teit. Tuumasin etten sentään niin neiti ole, etteikö talo pysyisi lämpimänä puillakin. Vähän hävetti. Öljytankki oli päässyt tyhjenemään. Olin sitä paitsi juuri lukenut vanhaa kolumniani, jossa uhoilin kuin saksalainen SS-upseeri Jäämerellä: Arkits ist Nicht! Minua ei pakkanen pelota! No jaa. Viime viikkoisten kokemusten perusteella täytyy kysyä, että kekä mahtaa olla tuo itseriittoinen ja pöyhkeä olento, joka kuvittelee nukkuvansa vaikka lumihangessa kuin riekko kiepissä. En se ainakaan minä ole. Kyllä paleltaa, kun nurkat jäätyvät. Kirjailija Hannu Mäkelä on sanonut, ettei koskaan katso vanhempia teoksiaan. Se, joka tuijottaa menneeseen, on niin kuin Lootin vaimo, joka katsoi taakseen ja muuttui suolapatsaaksi. Näin päätin tehdä tässäkin tapauksessa, ja kirjoittaa päivitetyn version suhteestani kylmään.
Öljyn loppuminen oli vain puoliksi omaa syytäni. Vares-Kantolaa huoltaa pääkapupunkiseutulainen yhtiö. Tänne on palkattu ihan väkeä huoltamaan öljypannua ja sen toimivuutta. Kiinteistöhuoltofirman poikien ainoa tehtävä on saapua Hyvinkäältä kerran kuussa, tökätä tikku reikään ja tarkistaa, että öljyä on riittävästi. Tästä työstä heille maksetaan palkkaa. Ilmeisesti tehtävä on kuitenkin ollut liian rasittava, sillä öljy pääsi kuin pääsikin loppumaan. Ja kun öljy loppuu, loppuu lämmitys. Kun lämmitys loppuu, tulee p****leen kylmä. Ja kun on kylmä, ei ole kellään kivaa. Jos suomalainen osaa jotakin paremmin kuin kansat yleensä, se on talojen lämmittäminen. Englantilaiset, ranskalaiset ja varsinkin kaikenlaiset etelän kekkeruusit (anteeksi ilmaisu) tuntuvat joka vuosi hämmästyvän sitä, että talvisin on kylmä. Jos Helsingin apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri onkin tänä vuonna joutunut hikoilemaan poikkeuksellisen rankan lumitilanteen vuoksi, niin menkääpä Lontooseen nauttimaan siitä kaaoksesta, jonka lumisade siellä saa aikaan. Koulut menevät kiinni, mummot hamstraavat elintarvikkeita kuin ydinsodan edellä, vallitsee yleinen poikkeustila. Ja kun lumi taas sulaa, huokaistaan helpotuksesta ja elämä jatkuu. Kunnes sama toistuu vuoden päästä, mutta siihen mennessä on jo ehditty autuaasti unohtaa: talvella keskimäärin sataa lunta. Yksinkertaiset ikkunalasit, puuttuvat eristeet ja kivilattiat takaavat, että sisällä juilii melkein samanlainen holodna kuin ulkona. Olen nukkunut Espanjassa talossa, jossa ei ollut ikkunalaseja. Oli helmikuu. Ulkona satoi lunta. Silloin vannoin, etten enää koskaan lähde seikkailemaan Keski- tai Etelä-Eurooppaan talvella, jollei säätiedotus lupaa kaksinumeroisia lämpölukemia päivin öin. Meillä on keskuslämmitys ja sitä osataan käyttää. Vaan annas olla, kun lämmitys pettää.
Kartanon lämmittäminen kahdella kakluunilla ja pirtin uunilla ei ole helppoa. Itse asiassa se on mahdotonta. Varsinkin kirjaston kakluuni on kyllä koristeellinen ja tunnelmaa luova, mutta siltä puuttuu eräs olennainen ominaisuus: lämmönvarauskyky. Koettakaapa itse kirjoittaa romaania villatumput kädessä. Huomaatte pian, että sekin on mahdotonta. Vaan onneksi on paikallisia firmoja, jotka hoitavat hommansa hyvin. En tiedä, onko kolumnissa korrektia harjoittaa mainontaa. Luultavasti ei. Aion kuitenkin tehdä niin. Putki Nurmen pojat nimittäin hoitivat hommansa erinomaisesti. Toistan: Putki Nurmi. Hienoja miehiä. Kerrassaan. Toivat aamuin illoin tonkalla öljyä ja pitivät paikat lämpiminä. Sellaisesta tulee mieli hyväksi. Lisäksi palautuu työkyky ja usko siihen, minkä jo esi-isät oppivat. Sillä vaikkei alunperin kenties ollutkaan kovin fiksua tupata tänne kolealle Suomenniemelle ja asettua taloksi, niin jotakin huomattiin heti ja siinä ollaan siitä pitäen pysytty: pidetään paikat lämpiminä.

Hyvää jäniksen vuotta!

Vietin joulupyhät Lapissa kirjoittaen romaania sekä erinäistä esseetä Nuoren Voiman Liiton antologiaan. Tänään saavuin Sammattiin todetakseni, että talo on kylmänä, Eeva Joenpelto (kuolleena vuodesta 2004) saanut jälleen enemmän joulukortteja kuin minä ja jouluomenat ovat maistuneet Vares-Kantolassa myllänneille hiirille paremmin kuin hyvin. Onneksi on kaminaa ja kakluunia, millä lämmittää. Yöpöydällä odottaa vanha kunnon Jack Londonin Susikoira(johon tartun heti, jahka makuuhuoneessa tarkenee ilman lapasia). Sillä kukapa ei rakastaisi tarinoita, joissa eläimille annetaan inhimillisiä piirteitä ja niiden kautta päästään kokemaan sellaisia tunteita, joita ihmisten välisissä suhteissa tuntuvat naiiveilta tai siirappisilta, kenties tyystin tunnistamattomilta. Kukapa ei heltyisi Paasilinnan Jäniksen vuotta lukiessaan Vatasen ja jäneksen ystävyydelle. Älkää valehdelko! Turha esittää liian kyynistä näissä asioissa. Gavriil Trojepolskin Bim Mustakorva, Elyn Mitchellin Thowra, hopeaharja, Jorma Kurvisen Susikoira Roi-sarja. Olen nähnyt raavaiden miesten itkevän katsoessaan Jean-Jacques Annaud'n Karhu-elokuvaa ja kyynisten dokumenttiopiskelijoiden lintsaavan luennolta, koska eivät kestä katsoa Disneyn Bambia.
Eläinten läsnäolossa on jotakin perin onnellistavaa. Eläimiin voi luottaa, tai siihen, että ne ovat kieroja juuri sen verran kuin saavat siihen mahdollisuuden. Kylmää kotiinpaluuta lämmitti mukana saapunut lainakoira Sofi, joka korvaa viime syksynä edesmennyttä Lulua (rauha mainion eläinystävän muistolle). Tähän mennessä olemme tulleet hyvin toimeen muutamaa seikkaa lukuunottamatta. Tietysti kumpaakin jännittää näin yllättävä tutustuminen ja miten kaikki sujuu. Onko ruoanjakelu riittävää, synkkaavatko aamun pissa-ajat ja milloin kehtaa mennä samaan sänkyyn nukkumaan. Kaikki eivät myöskään vilpittömästi nauti suuren kartanon äänistä ja siinä supisevasta elämästä. Nurkat naksuvat, yläkerrassa narisee, ja jos jääkaappi lakkaisi supisemasta, alkaisi tuntua siltä, että joku murjottaa. Muitakin haasteita on. Näyttää siltä, että Sofi pelkää hiirten lisäksi pirtin puuhellaa ja salongin seiniä, mutta suhtautuu urheasti lintulautaan ja siinä vieraileviin vihertiaisiin. Kirjaston valkoista karvalankamattoa vastaan tuntuu jokaisella täällä käyvällä eläimellä olevan jotakin hampaankolossa. Sofi on jo kolmas koira, joka sille oksentaa, kissoista puhumattakaan. Ilmeisesti valkoinen karvalanka on eläinmaailman perustuslaissa nimetty alueeksi, jolle kaikkein kernoimmin saa pahan olonsa purkaa -tällä kertaa kolminkertaisesti.
Mutta en valita (enempää). Kunhan pysytte elossa, rakkaat lemmikit. Sille, jolla ei koskaan ole ollut koiraa tahi kissaa voi olla vaikeaa ymmärtää sellaisen menettämisen suunnaton surkeus. Vaikka sen toki tietää eläimen omistajuuteen heittäytyessään. Kuolemaan se tulee, ennemmin tai myöhemmin. Välillä tuntuu, että saa jatkuvasti olla sureksimassa edesmenneitä eläinystäviään. Taivaan kiitos en koskaan ole ollut taipuvainen ystävystymään rottien tahi gerbiilien kanssa, joiden oletettu elinikä on vaivaiset 2-4 vuotta. Siinä sitten saa surumarssia tarpoa yhtenään. Eilen kävin tapaamassa erästä 20-vuotiasta kissaystävää, joka taannoin kuului perheeseeni. Sillä on käsittämätön kyky napata herkkusienet pizzasta kynnellä. Se rakastaa parsakaalia ja perhekasoja, joka tarkoittaa sitä että se saa maata kaikkien rakastamiensa ihmisten päällä yhtä aikaa ja kehrätä. Nyt setävauva oli laihtunut olemattomiin, selkärangan nikamat törröttivät ja vaikka urheasti kehuimmekin omistajan kanssa, että kyllä siitä vielä kelpo kinttaat saa, kävi kurkkua kummasti kuristamaan sellainen hiipuminen. Tuossa iässä tuskin on kyse enää mistään kosmeettisluontoisesta painonpudotuksesta.
Vetoankin teihin nyt, eläimet! Me ihmiset olemme kyllin itsekeskeisiä ja hellyydenkipeitä tahtoaksemme teidät perheisiimme, vaikkei se välttämättä teille parhaaksi olekaan. Sullomme teitä mieluusti kerrostaloasuntoihin ja pieniin häkkeihin ja jätämme yksin pitkiksi ajoiksi ilman seuraa. Antakaa anteeksi sellainen. Mutta tulkaa hieman vastaan, sillä ihminen on tyhmä, mutta sentimentaalinen otus. Älkää oksennelko valkoisille karvalankamatoille. Älkää juosko autojen alle. Älkää syökö piparitaikinaa ja ripuloiko sänkyyn. Älkää panko naapurin laatunarttua paksuksi. Älkää ajako valkohäntäpeuran vasaa suohon. Älkää syökö naapurin lemmikkijänistä. Älkää järsikö sähköjohtoja. Älkää papanoiko jalkineisiin. Älkää saako vesikauhua. Älkää odottako, että pääsette salonkiin ennen kuin ravistelette kuraturkkinne seinille. Älkää syökö pentujanne. Älkää juuttuko pattereiden väliin. Älkää kuihtuko olemattomiin hetkessä. Ja ennen kaikkea, elkää herran nimessä kuolko!

Kymmenen hyvää

Vares-Kantolassa juhlittiin ystäväporukalla itsenäisyyspäivän aaton aattona. Oli ruokaa ja juomaa, orkesterit soittivat alakerrassa (yläkerrasta luovuttiin horrostavien lepakoiden ja niiden talvirauhan vuoksi). Kristallikruunu säilyi ehjänä, sauna lämpesi ja ylipäänsä, niin, kyllä meillä kaikilla oli niin mukavaa.
Kaikenlainen juhlistus ja työvire eivät tietenkään kulje käsi kädessä. Jos on aamuun saakka lillinyt poreammeessa ja nuollut kermavaahtoa Nahkahousuntiellä, tietää jo keskipäivästä, että lauseenmuodostus on iltaa kohti laantumaan päin. Pikkujoulukimara katkesi osaltani WSOY:n Valkoisiin Glögeihin. Niitä läksin juhlimaan silkkimekkoon ja korkokantakenkiin sonnustautuneena. Ajoin ojaan. Perheautoa kolmatta tuntia ylös hangesta lapioituani olin päässyt tilaan, jossa harkitsin koko auton valelemista bensiinillä ja tuikkaamista tuleen. Siitäkään tosin ei olisi tullut mitään, olin unohtanut täyttää varakanisterin.
Istuin tienposkessa, poltin tupakan toisensa perään ja annoin huutia kaikenlaiselle yksinapaiselle maailmanpolitiikalle, ilmastonmuutokselle, äärioikeistolaisille, tupakkalaeille, turkiskuoriaisille, ylimielisille rokkareille, munattomille perheenisille, juoppohulluille taiteilijoille. Kävin läpi kaikenmaailman erot, kuolleet ystävät, hengenvaarassa olleet sukulaiset, rahaongelmat, katkenneen jalan, vihakirjeet, kissaikävän ja tulin siihen tulokseen, että universumihan selkeästi vittuilee nyt. Tähän ajatukseen sisältyy tietysti sellainen päätelmä, että kaikki tuo tyystinen muu, itsen ulkopuolinen maailma jollain tavalla korreloisi oman ontologisen statuksen kanssa. Muistinpa erään vanhemman kirjailijan lohdutuksen sanat, kun jäin vaille erästä kirjallisuuspalkintoa:
-Nyt saattaa kirpaista, mutta kannattaa muistaa yksi asia. Universumi ei kerta kaikkiaan välitä.
No näin. Kaivoin auton lumesta ja läksin huristelemaan kohti pääkaupunkiseutua. Juhlien jatkoillekin ehdin vielä varsin hyvin.

Keksin ajaessani ihan kiusallani kymmenen hyvää asiaa, jotka tänä vuonna ovat puhtaasti ilahduttaneet ja tuoneet hyvää mieltä:


1.Sammatin sauna. Selkeä ja helppo valinta. Kiuas mallia AK-47 lämpiää hitaasti, mutta on vaivan arvoinen. Lumikylvyt löylyjen seassa pirskahtelevaiset.
2.Villa Linna Ranskan Maintenonissa. Raskaan talven jälkeen parhaan ystävän kanssa lomailemassa. Pyöräilyä, rose-viiniä ja käynti Jim Morrisonin haudalla. Se käynti piti suorittaa samaisen ystävän kanssa jo puoli elämää sitten, vaan tulipa tehtyä nyt kumminkin. Viskipullo oli vaihtunut kukkahattuun, voi häpeä.
3.Jäämeri. Matka Kilpisjärven kautta Altaan, siellä kalliomaalaukset.
4.Pimppini on valloillaan! Kustannussopimus naisiin kohdistuvasta vallankäytöstä. Mukana sellaisia hienoja kirjailijoita kuin Rosa Liksom, Anja Snellman, Tuuve Aro, Riikka Pulkkinen, Johanna Sinisalo, Riikka Ala-harja, Miina Supinen ja Leena Parkkinen.
5.Eiran merinäköala. Kaupunkiasunto, tai paremminkin huoneennurkka, jonne kellahtaa kun kylillä joutuu viipymään yli yön. Yölläkin pitää herätä kurkistamaan ikkunasta. Näköalan takia en hennoisi luopua tuosta sitten ikinä, vaikka varallisuustilanne luultavasti pakottaa siihen ensi vuonna.
6.Uintiretket kesävieraiden kanssa. Ylipäänsä kesävieraat, kesäkissat, aamiaiset verannalla ja makoilu kalliolla taivasta katsellen.
7.Kätilön muistelmat. Romaanin edistyminen ja Sammatissa vallitseva kirjoittamisen rauha.
8.Unenlahjat. Jos arki on kavalaa, ovat unet lempeitä. Tänä vuonna lisääntyneet: lentounet, erilaiset metamorfoosit, unet kuolleesta koirasta (tulee tervehtimään).
9.Uudet perunat ja itse tehty omenamehu. Kyä pottu on parempaa kuin mikään pulla eli makaruuni. Näin on. Ja itsetehty mehu auttaa murheeseen, vaikka oikeasti: mehuaseman mummot sen mehun puristivat, mie vain poimin ja kärräsin.
10.Hienot teokset, joista laadin vielä uudemmankin listan, joista mainittakoon Prinsessan kirjeet, Markku Pääskysen Enkelten kirja, Keatsin rakkauskirjeet ja Saila Susiluodon Carmen.

Nyt en kerkeä enempää. On taas lapioitava.

Vetää kaikista ovista

Vares-Kantola pystytettiin nykyisille sijoilleen 80-luvun taitteessa. Moni paikallinen muistaa rakennusvaiheet vieläkin elävästi, ylipäänsä jokaisella tapaamallani sammattilaisella tuntuu olevan oma henkilökohtainen suhteensa Eevaan ja tämän perintöön. Esimerkiksi rakennusmestarin apulaisena ollut mies muisteli, kuinka itse mestari oli ottanut nokkiinsa, kun heti talon valmistumisen jälkeen Eeva julkaisi romaanin ”Vetää kaikista ovista”. Asiasta kuittailtiinkin rakennusmestarille lautakunnassa, mistä aiheutui tiettävästi mielipahaa. Itse sanoisin, että ei hätää. Hyvin on rakennettu ja lämpö pysyy sisällä pakkasillakin. Varsinkin nyt, kun nuohooja kävi ronkeloimassa röörit ja salongin uuni toimii taas. Nuohooja ehkä hieman järkyttyi pirtin nurkkaan kasatuista orkesteritarpeista. Niille on hyvä syy. On aika kikkaloiden. Huomenna eli lauantaina 4.12. juhlitaan tupaantulijaisia, peruuntuneita kesähäitä ja miksei myös itsenäisyyspäivää, samoin tein. Äiteen kanssa on leivottu pizzaa ja piirasta, ja muutama epäonninen yritys tehty virolaisten booliviinojen saamiseksi. Ensin asialle lähtivät sukulaiset, mutta niihin loppasuihin vanatallinnat katosivat jo alkusyksystä. Seuraavaksi lähti matkaan runoilijaseurue, joka ehti verottaa viinalastia vain kahden ja puolen pullon verran.
Pirtissä soittavat bändit ja iltapuvun kera dänssäämme salongissa. Saunakin lämpiää. Tervetuloa niille, jotka juhlakimaroinnilta tänne selviävät!

PS: Onnea Finlandia-voittajalle! Lukiessa ihan hämmästeli, miten nasevaa draamakerrontaa Rimminen oli harjoittanut, ja epäilemättä sanailu oli kohdillaan. Iloinen yllätys oli, että sitä on sitten opeteltu käyttämään pistettä ja pilkkuakin. Mutta jos nyt ihan vilpittömiä ollaan, niin kyä se Nenäpäivä palkintonsa ansaitsi!
PSS: Niin ja tosiaan, kiitos edelleen onnitteluista, mutta tämänvuotinen voittaja ei enää vala lämpöä ja valoa maailmaan täältä Sammatista käsin, joten onnittelut kannattaa suunnata vastedes suoraan juhlakalulle.

Pimiä

Pimiää on. Ja mie piän siitä. Joka vuosi huomaan, kuinka nautin kaamosajan alusta. Sammatissa on maa kuurassa, metsä mustana ja tähdet kaukana kaikkeudessa. Kesävieraat ovat aikaa sitten kaikonneet, ponteva sienestys ja omenanpoiminta vaihtunut takkatuleiluun ja karjalanpiirakkaharjoitelmiin. Muutenkin on hyvä olla yksin. Lumi karkottaa maantien äänet, ollaan Eevan haamun kanssa keskenämme. Kettu käy pihassa aamuyöstä tervehtämässä, saunassa ja ullakolla lepakot ovat ryhtyneet vuotuisiin horrosriippujaisiinsa. Jos yhtään noudatettaisiin luonnollista rytmiä, olisi aika painua talviunille. Tulee mieleen edesmenneen Veikko Huovisen romaani Hamsterit (WSOY, 1957). Pimeänkierron lisääntyessä alkaa elimistö erittää melatoniinia, unohormonia. Ruumis koettaa hellävaroen ilmaista, että olisi syytä vetää peitto korville ja mennä talviunille. Tai ainakin siirtyä uunin ääreen mussuttamaan kesän aikana kerättyä satoa, hillottuja hilloja ja hörppimään kuumia juomia.
Jostain kumman syystä ei silti osata rauhoittua. Ihmisten maailma jatkaa pauhaamistaan pääkaupunkiseudulla järjenvastaisesti. Tätäkin kolumnia kirjoittaessa tiedostan, että kohta on kiire. Pitäisi kolata piha, putsia auto lumesta ja lähteä kylille kokoustamaan ja edustamaan. Ei huvittaisi. Ei sellainen reutominen ole hyvästä.
Useimmat ihmiset ahdistuvat pimeästä. Itse en. En ole koskaan kärsinyt nyktofobiasta eli pimeän pelosta. Biologi voisi sanoa, että olen siinä mielessä epäonnistunut yksilö. Samuli Paulaharju väittää kirjassaan Kolttain mailla (SKS, 1924), etteivät kolttalappalaiset näe laisinkaan pimeässä. Heiltä puuttuisi kokonaan hämäränäkö ja pimeässä he ovat muiden, tosin varsin terävien vaistojensa varassa. Pimeän pelko on pohjimmiltaan pyrkimystä järkeistää vaistoa, joka varoittaa kuolemanvaarasta. Kun tärkein aisti eli näkökyky on poissa pelistä, on ihminen turvaton. Itse koen niin, että ainoastaan valon ja pimeyden rajakohdat ovat vaarallista seutua. Valossa ihminen on altis ja suojaton. Milloin tahansa taskulampun tai tulenkajon reunaan voi avautua silmäparin mentävä aukko. Metsänreunassa saattaa seistä joku tuijottamassa juuri valopiirin rajamailla, niin että vain kengänkärjet sivaltavat näkökenttää.
Minua ei pelota pimeä metsä, ei pimeä kartano jossa nyt asun. Minusta on mukavaa sammuttaa valot ja hiiviskellä ympäriinsä salongissa ja ulkona saunan nurkalla. Talon ja metsän äänet kuuluvat selvemmin pimeässä. Ullakolla liikkuu jokin isompi talvehtija, jonka epäilen olevan noin viisisataakiloinen hilleri. Kesälomilta palanneet metsähiiret rapistelevat salongin nurkassa. Metsiä koluavainen ja asutuksia kaihtavainen ystäväni Lapista totesi taannoin, että pimessä on turvallista, irstaileminen ja pahuus vaativat valoa. Pimeässä tehdään lempeyden töitä, siellä rakastetaan kuiskaten ja näppituntumalla. Niitten, joita pimeä ahdistaa, kannattaa muistaa runoilija viisaat sanat: ”En minä pimeää pelkää. Valossa varjot vasta näkyvät.”