Kesä kaikilla

Kesä kypsyy Sammatissa. Kesävieraita on ollut kylässä kuin sääskeä räkkäaikaan. Mutta mukavaa on ollut, on uitu hyvin, syöty hyvin, juotukin välistä hyvin. Ja saunottu sen jälkeen, kun yhden kesämiehen kanssa putsasimme saunan hormista kolme linnunpesää ja savu menee sinne minne kuuluukin eikä kylpijän silmään. Kaikenlaista oppii kun elää maalla, tiemmä. Joenpellon veljen lapsenlapsi kävi näyttämässä missä kasvaa parsaa ja valkoviinimarjaa. Ne kirsikkapuut, joita taloa maalanneet työmiehet eivät tuhonneet, notkuvat makeaa hedelmää. Vadelma kypsyy, vaatimaton mustikkasato samaten. Ahomansikkaa on rinteessä aamumehuun saakka, alapihalla raparperia, viinimarjaa ja raakileista päätellen luvassa on melkoinen omenasato. Päärynäpuuta vaivannut ruttokin näyttää hellittäneen. Kesävieraat ovat tuoneet jokainen jotakin mukanaan, kuka hyvä juustoa, punaviiniä, lepakkotuntemustaan tahi vain hyvää seuraa. Yksi innostui siivoamaan jääkaapin ja lettuja kermavaahdolla ja marjasurvoksella on syöty harva se aamu. Sammatin kievarissa on käyty syömässä varsin maittavaa lounasta. Niin kuin Veikko Huovinen Kuikassaan panee: ”Olen sitä mieltä, että jos tahtoo saada selkoa kansakunnasta ja sen elämäntuntojen pohjavirtauksista, on viisasta opiskella sen pulloetiketit ja imeskellä läpi sen tärkeimmät pastillit.” Omasta puolestani pidän suomlaisen sivistyksen mittana sitä, että täältä saa niin jumalattoman hyvää leipää. Kievarin taikinajuuresta tehty ruisleipä nostaa meden kitalaelle ja saa ihmisen suhtautumaan kesäisiin taideharrastelijoiden näyttelyihin myötämielisesti. Ja Sammatin torpalla turismeilukin tuntuu varsin relevantilta tavalta viettää aikaa, semminkin että sen tekee viidettä kertaa viikonaikana. Mitäs siitä, ollaanhan Eliaksen synnyinseutuja tarkastelemassa, kyllä siinä kansallismaisemassa alkaa heti tehdä mieli ryhtyä kansalliseepokselle. Opas tiesi kertoa siellä senkin salaisuuden, mikä mahtaa olla kahdeksansataaluvulta peräisin oleva merkillinen pötikkä, jota olen käyttänyt tähän saakka ovenpönkkänä. Se on kuulemma punnus, jolla on mitattu jauhoa kaupoissa. Oppii kirjailijakin jotakin uutta. Oppi muun muassa irrottamaan kuolleen naakan ilmanvaihtohormista, kun se vaatekaapista toissaviikolla löytyi. Miespuolinen kesävieras vetosi tasa-arvokysymykseen ja pisti emännän hommiin, totesi ettet sie nuin neiti ole ettet saata. Enkä ollutkaan.
Täällä asuessani olen miettinyt monasti, jotta missä ne jäyhät länsiuusimaalaiset mahtavat piillä. Joka paikassa ollaan niin luvattoman ystävällisiä, traktori antaa tietä autoilijalle ja uimarannassa sanaillaan leppoisia tuntemattomankin kanssa, puhutaan veden lämpötilasta ja arvaillaan kalakannan kehitystä. Ehkä ne ovat sitten kesävieraita, nämä lepostelijat ja ystäviköt. Ja mainekin kasvaa, vaikkei romaani valmistunut syksyksi. Postilaatikolla sain kuulla ohikiitävän pyöräilijän kertovan toverilleen, että tässä on nyt sitten se Eeva Joenpellon kirjailijakoti. Ennen siinä asui Tuomas Kyrö, nykyistä asukkaan nimeä kultturelli ei muistanut. Sen mainitsi, että on kuulemma erikoinen tapaus. Nauratti. Kaikenlaisia kiroja sitä on, jollei nyt sitten kuuluisuuden niin sitten sen vastakohdan.

Maalari maalasi taloa

On se mukavaa kun tehdään remonttia. Oikeastikin, tietysti. Saadaan Eevan taloon uusi punamulta. Vaan vaikeuksiapa aiheutuu siitä, kun kartanossa asuu hysteerinen naisihminen pesäpallomailojen ja erinäisten astaloitten keskellä ja töitä tehdään perin erikoisiin kellonaikoihin. Viikko sitten heräsin tunteeseeen, että nyt joku kuhkaa talonnurkalla. Hiivin ulos katsomaan ja näin mieshenkilön jolkottelemassa pihatietä. Alapihalla näkyi valkoinen auto ja pian rullasi paikalle toinenkin. Noniin, ajattelin, nyt ovat murtomiehet asialla. Kirjailijan mielikuvitus ei riittänyt keksimään yhtään hyväntahtoista syytä, miksi kello kolmen aikaan porukkaa hiiviskelisi nurkissa asujamistoa puhuttelematta. Soitin poliisit paikalle, virolaisia koijareita epäiltiin. Nukuin yön pesäpallomaila kainalosssa. Seuraavana päivänä saapuneet kesävieraatkin olivat kauhuissaan.
Asian todellinen laita selvisi, kun työmiehet seuraavana päivänä kysäsisivät, saavatko tulla joku kerta maalaamaan aikaisemmin aamulla. Silloin kun on viileämpää ja maali kuivuu hitaammin. Kyllähän se sopi. Aikaisempi aamu paljastui seuraavana yönä samaiseksi kello kolmeksi, jolloin saunan nurkalla näkyi epämääräistä liikettä. Työmiehethän ne siellä. Murtolaiset ja murhakkeet paljastuivat näin työtätekeväksi kansanosaksi. Hävetti. Mutta mistä ihmeestä olisi voinut arvata, että maalari maalaa taloa kello kolmen aikaan aamuyöstä ja pakenee paikalta, kun talon väki saapuu tilannetta tarkastamaan? Normaaleihin käytössääntöihin saattaisi kuulua, että talon väelle ilmoitetaan, kun saavutaan työhön erikoisiin kellonaikoihin. Tai tultaisiin reilusti puhuttelemaan kun havaitaan että hereillä ollaan. Juupa juu.
Nyt talossa alkaa olla uusi maali eikä yöstä ulkoa kuuluva mekastus enää hetkauta. Maalla oppii nopeasti, että kyseessä on joko työläinen tai kettu. Kun pitää kissat sisätiloissa ja muistaa laittaa verhot ikkunaan, voi hyvällä omallatunnolla nukkua puolillepäivin ja tassuttaa tarkastamaan puutarhassa tapahtuneet tuhot.

Puu joka kantoi hedelmää

Kauhistuksen kanahäkki! Ei mikään ole pyhää työmiehelle, jolla on tehtävä. Pyhiä eivät ainakaan olleet Vares-Kantolan kirsikka- ja luumupuut, jotka makaavat nyt pihamaalla silvottuina ja lopullisesti rikottuina. Itku meinasi ilmoille ulvotella, kun palasin kotiin Vares-Kantolaan Sysmän kirjakyläpäiviltä. Olimme siellä viikonloppuna Nuoren Voiman Liiton voimin esiintymässä. Olin jännittänyt viikon verran Sirkka Turkan tapaamista, hän kun sattuu olemaan paitsi lempirunoilijani myös varsin vaikuttava ihminen. Turkka ei päässyt saapumaan paikalle, mikä sureksutti kaikkia läsnäolijoita. Muuten tunnelma Villa Sarkiassa oli varsin leppoisa ja esiintymisistä jäi hyvä mieli. Vaan annas olla kun saavuin kotipihalle (linja-autolla Lohjalle ja siitä taksolla Sammattiin). Tiesin kyllä, että taas Vares-Kantolassa remontoidaan, ja tiesin että seinustan kukkaistutuksia pitää harventaa, tällä kertaa kun uusitaan julkisivun punamultaus, ja se tarkoittaa telineitä, työmiehiä ja sitä ettei aamuteetä voi rauhassa nauttia verannalla. Olin kuitenkin toivonut, ettei puita tarvitsisi kaataa. Ilmeisesti olin väärässä. Noin nyrkkisääntönä pitäisin, että puuta joka hedelmää kantaa ei pidä hakkaaman. Meillä pohjoisessa päin eivät hedelmät paljoa puissa notkuneet, ja senkin vuoksi tuntuu pahalta, kun tuollainen luonnon suoma lempeys hakataan suruttomasti maan tasalle. Kerta kaikkiaan. Jos maailmasta aina löytyy ihmisiä jotka tahtovat istuttaa omenapuun, löytyy ilmeisesti aina työmiehiä jotka mieluusti käyttelevät moottorisahaansa. Koen suorastaan eksistentiaalista tuskaa ajatellessani, miten pitkä ponnistus noilla puuparoilla on ollut ja miten muutamassa minuutissa se kaikki osoittautui turhaksi. Onhan suorastaan yltiöpositiivista uskaltautua ylipäänsä kasvamaan Suomen karuissa oloissa. Pitää olla luottamusta siihen, että jaksaa talven kitkerän pakkasen yli, pitää luottaa siihen että tulee se kevät kuitenkin, pitää luottaa aurinkoon ja sateeseen ja tehdä parhaansa sittenkin. Vaan kovinpa helposti katkeaa vuosirenkaitten tulo. Surullista on, vähän kuin olisi ystävän menettänyt.

Ken maksaa jos ei artisti?

LUOTTAMUSTA

Kirjailijan on ehdottomasti voitava luottaa kustantamoonsa. Erikoisen tärkeässä asemassa on kustannustoimittaja. Riku Korhosen mukaan kirjailijan ja kustannustoimittajan suhde on sama kuin kuusivuotiaan ja aikuisen. Lapsellinen ja itsekeskeinen kirjailija tarvitsee tutun, luotettavan kustannustoimittajan, joka tarjoaa pysyvyyttä ja turvaa julmassa maailmassa. Siksi kustannusalan muutokset pelottavat pientä kirjailijaa. Tietysti ymmärrän, että kirjankustantajan tehtävä on toivoton. WSOY:n kaltaisen kansainvälisen osakeyhtiön pitäisi tehdä voittoa ja samalla pystyä todistamaan, että ollaan tekemässä vakavastiotettavaa kaunokirjallisuutta. WSOY:n ykköspomo Jacques Eijkens kommentoi 22.06.2010 Helsingin Sanomien haastattelussa suomalaista kirjailijakuvaa. Eijkensin mukaan ala on murroksessa eikä paluuta ole. Tämä lienee totta. Kovin kovia sanoja saivat osakseen omaa parastaan ymmärtämättömät kirjailijat, jotka tahtovat nähdä kirjansa villasukkiin kääriytyneinä ja hissukseen turhia kuvissa koreilematta. Samaan aikaan kirjojen myynti vaatii tunnistettavaa kirjailijakuvaa. Niin, kirjailijan pitäisi olla brändi ja etenkin naistenlehtien julkisuuspotentiaaliin suhtautua suuremmalla innokkuudella. Leena Parkkinen kirjoitti 26.6.2010 ilmestyneen NYT-liitteen kolumnissaan osuvasti siitä, kuinka itsensä vakavastiottava kirjailija ei helposti alennu puhumaan kynsilakasta tai esittelemään vaatekaappiaan, vaikka moni narsismiin taipuvainen taiteilija siitä salaa haaveilisikin. Huomiotalouden ideaan kuuluu, että nyt myydään nimenomaan kasvoja. Kirjailijan naaman pitäisi olla tarjolla joka paikassa. Itse en ole kokenut minkäänlaisia paineita tuotteistamiseen, minua ei ole juoksutettu imagokursseilla tai stylisteillä, pikemminkin oltu hieman huolissaan siitä, että mitenhän se raukka pärjää, jos joutuu kameran eteen. Sanooko jotakin tyhmää? En sitä paitsi usko että kirjailijat kokevat markkinoinnin lähtökohtaisesti pelkästään negatiivisena seikkana. Pikemminkin moni kirjailija on pahoillaan siitä, ettei kirja ja kirjailija saa tarpeeksi huomiota, mainoskampanjat tuntuvat olemattomilta ja kirja sujahtaa alelaariin ennen kuin on ehtinyt ilmestyäkään. Taiteilijan ympärille rakentuva taiteilijamyytti on toiminut ennenkin brändäyksen tavoin, siitä vain puhutaan nykyisin kolkolla tulosvastuun retoriikalla. On silkkaa hurskastelua luulla että kustannusala olisi sosiaalidemokratia jossa kaikille jaetaan tasapuolisesti ja rikkaita verotetaan vähempiosaisten puolesta. Kirjailijan nimi on ollut laadun tae siitä saakka kun tekijä keksittiin teoksen merkittäväksi osaksi tuossa Guttenbergin aikoihin. Apinaksi ei tarvitse kenenkään ryhtyä. Silti on turha väittää ettei Shakespeare olisi takuulla ollut elinaikanaan tyytyväinen siitä arvonannosta jota hänen brändinsä nykyään nauttii.

ARTISTI MAKSAA

Samaan aikaan, kun Suomen kulttuurikeskustelussa kohistiin Eijkensin lausunnoista, kiersin Eurooppaa Confusa -bändini kanssa. Alakulttuurimusiikin parissa toimimisessa on parasta sen ihmisläheisyys ja tuotanto-organisaation hierarkiattomuus. Kädestä käteen toimivan distribuution maailmassa vallitsee täysin toisenlainen toisenlainen tuottamisen malli kuin kirja-alalla. Ja hyvä niin. Annan kirjani toimittamisen, painamisen, jakelun ja markkinoinnin enemmän kuin mielelläni alan ammattilaisten huoleksi. Herään silloin tällöin yöllä painajaiseen, jossa joudun itse kopioimaan romaanini hiilipaperille ja kauppaamaan kadunkulmassa. Sen sijaan pientuotettu musiikki . Levyt tehdään hartiavoimin ja usein pienten levy-yhtiöiden kustantamina, kiertueet järjesteään tuttujen kontaktien kautta ja keikanjärjestäjät tunnetaan usein henkilökohtaisesti. Homman toimimiseen vaaditaan paljon luottamista. Täytyy luottaa siihen, että joka ikisessä paikassa mainostus on huolehdittu paikallisten voimin, tarjolla ruokaa, juomaa, yösija ja että sovitut keikkapalkkiot maksetaan. Tähän saakka kaikki on toiminut moitteettomasti. Tällaisessa alakulttuuritoiminnassa sosiaaliset paineet ovat suuret, välistävetäjät jäävät helposti kiinni ja suljetaan ulkopuolelle.
Kokemukseni mukaan vaikeuksia vaikeuksia siinä vaiheessa, kun joutuu turvautumaan viranomaisapuun, auto hajoaa tai keikkapalkkiot ryöstetään. Tällä kertaa ongelmia aiheutti autokolari ja saksalaisen vakuutusyhtiön luistamisen vastuusta. Autokolarista selvittiin ihmishenkien menetyksettä, mutta taloudellisia tappiota aiheutui, vaikka paikanpäälle saapuvat poliisit ja silminnäkijät totesivat hyvin nopeasti syyttömyytemme ja aluksi saksalainen tehokkuus suorastaan ihastutti. Kolaroineen osapuolen vakuutusyhtiökin vaikutti yhteistyöhaluiselta ja lupauksia sateli, mutta jostain syystä auton ikä ja se, että kiertämässä oli suomalainen tanssiorkesteri vähensi yhteistyöhalukkuutta kummasti. Olimme ristineet paloautona toimineen resiinan aiemmin Vanhaksi Rouvaksi tunnesyistä. Pakoputki oli tipahtaa matkasta jo ennen Biala Podlaskaa eikä takaovea saanut auki ilman vippaskonsteja enää Varsovassa. Puolasta Leipzigiin ajettaessa tuli stoppi. Liittymästä huristava kansanauto osui etupuskuriin sillä seurauksella, että auto meni lunastukseen. Onni onnettamuudessa, että tieosuudella oli tietyömaa ja nopeus tämän vuoksi jotakin muuta kuin sataneljäkymmentä kilometriä tunnissa. Ihmiset selvisivät säikähdyksellä, mutta Vanha Rouva meni autojen taivaaseen. Meidät hinattiin autokorjaamon takapihalle keskellä ei-mitään. Siellä odottelimme yli puoli vuorokautta laina-autoa, jonka piti tulla aluksi tunnin kuluttua, sitten kolmen. Lopulta vakuutusyhtiöstä ehdotettiin, että ottaisimme taksin ja matkaisimme sillä Suomeen. Rahat saisimme jälkikäteen. Sanomattakin selvää ettei ehdotus herättänyt luottamusta. Ilman autokorjaamon ystävällistä henkilökuntaa, joka hyvän hyvyyttään lähti kuskaamaan meitä seuraavalle keikkapaikalle ja Leipzigissa meitä auttanutta vanhaa ystävää, Janne Manniota olisimme vieläkin tuolla takapihalla. Kolmen päivän kuluttua luovuimme toivosta ja vuokrasimme pakettiauton itse. Liian pienen tavaratilan vuoksi jouduimme ottamaan rummut syliin ja lautan Rostockista Helsinkiin. Kiitos vain kaikille auttajille ja vakuutusyhtiöille jättimäinen haistatus.

Katja hyvä, kampaa edes hiuksesi!

Kaikenlaisia vaatimuksia aikuiselle naiselle asetetaan. Sitä luulisi helposti, että kun tiettyyn ikään ja asemaan pääsee, saa rauhassa toimitella kulttuurialan töitään, kirjoittaa romaaneja ja olla moinaan vain. Ei pidä paikkaansa. Kaikenlaista epäilystä nuorehkon naisen kulttuurisesta kelpoisuudesta esiintyy tämän tästä. Ja kas kummaa, kritiikki liittyy lähinnä ulkomuotoon. Jos on sattunutkin selviytymään suvun ja yhteisön paineista ja saavuttamaan jonkinlaista ammatillista arvostusta, joka nähdäkseni pääosin on lähtöisin pikemminkin tuotantoon liittyvistä seikoista eikä liity tekijän ulkoiseen habitukseen, on aina olemassa nimetön joukko huolestuneita ja paheksuvia kansalaisia, joka huolehtii jäseniensä rotuhygieniasta. Niinpä niin. Työskentelin muutama vuosi sitten Moskovassa eräällä studiolla filmiyhtiö Matila&Röhrin toimesta. Tuolloin minua huvitti venäläisten babushkojen tapa puuttua kadulla kulkevan nuoremmaiston pukeutumiseen. Osansa huolesta saivat niin liikemiehet kuin lähiönuoretkin. Jollei talvella kulkenut pipo päässä ja riittävän paksut tumput kourassa, sai takuuvarmasti trollibussissa kuulla vihaista säksätystä ja huolehtivaista kurnutusta ylenpalttisesta huikentelvaisuudestaan. Ja tällainen toimintahan on toki järkevää, jopa antautuvaista. Turhaan antaa ihmisen tietämättömyytään saati ulkonäkökeskeisyyttään aivojaan palelluttaa. Kun yhteiskuntarakennelmat ryskyvät, pitää joku roti olla olemisessa. Pipo päässä pakkasella ja vodkasukat jalassa, jos alkaa yskittää.
Kirjoitukseni otsikko viittaa nimettömään kirjeeseen, jonka sain taannoin: ”Katja hyvä, kampaa edes hiuksesi!” Minua liikuttaa ajatus, että joku siellä jossain Suomenmaassa on ärsyyntynyt kuontalostani niinkin paljon, että on kirjoituskoneella naputellut viestin ja lähettää sen vaillinaisin osoitetiedoin matkaan, arvatenkin hartaana toiveenaan että ottaisin opikseni tästä isällisestä neuvosta ja tointuisin noudattamaan naisille soveliaita ulkonäkönormeja. Ei hätää, sinä nimetön lähettäjä, Suomen postilaitos on ollut ahkerana ja viestisi on tullut perille! Oli viestisi huumoria eli ei, lupaan pohtia tätä kysymystä vakavasti alkavalla Euroopan-kiertueellani, jonka suorittuu seuraavien viikkojen aikana Baltiassa, Puolassa ja Saksassa luonteeltaan varsin kyseenalaisen tanssiorkesteri Confusan keralla. Mietin matkan aikana hartaasti, menisinkö parturiin. Voi olla, etten mene.

Kesää Vares-Kantolassa

Onni yksillä, kesä kaikilla. Onnellisuuden tasosta on tällä hetkellä paha mennä sanomaan yhtä tai toista, kaikenlaiset surut pääsivät kevättalvesta kaluamaan niin että meinasi henki mennä. Työkyky ainakin meni, ja se harmittaa nyt. Jokainen liuskaton päivä kirjailijan elämässä on hukkaan heitettyä aikaa, sano. Vaan kun eivät surut suremalla lopu, on välillä pakko elääkin. Hiljaisen talven ja kevään jälkeen kalenteri on vaivihkaa päässyt täyttymään kaikenlaisista kesätapahtumista -työhön liittyvistä deadlineista puhumattakaan. Täytyy siis tehdä valintoja. Rakastan kirjailijan ammattiani enkä tahdo mitään maailmassa niin kuin kirjoittaa ja tulla luetuksi. Joskus tekee silti kutaa päästä ihmisten pariin. Kaikenlaiset kollegoiden kanssa vietetyt tapahtumat, tupaantulijaiset, järjestöriehat jne. Kesävieraat saapuvat sitten heinäkuussa ja elokuun alussa Vares-Kantolan valtaavat animaatioalan ammattilaiset. Hyvä että tulevatkin, tulee alakerran pimiölle käyttöä. Ja kokeellista elokuvaa tulee tehtyä itsekin, kun on kenen kanssa kokeilla. Viimeksi Hauhon kartanolla 2007 veivasimme 35-millisillä Bolexeilla filmiä, jotka kehitettiin sitten ämpäreissä ja tehtiin kaksoisperforaation avulla kameraheijastuksella positiivit. Jotain samanlaista odotan tältäkin kesältä. Tuloksia löytynee Youtubesta.
Harmillista on, kuinka lyhyeeseen kesään pitäisi saada mahtumaan kaikki. Jostain syystä keksin itselleni joka vuosi ohjelmaa, joka tarkoittaa erilaisissa pimeissä tiloissa oleskelua. On studiotyöskentelyä, kirjoittamista, elokuvien leikkaamista ja niin edelleen. Tänä vuonna täytyy jättää väliin Sodankylän filmifestivaalit, joilla olen vieraillut melkein puolina elämäni kesistä. Surettaa, sillä tapahtumalla on ainutlaatuinen luonne: aurinko ei laske ja elokuvia voi katsella läpi yön. Vuorokausirytmi heittää häränpyllyä kun teltassa pitää makuupussiin kääriytyneenä tujottaa elokuvia läpi yön. Jäljelle jääneenä valveillaoloaikana sopii tavata vanhoja tuttuja pohjoisesta ja uusia etelästä. Ihmiset ja paikat sekoittuvat toisiinsa, harva jaksaa olla kireänä tai allapäin. Säätilasta, vuodesta ja seurueesta riippumatta olen viihtynyt aina. Parasta ehkä sentään on mennä yksin jotta voi valita nukkuma-aikansa, ruokalilunsa ja harhailunsa mahdollisimman itsenäisesti. Joskus on nähnyt enemmän elokuvia, on Seita-baari ja Kitisenranta vienyt voiton. Joskus on samoilla silmillä pitänyt saapua Helsingin Narinkkatorille ilmestymään ja puhumaan kirjallisuudesta, kun samaan aikaan mieli pyörii kolmen aikaan aamuyöstä alkaneessa romanialaisessa yhteiskuntakuvauksessa. Tänä vuonna käynti jää väliin, mutta lohduttaudun ajatuksella, että vielä on kesiä jäljellä. Ja onhan niitä. Täytyy olla.


PS: Onnea Minna Joenniemelle Finlandia-diktaattorin pestistä. Loistava valinta!

OPPISI KIRJAILIJA ELÄMÄÄN IHMISIKSI

Piti kirjoittaa kirjailijan yhteisöistä. Niitä tarvitsee, varsinkin kun asustaa valtavaa kartanoa ja harjoittaa maailman autiointa ammattia: oman päänsä sisään katsomista. Sinne kyllin kurkisteltuaan tekee kummasti mieli ottaa yhteyttä lajitovereihinsa, omassa tekemisessään tarvitsee pintaa mihin peilata. Kävin Pohjois-Suomen kirjailijapäivillä Rokuan kuntoutuskeskuksessa toteamassa, että hyvä on elää suhteessa maailmaan ja muuhun ihmiskuntaan. Tulee varmaankin sitä paljonpuhuttua perspektiiviä ja huomaa että liikkuu se sittenkin, maailma. Essi Kummun, Antti Hyryn ja Kauko Röyhkän lisäksi mieleen jäi Eeva Heilalan mahtava, voimakas esiintyminen iltaohjelmassa. Sen jälkeen oli paha lauteille nousta, vaikka palaute olikin hyvää ja äärimmäisen tärkeää, varsinkin kun luin uutta tekstiä. Tosin jossakin vaiheessa kaikenlainen kirjallinen pörhistely alkoi ottaa sen verran voimille että piti poistua porevannaan ulkona räntivää maailmaa tuijottamaan. Siellä istui yksinäinen veteraani heikoilla jäillä ja vaikutti varsin tyytyväiseltä yksinäisyyteensä. Mutta mukavaa oli, kiitos Tuomo Heikkiselle järjestelyistä. Oli antoisaa, vaikka reissu meinasikin päättyä silkkaan häpeään, sillä kävi selville, että olin ottanut epähuomiossa jalkaani sokean runoiljan kengät ja niitä oli etsitty kissojen ja koirien kanssa itse lepuuttaessani hotellihuoneessa. Oi voi, kiitos ja anteeksi. Oppisi joskus elämään, ei olisi tällaista opettelua.
Niin, kelpaa elää sillä joka osaa. Nyt kevään tullen on vasta huomannut, miten tyhjä ihmisäänistä tämä kolkka öisin onkaan. Päivisin saattaa naapuri tepastaa pellolla ja ajaapa alhaalta joskus autokin. Olen koettanut tutkia lähiseudun vanhoja kulttuurialueita pyörällä ja autoillen, ihan tuttuuden tunteen vuoksi ja siitä ilosta että täällä satun asumaan. Aurinkoisillä Fiskarsin ja Billnäsin vanhat ruukkialueet ovat paljaassa keväässäkin kauniit. Joskus vain tuntuu etteivät yksi silmäpari riitä komeutta toetamaan, tarvittaisiin kaksi, sellainen jolle kohahtaa keväästä sillä itsestäänselvällä ja tyhjänpäiväisellä tavalla kun keväästä nyt yleensä kohistaan, sillä mitäpä siitä, on se talven jälkeen tullut ennenkin. Kaksi joutsenta tulvapellolla aiheuttivat yhtäkkisen katkeruuden, mitä nuokin tuossa luulevat olevansa. Jälttävät kortta muina miehinä eivätkä ymmärrä onneaan, kun saavat olla siinä maailmassa kaksin. Tällä hetkellä meitä hengittää täällä kolme eläväistä: lainakoira Lulu, minä ja valtava mustanoranssi kimalainen, jotka koira pelkää kuollakseen ja tahtoo olla rahin alla sen aikaa, kun kimalainen ymmärtää poistua avoimista ikkunoista. Pelokas koira, kiukkuinen kimalainen ja väsynyt kirjailija, siinä sitä yhteisöä kerrakseen. Seinäkellon asetuttua pysyvästi näyttämään varttia vaille kuutta täällä on ollut kovin hiljaista. Ulkoa kuuluu tietysti lintujen mekastus, korret puskevat riskuen kuolleen lehden seasta, paju valittaa kevätreumatismiaaan. Makasin iltapäivästä Vares-Kantolan yläpuolella kohoavassa metsässä. Pienellä kallioniityllä mäen harjalla on hyvä kelliä ja katsella taivasta, ja nyt eritoten, sillä pääsin ensimmäistä kertaa kipuamaan paikalle talven jäljiltä. Nätkelmään änkeytyjästä tuntuu siltä kuin vanhan, karhean kaverin syliin laskeutuisi, vähän se vastustaa ja pistelee, antaa kirjailijan kuitenkin olla. Jäkälä on kalttaantunut kovaksi siitä kohtaa, missä viime syksynä tapasin maata, siitäkin kohtaa silti kortta pistää jo esiin. Luonto uusiutuu, itsepäisesti, hiukan tuskaantuneesti tällä hetkellä, uusiutuu kuitenkin. Synnyttää siellä ikiaikaisesta kohdustaan ties mitä mähkää ja liesua eikä loppujen lopuksi piittaa yhdestä sen vartta myöten tallaavasta taiteilijasta. Antoi luonto pienen näytöksenkin: haukka liiteli pään päällä ja lähti sitten mahtavaan syöksyyn, tuntui että tulee silmästä sisään. Se olisikin hyvä tapa kuolla, joutua haukan nokkimaksi.
Niin, luonto uusiutuu, mutta onko pakko ihmisen? Onko pakko jaksaa, nousta ja jatkaa matkaa, kömytä kuopastaan ylös, palata talolle, avata läppäri? Onko pakko olla vahva kun ei yhtään jaksaisi. Jos jäisikin vain joskus tuollaiseen kuoppaan makaamaan, ei nousisi. Hengittäisi ihan hiljaa ja hitaasti, makaisi niin kauan että sammal ja jäkälä kiipeäisivät reittä pitkin vatsalle, lintu tekisi pesän nokittuun silmään, suusta kasvaisi korrentynkä.