Oi Yleisradio, osa I

Oi Yleisradio. En oikein ymmärrä niitä kulttuurialan ihmisiä, joitten mielestä television katsominen on osoitus pitkälle kehittyneestä degeneraatiosta ta älyllisestä vajavaisuudesta. Televisiokanavien päättäjät sen sijaan saattavat edustaa jonkinlaista vaikeasti määriteltyä Yleisradion viime joulukuussa lanseeraama ostokielto dokumenteille ja lyhytelokuville täyttää edellä mainitut rodullisen heikentymisen tunnusmerkit, samoin kaupallisten kanavien jatkuva YLE:n toiminnan haittaaminen ja yhteistyöstä kieltäytyminen.
Tietysti kirjailijan pitää väittää katsovansa TV:stä lähinnä asiaohjelmia ja dokumentteja. Jossain seurassa voi mainita sellaiset viihdykkeet kuin Naisia kaupungilla ja brittiläinen Toimisto, mutta sitä ei saa myöntää, että liikkuvan kuvan lumovoima olisi jokseenkin ylivoimaista melkein mihin tahansa muuhun toimintoon verrattuna. Täällä Sammatissa helvetinkone siirrettiin juuri pois kirjastosta, sillä se napsahti kummasti päälle aina illan viihdekimaran alkaessa ja keskeytti romaanikirjailun. Nyt se tönöttää yläkerran etukammarissa mahdollisimman hankalassa asennossa. Olen luvannut itselleni, että TV saa olla auki niin kauan kun puntti tai takapuoli nousee lattiasta. Tätä iloa toteutin lauantaiehtoona lattialla kontaten ja takaraajojani ilmaan nostellen. Televisiosta tuli lotto. Ja kylläpä se oudolta näyttikin ja kylläpä alkoi perusturvallisuus rakoilla. Miksei lotto ole enää lotto, vakavahenkinen arpajainen, kansakunnan pyhä saunanjälkeinen rituaali? Tahdon tuntea haikean virkahien ja rylkreemin tuoksahduksen, kun virallisen silmä vaanii urheasti pyhää toimitusta, tahdon tuntea separaatioahdistuksen kourivan nivusiani, kun yhtä onnekasta kansanjäsentä hilataan vinssillä taloudellisen ja sosiaalisen arvoasteikon huipulle - Raha-automaattiyhdistyksen siivin me yksi kerrallamme poistumme herrain kirkkauteen. Vaan ei. Nykyään lotossa seikkailee humoreski ja arvovallaltaan epäkesko Jokerimies, numeroita luettelee luihun oloinen hiippari, josta ei tiedä että kenen puolella se on ja puhuuko se ennen kaikkea edes totta. Ei köyhän haave kuulkaa ole mitään leikkipeliä. Alkoi oikein sapettaa siinä samalla kun hikiset tassut tarrautuivat karvalankamattoon ja lainakoira nylkytti ja astui pontevasti jokaista tukiraajaa vuoronperään. Eikä edes tullut pottia.
Yleisradion tehtävä on toimia kansakunnan muistina, ja välittää tarinoita siitä lumetodellisuudesta, jonka edelleen voimme mieltää Suomeksi ja suomalaisuudeksi. Ihan totta, kyllä sellainen tehtävä vielä on olemassa. Siksi Ylen ohjelmia pitäisi pystyä katsomaan etenkin ulkomailla, sillä siellä tuota kansakunnan kuvitteellista turvasilmää kaipaa eniten. Vietimme Börstan kanssa marraskuun Sloveniassa, Novo Mestossa. Siellä katsoin Ylen Areenalta mm. paraolympialaisia ja sienikoulua sekä sitä puoltatoista jaksoa Reinikaista, jonka interneetti suostui välittämään. Näistä YLE:lle kumminkin kerran kiitos ja hei, varsinkin sienikoulu pelasti pahimmalta koti-ikävältä. Joku voisi tietysti kysyä, eikö Sloveniassa riittänyt koettavaa. Kyllä riitti. Autolla ajettiin rallia lumisessa metsässä, oli tarjolla luolakiipeilyä ja bosnialaista pomppuheviä paikallisessa baarissa. Kokemisen ja tarkkailun väliseen dilemmaan en tällä kertaa puutu sen syvemmin. Sanonpahan vain, että Slovenian päivä on lyhyt ja sikainfluenssa kurjaa sairastaa missä vain. Ja marraskuu nyt on marraskuu vaikka voissa paistaisi.