Onni yksillä, kesä kaikilla. Onnellisuuden tasosta on tällä hetkellä paha mennä sanomaan yhtä tai toista, kaikenlaiset surut pääsivät kevättalvesta kaluamaan niin että meinasi henki mennä. Työkyky ainakin meni, ja se harmittaa nyt. Jokainen liuskaton päivä kirjailijan elämässä on hukkaan heitettyä aikaa, sano. Vaan kun eivät surut suremalla lopu, on välillä pakko elääkin. Hiljaisen talven ja kevään jälkeen kalenteri on vaivihkaa päässyt täyttymään kaikenlaisista kesätapahtumista -työhön liittyvistä deadlineista puhumattakaan. Täytyy siis tehdä valintoja. Rakastan kirjailijan ammattiani enkä tahdo mitään maailmassa niin kuin kirjoittaa ja tulla luetuksi. Joskus tekee silti kutaa päästä ihmisten pariin. Kaikenlaiset kollegoiden kanssa vietetyt tapahtumat, tupaantulijaiset, järjestöriehat jne. Kesävieraat saapuvat sitten heinäkuussa ja elokuun alussa Vares-Kantolan valtaavat animaatioalan ammattilaiset. Hyvä että tulevatkin, tulee alakerran pimiölle käyttöä. Ja kokeellista elokuvaa tulee tehtyä itsekin, kun on kenen kanssa kokeilla. Viimeksi Hauhon kartanolla 2007 veivasimme 35-millisillä Bolexeilla filmiä, jotka kehitettiin sitten ämpäreissä ja tehtiin kaksoisperforaation avulla kameraheijastuksella positiivit. Jotain samanlaista odotan tältäkin kesältä. Tuloksia löytynee Youtubesta.
Harmillista on, kuinka lyhyeeseen kesään pitäisi saada mahtumaan kaikki. Jostain syystä keksin itselleni joka vuosi ohjelmaa, joka tarkoittaa erilaisissa pimeissä tiloissa oleskelua. On studiotyöskentelyä, kirjoittamista, elokuvien leikkaamista ja niin edelleen. Tänä vuonna täytyy jättää väliin Sodankylän filmifestivaalit, joilla olen vieraillut melkein puolina elämäni kesistä. Surettaa, sillä tapahtumalla on ainutlaatuinen luonne: aurinko ei laske ja elokuvia voi katsella läpi yön. Vuorokausirytmi heittää häränpyllyä kun teltassa pitää makuupussiin kääriytyneenä tujottaa elokuvia läpi yön. Jäljelle jääneenä valveillaoloaikana sopii tavata vanhoja tuttuja pohjoisesta ja uusia etelästä. Ihmiset ja paikat sekoittuvat toisiinsa, harva jaksaa olla kireänä tai allapäin. Säätilasta, vuodesta ja seurueesta riippumatta olen viihtynyt aina. Parasta ehkä sentään on mennä yksin jotta voi valita nukkuma-aikansa, ruokalilunsa ja harhailunsa mahdollisimman itsenäisesti. Joskus on nähnyt enemmän elokuvia, on Seita-baari ja Kitisenranta vienyt voiton. Joskus on samoilla silmillä pitänyt saapua Helsingin Narinkkatorille ilmestymään ja puhumaan kirjallisuudesta, kun samaan aikaan mieli pyörii kolmen aikaan aamuyöstä alkaneessa romanialaisessa yhteiskuntakuvauksessa. Tänä vuonna käynti jää väliin, mutta lohduttaudun ajatuksella, että vielä on kesiä jäljellä. Ja onhan niitä. Täytyy olla.
PS: Onnea Minna Joenniemelle Finlandia-diktaattorin pestistä. Loistava valinta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti