KULOTUTTAA

En ole eläissäni ollut kiinnostunut puutarhanhoidosta enkä tiedä siitä tuon taivaallista. Olen pitänyt elämäntapapuutarhatonttuilijoita ihmisryhmänä, jonka pitäisi hankkia itselleen pikainen sukupuolielämä ja internetyhteys. Vaan ken elää, näkee. Täällä Vares-Kantolassa elää kevään tulon aivan eri tavoin kuin kaupungissa, ja vaikka olen elämäni asunut kaikenlaisissa ekokommuuneissa, en koskaan ole puutarhasaksia käteeni ottanut. Siinä missä ennen tahdoin antaa kaikkien kukkien kukkia ja rehottaa ja pidin esimerkiksi ruohonleikkurin käynnistämistä porvarillisen vieraantumisen initiaatioriittinä, huomaan nyt vapaaehtoisesti suunnittelevani tulevia nokkosta ja ohdaketta vastaan käytäviä torjuntataisteluja. Hedelmätarha on vallattava niiltä takaisin, ja se tapahtuu tänä kesänä! Ei itketty Raatteen tielläkään, ei! Muutenkin olen tullut joko maanpuolustushenkiseksi tai vanhaksi. Ennen minua säälittivät ne yksinäiset, haravanvarressa huojuvat eläkeläiset, joiden elämän ainoa sisältö oli taapertaa lehtikasoja kurittamaan heti ensimmäisten pälvikaljujen ilmestyttyä pihamaalle. Nyt kartanolla vesuri kädessä käyskentely tuntuu varsin luontevalta, ja on muutakin. Jostain kumman syystä Vares-Kantolan puutarhasta tahtoo pitää huolta vaikkei se ole oma, tai ehkä juuri siksi. Ei ole pakkoa eikä painetta, voisi vain antaa olla, ja sen vuoksi onkin mukava tehdä. Koko ajan ulkona tassutellessani koetan miettiä, mitä Eeva nyt haluaisi. Tahtooko, että vanha, laho omenpuu kaadetaan kokonaan vai sahataanko vain irti emäpuusta revennyt ranka? Hetken asiasta neuvoteltuamme tulemme tulokseen, että säästetään mahdollisimman paljon. Sahataan siis haljennut runko irti ja pinotaan muitten talven kurituksesta kärsineitä. Tänä vuonna kaksi omenpuuta, kirsikkapuu, syreeni ja jotkin tunnistamattomat etelänkasvit, joita kutsun tässä perennoiksi, ovat saaneet osumia.
Pihallamyllääjillä on sitä paitsi olemassa oma mediamaailma. En nyt puutu niihin tuhansiin aikakausilehtiin, jotka tursuavat kanankakanlevitysohjeita ja masentavan täydellisiä pihaidyllejä, sillä niitä lukiessa ihminen väsyy ja lannistuu nopeasti. Jostain on kuitenkin syytä tietoa ammentaa. Sellaiset ohjelmat kuin Huvila ja huussi alkavat kummasti kiinnostaa, sillä paljon on sellaista, mistä minulla ei ole hajuakaan. Onneksi täältä löytyy tukevat vuosikerrat Emäntä -lehteä, josta on yllättävä apu melkein missä tahansa elämän pulmatilanteissa. Voiko ruusupuskia ja vadelmapensaita sitoa pakettinarulla? Voi, jos ei välitä siitä, että jänis käy yön aikana kaluamassa narun poikki. Miten päästä eroon myyristä? Ne ovat valloittaneet koko alapihan ja tulevat luultavasti verottamaan tulevaa perunamaatani hävyttömästi. Mieleen tulee vain urbaanilegenda miehestä, joka kuoli taistelussa myyriä vastaan. Ukko oli täyttänyt jyrsijäitten onkalot vedellä ja koki tämän jälkeen johtaa sinne sähköä rikkinäisellä johdolla. Huonosti kävi. Itse pitäisin sivistyneenä vaihtoehtona asiallisia neuvotteluja, joissa irtisanoisin myyrien asumisoikeuden ja ne muuttaisivat naapuriin sopivan irtisanomisajan kuluttua. Vaan ei se hiiriinkään toiminut, ei, joten jokin brutaalimpi lähestymistapa lienee otettava käyttöön.
Kaiken muun hyvän lisäksi puutarhatyö vie ajatukset omasta romaanista. Siellä ollaan tällä hetkellä toukokuisen Jäämeren rannalla, nähdään nälkää eikä mikään kasva. Kuin huomaamatta mieli koettaa siirtää sinne tämän tästä lehdenleskeä ja valkovuokkoa, vaikka oikeammin maisemaan pitäisi istuttaa sellaisia kasveja kuin ruijanesikko ja pohjanvanamo. Kannattaa siis painua muihin maailmoihin, jollei pysty pitämään fiktiivisiä istutusnäppejään erossa. Hyvää viidakkomateriaalia löytyy vaikka kiten. Vesurin kanssa riehuessani mietin aluksi korkeakirjallisesti Joseph Conradin Pimeyden Sydäntä, mutta masennuin siitä niin, etä siirryin ajattelemaan Kiplingin Viidakkokirjaa. Omenapuissa kiipeillessä voi ajatella Tarzania ja intermediaalisesti James Cameronin Avatar. Julio Cortazarin Bestiarion otuksia on hyvä sijoittaa sammalen sekaan lyllertämään. Näitä miettiessä olen sahannut, sitonut, oksinut, raahannut ja pilkkonut. Nyt tekisi mieli kulottaa. Kulottaminenhan on vanha hyvä keino päästä eroon maanpinnan moskasta ja rikastuttaa väsynyttä maaperää. Eikö vain? Sain idean kulottamiseen naapurin risunuotiosta ja aloin muistella Marinmaalle tekemääni matkaa muutama vuosi sitten. Kauneimpia ja lumoavimpia näkyjä ikinä olivat ne tulivirrat, jotka valuivat pitkin mustaa Venäjänmaata kohti junan ikkunoita, joista tuijotimme lumoutuneina vierasta ja vaarallista maisemaa. Kulottaminen on mielessäni siis mystistä, alkukantaista, uudestisynnyttävää. Nämä kaunokirjalliset mielikuvat verkkokalvoillani kangastellen konsultoin asian tiimoilta muutamaakin puutarha-asiantuntijaa. Miten kulottaa? Kuinka tehdä sen turvallisesti? Ja miten niin se pitäisi tehdä syksyllä? Merkillistä kyllä, neuvojen sijasta sain poikkeuksetta saman vastauksen: ”Ei, sinun ei pidä kulottaman.” Kerta kaikkiaan ei, unohda koko juttu. Mieleeni valettiin kauhuskenaarioita palavasta kartanosta ja ikuisesta häpeästä, ehkä jopa soihduista, talikoista ja maanpaosta, kun tuhoaisin palasen suomalaista kulttuurihistoriaa tuikkaamalla sen tuleen. Hyvä on, ajattelin, hieman loukkaantuneena tosin, sillä kulotuskielto tuntuu liittyvän enemmänkin persoonaani kuin aktuaalisiin keliolosuhteisiin. Minun ei siis ilmeisesti ole tarkoitus kulottaman, vaikka mieli tekisi niin vallan vimmatusti.