Naapuriapua

Aina ei kirjailijakaan kaikkea osaa. Sellaisia asioita kohdallani ovat englantilaisen purkinavaajan käyttö ja rallipelien pelaaminen, mutta jos jostain olen pitänyt kiinni, niin Lapista ollaan eikä pakkasta säikytä. Minua on aina kummastuttanut tapa, millä eteläinen Suomi sekoaa lumentulosta. Ikään kuin se joka ikinen vuosi tulisi yhtä suurena yllätyksenä. Uutisissa väläytellään kauhukuvia erilaisista poikkeusoloista. Tänä vuonna on turvauduttu pakolaisten apuun lumen luonnissa ja armeijan kutsumista harkitaan. Vaan myöntää täytyy, ettei ilo ole ylimmillään, kun itse joutuu lumen saartamaksi. Ja kun se auto on kinoksessa niin siellä se pysyy (kts. edellinen merkintä). Odottamaton onni kohtasi tiistaina , kun remonttimiehet vetivät auton hangesta suitsait sukkelaan ja naapurin setä aurasi pihan. Kiitos! Tässä kohtaa mainittakaoon, että arvostan naapuriapua nykyään hyvin korkealle. Ei se niin itsestään selvää ole. Osataan täällä kuitenkin elää, sano. Kylille voi yrittää, vaikka lunta tuppaisikin sisään korvista ja sieraimista eikä kukaan ole ambulanssia hälyttämässä vaikka varpaita palelee. Toisin on toisaalla. Asuin joitakin vuosia sitten Englannissa. Siellä lumentulo sai kokonaisen kansakunnan kaaokseen ja poikkeustilaan ja ihmiset hamstrasivat säilykkeitä maailmanlopun pelossaan. Ei ollut naapuriapukaan samanlaista kuin Sammatissa. Naapurin pennut heittivät kivellä ikkunaan ja yrittivät sytyttää asunnon oven alta tuleen kun uskaltautui oman ulko-oveensa avainta penäämään. Minä ja Pihtiputaan mummo, tuo aulis hengenheimolaiseni, olemme sitä mieltä että ovet säppiin ja laput silmille. Kotoaan kenenkään kannata mihkään lähteä.