OPPISI KIRJAILIJA ELÄMÄÄN IHMISIKSI

Piti kirjoittaa kirjailijan yhteisöistä. Niitä tarvitsee, varsinkin kun asustaa valtavaa kartanoa ja harjoittaa maailman autiointa ammattia: oman päänsä sisään katsomista. Sinne kyllin kurkisteltuaan tekee kummasti mieli ottaa yhteyttä lajitovereihinsa, omassa tekemisessään tarvitsee pintaa mihin peilata. Kävin Pohjois-Suomen kirjailijapäivillä Rokuan kuntoutuskeskuksessa toteamassa, että hyvä on elää suhteessa maailmaan ja muuhun ihmiskuntaan. Tulee varmaankin sitä paljonpuhuttua perspektiiviä ja huomaa että liikkuu se sittenkin, maailma. Essi Kummun, Antti Hyryn ja Kauko Röyhkän lisäksi mieleen jäi Eeva Heilalan mahtava, voimakas esiintyminen iltaohjelmassa. Sen jälkeen oli paha lauteille nousta, vaikka palaute olikin hyvää ja äärimmäisen tärkeää, varsinkin kun luin uutta tekstiä. Tosin jossakin vaiheessa kaikenlainen kirjallinen pörhistely alkoi ottaa sen verran voimille että piti poistua porevannaan ulkona räntivää maailmaa tuijottamaan. Siellä istui yksinäinen veteraani heikoilla jäillä ja vaikutti varsin tyytyväiseltä yksinäisyyteensä. Mutta mukavaa oli, kiitos Tuomo Heikkiselle järjestelyistä. Oli antoisaa, vaikka reissu meinasikin päättyä silkkaan häpeään, sillä kävi selville, että olin ottanut epähuomiossa jalkaani sokean runoiljan kengät ja niitä oli etsitty kissojen ja koirien kanssa itse lepuuttaessani hotellihuoneessa. Oi voi, kiitos ja anteeksi. Oppisi joskus elämään, ei olisi tällaista opettelua.
Niin, kelpaa elää sillä joka osaa. Nyt kevään tullen on vasta huomannut, miten tyhjä ihmisäänistä tämä kolkka öisin onkaan. Päivisin saattaa naapuri tepastaa pellolla ja ajaapa alhaalta joskus autokin. Olen koettanut tutkia lähiseudun vanhoja kulttuurialueita pyörällä ja autoillen, ihan tuttuuden tunteen vuoksi ja siitä ilosta että täällä satun asumaan. Aurinkoisillä Fiskarsin ja Billnäsin vanhat ruukkialueet ovat paljaassa keväässäkin kauniit. Joskus vain tuntuu etteivät yksi silmäpari riitä komeutta toetamaan, tarvittaisiin kaksi, sellainen jolle kohahtaa keväästä sillä itsestäänselvällä ja tyhjänpäiväisellä tavalla kun keväästä nyt yleensä kohistaan, sillä mitäpä siitä, on se talven jälkeen tullut ennenkin. Kaksi joutsenta tulvapellolla aiheuttivat yhtäkkisen katkeruuden, mitä nuokin tuossa luulevat olevansa. Jälttävät kortta muina miehinä eivätkä ymmärrä onneaan, kun saavat olla siinä maailmassa kaksin. Tällä hetkellä meitä hengittää täällä kolme eläväistä: lainakoira Lulu, minä ja valtava mustanoranssi kimalainen, jotka koira pelkää kuollakseen ja tahtoo olla rahin alla sen aikaa, kun kimalainen ymmärtää poistua avoimista ikkunoista. Pelokas koira, kiukkuinen kimalainen ja väsynyt kirjailija, siinä sitä yhteisöä kerrakseen. Seinäkellon asetuttua pysyvästi näyttämään varttia vaille kuutta täällä on ollut kovin hiljaista. Ulkoa kuuluu tietysti lintujen mekastus, korret puskevat riskuen kuolleen lehden seasta, paju valittaa kevätreumatismiaaan. Makasin iltapäivästä Vares-Kantolan yläpuolella kohoavassa metsässä. Pienellä kallioniityllä mäen harjalla on hyvä kelliä ja katsella taivasta, ja nyt eritoten, sillä pääsin ensimmäistä kertaa kipuamaan paikalle talven jäljiltä. Nätkelmään änkeytyjästä tuntuu siltä kuin vanhan, karhean kaverin syliin laskeutuisi, vähän se vastustaa ja pistelee, antaa kirjailijan kuitenkin olla. Jäkälä on kalttaantunut kovaksi siitä kohtaa, missä viime syksynä tapasin maata, siitäkin kohtaa silti kortta pistää jo esiin. Luonto uusiutuu, itsepäisesti, hiukan tuskaantuneesti tällä hetkellä, uusiutuu kuitenkin. Synnyttää siellä ikiaikaisesta kohdustaan ties mitä mähkää ja liesua eikä loppujen lopuksi piittaa yhdestä sen vartta myöten tallaavasta taiteilijasta. Antoi luonto pienen näytöksenkin: haukka liiteli pään päällä ja lähti sitten mahtavaan syöksyyn, tuntui että tulee silmästä sisään. Se olisikin hyvä tapa kuolla, joutua haukan nokkimaksi.
Niin, luonto uusiutuu, mutta onko pakko ihmisen? Onko pakko jaksaa, nousta ja jatkaa matkaa, kömytä kuopastaan ylös, palata talolle, avata läppäri? Onko pakko olla vahva kun ei yhtään jaksaisi. Jos jäisikin vain joskus tuollaiseen kuoppaan makaamaan, ei nousisi. Hengittäisi ihan hiljaa ja hitaasti, makaisi niin kauan että sammal ja jäkälä kiipeäisivät reittä pitkin vatsalle, lintu tekisi pesän nokittuun silmään, suusta kasvaisi korrentynkä.